Olen nyt täsmälleen 30 vuotta ja yhden vuorokauden. Elämäni ei mullistunut, ei kuitenkaan myöskään loppunut. Pettymys. Olisin voinut yhdessä vuorokaudessa tulla miljonääriksi. Olisin voinut hämmästyksekseni löytää paperin suorittamastani korkeakoulututkinnosta. Olisin voinut herätä uutuuttaan hohtelevasta, isosta, omasta rivitaloasunnosta. No, onnekseni elämä kuitenkin selvästikin jatkuu.
Jokin aika sitten työkavereiden kanssa pohdin, onko elämässäni enää mitään mitä tavoitella. Olen työssä paikassa, josta on kovin epätodennäköistä, että ilman omaa tahtoani joutuisin lähtemään. Olen saanut lapseni ja saanut myös heidän kasvatuksensa hyvään alkuun. Asun omistusasunnossa ja olen naimisissa lasteni isän kanssa. Yksi työkavereistani lohdullisesti totesi, että tokihan minulla on tavoiteltavaa, seuraava etappi on avioero. Toivottavasti ei. Mieluummin elän mullistumattomassa elämässäni.
Yritän kuitenkin vielä vahvistaa uskoani elämän jatkumiseen lukemalla uudelleen Vicky Iovinen Tyttökavereiden oppaan omaan elämään. Luin sen ensimmäisen kerran ollessani lasten kanssa vielä kotona, heti Tyttökavereiden oppaan taaperovuosiin jälkeen. Silloin se kaikki kuulosti olevan hamassa tulevaisuudessa lähes tavoittamattomissa, niin kuin nyt tuntuvat olevan nuo alussa esittämäni 'Olisin voineetkin'. Olen nyt kirjan kohdassa, jossa kerrotaan kuinka selvitään lasten kavereiden yökyläilyistä puolin ja toisin. Se aika tuli sitten kuitenkin kovin nopeasti: viime viikolla lupasin tokaluokkalaiselle tyttärelle ja parhaille kavereilleen järjestää pyjamabileet, piakkoin.
Merkintöjä minusta, lapsistani, miehestäni ja ystävistäni eli So-called life of mine.
Onnea! Olet pitkällä ja paljon on edessä. Minä sain esikoisen vasta 30-vuotiaana, minulla ei ole koskaan ollut vakituista työpaikkaa vaan erilaisia pätkiä, joista mitään en ole tuntenut omakseni vaikka ovat koulutusta vastanneet. Nyt 43-vuotiaana vasta astuin siihen työhön, jota haluan oikeasti tehdä, vaikka sekin on hyvin epävarmaa. Joskus matkaaminen on hidasta, joskus on ollut perillä kauemmin kuin on itse tiennytkään. Monenlaisia etappeja elämässä.
VastaaPoistaJ.K. Meidän neidillä oli eka yökaveri 6-vuotiaana. Kaikki sujui ok, kunnes tuli nukkumaanmenoaika. Tytär haluaa nukkua yövalon kanssa, kaveri ei saa unta kuin pimeässä. :D
Katja, elämäsi kuulostaa uskaltamiselta. Minä en ole koskaan uskaltanut, vaan aina halunnut perille ennen kuin matkalla on tapahtunut mitään jännittävää tai muuten odottamatonta :-)
VastaaPoistaJa työn jälkesi oli nyt nautittavaa, soljuvaa ja kaunista. Ehkä hyvää kannatti odottaa.