Rakas päiväkirjani... Tarina pöydistä ja tuoleista

Meidän pienessä keittiössä on aina ollut pieni keittiönpöytä.

Ensin se oli pirttipöytä penkkeineen. Se sopi pieneen keittiöön somasti. Sitten kakrat kasvoivat ja pöydässä alkoi kyynärpääsota, joka ei rauhoittunut edes pöydän vastakkaisilla puolilla istuessa. Pienessä pirttipöydässä oli paljon pieniä lusikan aiheuttamia kolhuja merkkinä kahden pienen kakran syömäänopettelusta. Se oli muistorikas pieni pöytä, mutta sotaisa.

Kyynärpääsota loppui, kun pieneen keittiöön muutti pirttipöydän- ja penkkien tilalle toinen pieni pöytä neljän tuolin kanssa. Pöytä oli niin pieni, että se mahtui pieneen keittiöön miten päin tahansa. Vaikka sota päättyikin, ajan kanssa kävi ilmi, että vaikka kyynärpäät nyt pöytään mahtuivat, ei niiden sekaan mahtunut lautasia, saatika ruokaa.

Eilen pieneen keittiöön pienen pöydän tilalle muutti iso pöytä ja sen kuusi tuolia. Onneksi isoa pöytää sai vähän kutistettua ottamalla siitä kappaleen pois ja varastoimalla sen kappaleen kahden ylimääräisen tuolin kanssa. Vielä kutistettunakin pöytä kuitenkin on niin suuri, ettei se mahdu pyörimään pienessä keittiössä, niin kuin vanhat pöydät mahtuivat. Totuttelemista sekin vaatii. Aamiaisella oli silti suorastaan ylellistä, kun kyynärpäiden lisäksi pöydälle mahtui kaikkea muutakin, jopa lehti. 

Suuren pöydän suurista tuoleista voi tarkkailla niiden elinkaarta. Ehkäpä niilläkin olisi jonkun tarina kerrottavana, niin kuin pirttipöydälläni oli tarina kerrottavana syömään opettelevistä kakroistani. 

Tehtaalla olivat ajatelleet tuolin olevan hyvä vihreänä. 

Tuolin edellisellä omistajalla oli sininen keittiö ja tuolit saivat uuden elämän sen mukaisesti. 

Itse ensin ajattelin verhota tuolin tumman ruskealla, mutta kun kangaskätköstäni löytyi valkoista kangasta, muuttui suunnitelmani samantien.

Tehtaalla olivat ajatelleet tuolin 
olevan hyvä vihreänä.

Tuolin edellisellä omistajalla oli 
sininen keittiö ja tuolit saivat 
uuden elämän sen mukaisesti.

Itse ajattelin ensit verhota tuolin
tummanruskealla, mutta kun kangaskätköstäni
löytyi valkoista kangasta, muuttui
 suunnitelmani samantien.

Yhden tuolin elinkaari.

Voisin kuvitella tuolin edellisen omistajan olleen fiksumpi värivalinnassa kuin nykyisen omistajan. Voi olla, että kun ensimmäisen kerran pöydässä ollessa kuulen "Hups!" tai "Oho!" ei sitä enää tarvitse kuvitella, vaan voin olla varma. Saanpahan silloin hyvän syyn värittää tuolin päälliset sillä tummanruskealla, niin kuin aluksi ajattelinkin.