Rakas päiväkirjani... Labyrintissä

Lehdissä aina aika-ajoin keskustellaan, kuinka sosiaalinen media aiheuttaa riippuvuutta, ahdistusta ja muita huonoja juttuja. Olen aina nauranut noille uutisille. En naura enää.

Otan Facebookissa kavereikseni vain henkilöitä, joiden kanssa olen tai halauaisin olla tekemisissä myös oikeassa elämässä. Silti pikkuhiljaa olen alkanut tuntea, että jokainen päivitykseni pitäisi olla hupaisa, älykäs tai muuten säkenöivä. Se ei riitä, että päivitys on minua. Olin kovin pahoillani, kun viikolla yhdestä päivityksestä ei kukaan käynyt tykkäämässä, tunsin etten ollut riittävän hyvä.

Siksi siirryin Twitteriin. Siellä oli hyvin vähän tuttuja. Sain olla mitä vaan, kukaan tuttu ei voisi jättää retwiittaamatta tai favorittamatta minua. Nyt Twitteri nostaa profiiliaan koko Suomessa hurjaa vauhtia ja tietysti niin myös kaveripiirissäni. Olen samassa tilanteessa taas, olen kovin pahoillani kun en saa seurajia ja moni myöhemmin Twitteriin tullut kaveri saa jatkuvasti uusi seuraajia. Eli en ole riittävän hyvä.

Haluan lähteä pois Facebookista ja Twitteristä, mutta olen kuin labyrintissä enkä löydä tietä ulos. Olen koukussa tv-ohjelmien livetwiittaukseen. Haluan lukea muiden kommentteja ja kommentoida itse ohjelman onnistumisia, naurettavuuksia, hauskuuksia ja typeryyksiä. Haluan olla yhteisöllinen ja tykätä oikeista asioista. Mutta kun joku ei retwiittaakaan, olen pahoillani, vaikken haluaisi olla.

Ja Facebook. Sieltä nyt ainakaan ei voi lähteä pois! Enhän tietäisi enää mistään mitään. En saisi kutsuja lastenvaate- tai muovikippokutsuille. En tietäisi kun joku on saanut vauvan tai jollakin on ollut surua. En tietäisi parhaita juoruja, enkä saisi niin paljon synttärionnitteluja. En voisi kertoa reaaliajassa omia sattumuksiani, enkä saisi enää välittömiä tykkäyksiä eli välitöntä hyväksyntää. Mutta en halua enää tuntea sitä (typerää) harmia, kun kukaan ei tykkääkään.

Nauroin, kun joku lehdessä sanoi, ettei uskalla lähteä pois SoMesta. En naura enää. Minäkään en uskalla. Pelkään, että jään kokonaan vaille julkista hyväksyntää ja huomiota. Haluan olla hupaisa, älykäs ja säkenöivä.

Jane Austen, Kasvattitytön tarina (Mansfield Park, 1814):
Sir Thomas: Fanny, olet hyvin sievä. Hipiäsi on niin parantunut ja kasvosi kaunistuneet.
Neiti Price: (hämmentyneenä) Voi ette saa, Sir, puhua tuollaisia.
Neiti  Crawford: Älkää kiusatko Fannya. Hän näyttää pelkäävän huomiota ja kiitosta yhtä paljon kuin muut naiset huomiotta jäämistä.
Edmund: Terävä huomio, neiti Crawford.
Neiti Crawford: (mielissään) Kiitos, herra Bertram.

Salonki tai SoMe, 1800- tai 2000-luku. Nainen ei muutu miksikään.