Rakas päiväkirjani... Raskaat työt, raskaat huvit

Viikolla kävi töissä ilmi, että lauantaina ei olekaan sairaustapauksen takia ketään tekemässä niitä duuneja, joita minäkin teen. Mitään ajattelematta lupauduin paikkaamaan vuoron, onhan pomokin aina järjestänyt vuoroja minulle, kun olen jotakin tarvinnut.

No, lauantai menee työpäivänä siinä kuin muutkin, mutta on se silti aina eriasia tehdä kuusipäiväinen, kuin viisipäiväinen viikko. Toisaalta, kuusipäiväinen viikko tarkoittaa sitä, että  nelipäiväinen odottaa kulman takana.

Lauantaina veispuuk sitten tiesi työpäiväni ratoksi kertoa, että lähialueilla olisi ollut tapahtumaa kuin pipoa. Porvoossa Europe ja Apocalyptica, Helsingissä ZZ Top ja Peer Günt, Hämeenlinnassa Leningrad cowboys ja Chisu ja jos ei musiikki kiinnosta, niin Tampereella vielä Finnconkin. Sisko väänsi veistä haavassa ja alkoi yllyttämään, Jyväskylässä olisi Eput ja Yö.

Sisko vielä perusteli, että kun me ei koskaan heillä ja he vaan aina meillä. Mutta yöksi ei olisi voitu jäädä, kun  Poikanen on allerginen siskon kissoille (ja tietysti kaikille muillekin kissoille, ei vain siskon, se olisi jo liian läpinäkyvä tekosyy). Mitä muuta voin: Sisko tykkää lapsistani, Tytär tykkää Yöstä, Poikanen fanittaa Eppuja, minä kuuntelen kumpaakin ja tykkään siskostakin. Jyväskylään siis.

Kotona kerkisin kääntyä työpäivän jälkeen sen verran, että pakkasin lapset autoon. Miehellä oli omia menoja, joten kolmisin suuntasimme matkaan. Jämsän Patalahden Essolla (se mokoma on nykyään Patalahden ST1, kummallista. Sillon se vielä oli Esso, kun kävin siellä karaokea laulamassa) muistin, etten ole koko päivänä syönyt mitään, kun sisko niin yllättäen yllytti lähtemään, ja ostin voileivän. Jukka Pojan missasimme, mutta Yöksi kerkisimme Jyskälään.

Olemme käyneet lasten kanssa Fröbelin palikoiden ja Hevisaurusten keikoilla ja Poikanen ei koskaa suostu laulamaan mukana. Nyt kun Eput tuli lavalle, Poikanen oli niin mukana ja tunsi biisien sanat, kun olisi fanittanut Eppuja jo sieltä -70 luvulta, vaikka onkin syntynyt vasta 2000-luvulla.

Se mikä ilta-ajelusta sitten teki raskaan huvin, oli kotimatka. Olenpahan tottunut, että Mies aina ajaa ja minä saan nukkua (nukahdan aina pariakymmentä kilometria pitemmillä automatkoilla. Auton hurina kun niin ihanan unettavaa). Nyt jouduin ajamaan koko matkan kotiin asti, takapenkkiläisten tuhistessa onnellisessa unessa. Usva joka järvien ja peltojen päälle nousi yöllä korvasi kuitenkin matkan pituuden. Se oli kaunista.

Tytär täpinöi nyt elämänsä ensimmäisitä festareista ja Poikanen elämänsä ensimmäisestä Eppujen livekeikasta. Ehkä meidän sitten kannatti mennä.


J.K. Patalahden Esson (joo, ST1:sen, mutta se on aina ollut Esso, joten Essona se pysyy) seinästä bongattua:

Kih-hi.hi. Ei sitten, kun erikseen kerta toivottiin.