Rakas päiväkirjani... Jotain mustasukkaisuudesta

Taloyhtiössä remontoitiin ulkovarastot ja siinä samalla varasto oli helppo siivotakin. Ehkä ensimmäinen kunnon siivous sen reilun kymmen vuoden aikana, mitä tässä ollaan nyt asuttu. Sieltä löytyi paljon roskaa, mutta myös mukavia yllätyksiä, tavaroita joiden luuli jo hukkuneen, kuten mummin vanha kuuden hengen kahviastiasto kahvikannun, kermanekan ja sokerikon kera.

Varastosta löytyi myös mattoja ja verhoja Miehen entisestä elämästä. Olen jokseenkin mustasukkaista sorttia, joten jopa Miehen Entisenelämän vanhat sisustustavarat ovat aiheuttaneet aikanaan sydämentykytyksiä ja siksi ne ovat hautautuneet varaston perukoille. Onneksi ne nyt olivat jo paljolti hiiren syömiä ja joutivat roskikseen, mutta yksien verhojen kuosi kiinnitti huomioni. Oli ilmeisesti kiinnittänyt aiemminkin, koska olin ne pakannut paremmin hiiriturvaan kuin muut.

En juuri nyt tarvitse uusia verhoja (tai siis ainahan uusia verhoja tarvitsee, vähän niin kuin käsilaukkujakin, mutta nimenomaan näitä verhoja en juuri nyt tarvitse), eivätkä ne sopisikaan maitokahvin väriseen kotiini. Mekko niistä kuitenkin tulisi kaunis. Pesin verhot ja kangasta olisi juuri sopivasti lyhyeen, kellohelmaiseen fiftarimekkoon, vaikkei tuo kuosi ihan fiftarikuosia olekaan.

Mutta. Jos ne verhot ahdistaisivat ikkunassakin, niin mitä sitten tapahtuu, kun pukisin ne päälleni!? Mutta kuosi on kaunis ja kankaat yleensäkin arvokkaita. Mutta myöntäisinkö, että Miehen Entiselläelämällä on ollut hyvä maku? Toisaalta, enpähän tuosta verhona tykkäisikään, vaan mekkona. On siinäkin ollut Entiselläelämällä kummallinen maku, ripustaa nyt mekkoja ikkunoihin ;-)

Jään pohtimaan kangasasiaa ja haaveilemaan saumurista.