Rakas päiväkirjani... Junassa

Junassa vastapäätäni istuu mies. Hän on pukeutunut siististi, kuin asiakastapaamisissa käyvä toimistotyöntekijä; farkut, pikkutakki ja kauluspaita. Tukka on hyvin ja kello näkyy. Vain laadukas mustekynä puuttuu (pitääkö niitä kukaan edes enää mukana?).

Hänellä on isot, työmiehen kädet aivan kuin Akseli-enolla. Ne eivät  sovi hänen muuten toimistoon kuuluvaan ilmeeseensä.

Hänen ikäänsä on vaikea arvioida. Olemus on vanhempi, ulkonäkö nuorempi. Arvaan keskiarvon, ehkä viisissäkymmenissä.

Hän avaa HP:n läppärin ja kaivaa povitaskusta suurinäyttöisen älypuhelimen. En tunnista puhelimen merkkiä, ehkä se on hankittu ulkomailta.

Hän istui alas, risti kätensä, huokaisi syvään ja avasi läppärin kannen. Hän keskittyy näyttöön, kunnes juna heilahtaa voimakkaasti. Hän katsoo ulos, ristii kätensä ja huokaisee syvään.

Hän keskittyy jälleen näyttöön. Työn keskeytyessä konduktöörin tuloon, junan heilahdukseen tai outoon ääneen, hän joka kerran ristii kätensä ja huokaa syvään.

Onko työtehtävä niin vaativa, että pienetkin häiriöt aiheuttavat ison haitan ja harmin. Onko työtehtävä niin haastava, että hän pyytää siihen apua muualta. Onko työtehtävä niin mielenkiintoinen, että hän keskittyy siihen täysin. Vai onko käsien ristiminen vain tapa tehdä käsillä jotain silloin, kun ne muuten hetken ovat toimettomina.

Junassa.