Tytär on ollut viikko sitten lauantaista asti kuumeessa. Ei kovasti, mutta juuri sen verran, ettei ole päässyt kouluun eikä ulos. Maanantain, tiistain ja keskiviikon oli reippaasti yksin kotona. Keskiviikko iltana tuli itkemään luokseni, että jäänhän torstaina kotiin hänen kanssaan. Lupasin jäädä ja tytär lupasi, että olen maailman paras äiti. Joopa joo, hyvä äiti joka kolmen päivän ajan rääkkäsi lasta ja pakotti olemaan yksin kotona *tuntee huono-äiti syndroomaa* (vaikka todellisuudessa se oli tyttärelle ihan ok).
Keskiviikko iltana vein tyttären lääkäriin, kun kuume oli jatkunut jo viidettä päivää. Tytär hihkui auton takapenkillä, kun näki autoja, valoja ja ihmisiä. Totesi, että vaikka sohvalla löhöily onkin kivaa, ei enää koskaan halua tehdä sitä neljää päivää peräkkäin. Lääkärin odotustilassakaan tytär ei maltanut olla paikallaan kun oli niin monta ihmistä nähtävänä ja asiaa kommentoitavana. Oli varmaan lääkärin silmissä kovin kipeän oloinen, tytär-elohiiri.
Perjantaina kuume kääntyi laskuun, illalla oli jo alle 37. Olin lähdössä viemään roskia, kun tytär hihkaisee, että haluaa viedä ne. Kielsin menemästä vielä ulos. Tytär : "Et säkään sitten vie niitä, vaan säästät mulle huomiseksi." Lupasin järjestää uusia roskia.
Jospa tuo huomenna pääsisi jo ihan oikeasti ulos. Olisipa ihanaa.
Merkintöjä minusta, lapsistani, miehestäni ja ystävistäni eli So-called life of mine.
Awww! <3
VastaaPoista