Olenpas ollut hiljaa taas pitkän aikaa. Nyt on Twitter vienyt sydämeni ja kaikki liikenevä tietotekniikkaan liittyvä tarmoni on suuntautunut sinne. Vaikka, jos twiittejäni tarkastelee, niin eipä sitä tarmoa määrättömästi ole silläkään puolella ollut.
Tänä vuonna on ollut jo, laskutavasta riippuen, kahdet tai kolmet pikkujoulut. Ja työkaveri eilen pelotteli, että yhdet on vielä tulossa, kun normaalisti eri paikkakunnilla oleva työtiimimme kokoontuu pitkästä aikaa fyysisesti samaan neukkariin. No, silloin ohjelmaan sisältynee kuitenkin vain piparit ja glögi.
Ne ensimmäiset pikkujoulut yllättivät minut ihan sata nolla. Olen aina ollut hieman huono (myös) kalenterien kanssa. Niinpä olin buukannut alle 13-vuotiaiden kamariorkesterin paimentamisen seuraavalle päivälle klo 12-19.
Konsertti oli kyllä hyvä. Siellä esiintyi siis mm. kamariorkesteri, jossa Tytär soittaa alttoviulua ja kitaraorkesteri, jossa Poikanen soittaa... niin, kitaraa. Kenraaliharjotus oli hauska seurata. Olihan tähän asti kuullut vain alttoviulun/1a kitaran version koko orkesterille tarkoitetusta sovituksesta. En olisi uskonut, kuinka pienistä palasista kasvaa hienoja teoksia. Omiensa soittoa jaksaa tietysti kuunnella aina, vaikkei vieraiden soitosta niin perustaisikaan ja siksi varsinainen esitys oli myös kiva katsoa. Se meni tietysti paremmin, kun pahin jännitys oli purkautunut kenraaliharjoitukseen. Sitten aloin jo kyllä kyllästyä, kun kolmatta kertaa piti katsomoon mennä ja kaikki spiikit ja vitsit oli jo vähän kuultuja. Unikin olisi alkanut painaa siinä vaiheessa. Pysyin hereillä (tai ainakaan en kuorsannut).
Toisienkin pikkujoulujen jälkeen odotti aikainen herätys. Olen tytöstä asti käynyt 1. adventtina äitin kanssa kirkossa laulamassa Hoosiannan. Monta vuotta äiti on nyt luistanut seurastani ja käynyt sen laulamassa jossain muualla, mutta tänä vuonna tuli taas kanssani kotikirkkoon. Pidän tuosta perinteestä niin paljon, että pikkujoulut saivat nyt päättyä varhaiseen. Kirkonpenkit kun muutenkaan eivät ole järin mukavia istua.
Ja kolmannet pikkujoulut. Jälleen ilta piti ajatella sen mukaisesti, että seuraavana päivänä (tänään) on sukulaistytön Sweet sixteen. Tyttö on kyllä sweet, mutta kakusta ja seurustelusta en niin piittaisi.
Näistä muista menoistako johtuu vai mikä mättää, kun tuntuu, että pikkujoulut alkaa oleen nähtyjä. Mieluummin menisin vain istumaan iltaa ja pitämään hauskaa kavereiden kanssa, sillä se noissa pikkujouluissakin on ollut parasta, ystävät.
Merkintöjä minusta, lapsistani, miehestäni ja ystävistäni eli So-called life of mine.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun kommentistasi. Kiitos.