Toni Nieminen, se entinen mäkihyppääjä, oli päivittänyt eilen Twitteriin poikenneensa ohikulkumatkalla täällä meillä päin huoltoasemalle. Jostain syystä tämä tuli mieleeni kun olimme Miehen ja lasten kanssa tänään ulkona syömässä.
Pöydässä istuessa sitten harmittelin ääneen, että näin Tonin päivityksen illalla sen verran viiveellä, etten ehtinyt enää kipaisemaan hakemaan nimmaria. Mies tostesi minulle, että voinhan käydä ostamassa eilisessä Putouksessa (MTV3) mainostetun kaapin, jonka sisällä Toni Nieminen on. Totesin Miehelle, että ennemmin ottaisin samaisessa ohjelmassa olleen sängyn, jonka alta löytyy Tommi Läntinen.
Kerroin vielä Miehelle kuinka koko Twitter oli illalla täynnä twiittejä siitä kuinka kukaan lapsi ei uskalla mennä nukkumaan kun pelkää Länän olevan sängyn alla, että ennen pelättiin mörköjä. Lapset siitä sitten kyselemään, että kuka se Länä sitten on. Kerroin, että se on yksi suosikki laulajistani, jonka yksi koskettavimmista biiseistä on koulukiusaamisesta kertova Syvälle sydämeen sattuu.
Mies alkoi pohtimaan, kenen tekemä ko. biisi on. Olin sitä mieltä, että se on Läntisen oma biisi, mutta Mies arveli sen olevan jonkun muun. Onneksi elämme nykyaikaa, laskin aterimet alas, kaivoin puhelimen esiin ja alle viidessä minuutissa Google kertoi kesken ruokailun, että biisi on Juha Tapanisen tekemän ja Länän vain laulama.
Olimme jo kotimatkalla, kun Mies kysyi, luinko tämän päivän lehdestä jotakin tiettyä juttua. Totesin, etten jaksanut lukea sitä enää lehdestä, kun Facebook oli aihetta täynnä jo parin päivän ajan. Kannattaako lehteä enää edes tilata, kun kaikki on sosiaalisessa mediassa loppuun kaluttuna kauan ennen kuin printtilehti tulee painosta. Ajattelin uudelleen Toni Niemisen poikkeamista läheisellä huoltsikalla. Oliko se oikeasti mielenkiintoisempaa kuin aamulla ilmestynyt lehti. Epäilen.
Ajattelin uudelleen biisin tekijän hakemista googlesta kesken ruokailun. Kuinka paljon hauskempaa tiedon etsiminen olisi ollut vanhalla tavalla: Olisimme keskustelleet, ehkä väitelleetkin asiasta ruoan aikana. Olisimme tulleet kotiin ja olisin kaivanut jostakin komeron nurkasta laatikon, jossa on vanhoja c-kasettejani. Olisin istunut laatikon ääreen ja katsellut kasetteja ja muistanut jokaisen kasetin tarinan. Milloin joku niistä on ostettu, mitä varten joku on nauhotettu kaverilta, mihin tiettyyn tilanteeseen joku kasetti liittyy ja lopulta olisin löytänyt sen jota etsin. Onneksi kasetti olisi ollut alkuperäinen ja sen kansilehdeltä olisi löytynyt biisin tekijän tiedot. Olisimme käyneet aiheesta uudelleen keskustelun Miehen kanssa. Olisin harmitellut, ettei talossamme ole enää c-kasettinauhuria, jotta voisin kuunnella tuota kulunutta nauhaa ja saada tilkan teini-ikää hetkeksi takaisin. Jos kasettinauhuri olisi vielä jostakin löytynyt, olisin ehkä soittanut lapsille muitakin biisejä ajalta, jolloin olin saman ikäinen kuin he nyt. Olisin tuntenut oikeaa löytämisen iloa.
Merkintöjä minusta, lapsistani, miehestäni ja ystävistäni eli So-called life of mine.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun kommentistasi. Kiitos.