Aikaisemmin höpisin työkseni 8h/pv puhelimessa. Päivän päätteeksi en jaksanut kuvitellakaan, että olisin soittanut sukulaisille tai kavereille, hätinä vastasin puhelimeen jos joku soitti minulle, yleensä en sitäkään. Tekstiviestejä naputtelin, jos oikein asiaa oli.
Kuukausi sitten työnkuvani muuttui. Olin ja olen hurjan onnellinen ja iloinen muutoksesta. Olen vähemmän puhelimessa ja rustailen enemmän sähköposteja ja muita kirjallisia juttuja. Mutta... Työpäivän päätteeksi en jaksa kuvitellakaan, että avaisin tietokoneen ja kirjoittaisin päiväkirjaa. Edes tekstaria en viitsi kirjoittaa, soittamalla saa asiat niin paljon helpommin hoidettua ja selväksi.
Noh, suutarin lapsella ei ole kenkiä ja äitini oli keksitehtaalla töissä, eikä meillä silti koskaan ollut keksiä kuin korkeintaan vierasvaraksi. Ruoho on ja niin edes päin.
Merkintöjä minusta, lapsistani, miehestäni ja ystävistäni eli So-called life of mine.
:) Onpa sitten hyvä, että vasta toisen kerran luin päiväkirjaa tämän marraskuun aikana. Tiesinköhän mä, ettei sinne mitään ole tullut kuitenkaan?
VastaaPoista