Rakas päiväkirjani... Kun aina ei huvita

Tykkään lukemisesta. Jostain syystä kuitenkaan viime syksystä asti se ei ole oikein huvittanut. Edes lempikirjailijani eivät ole saaneet lukuintoa syttymään. Kirjan silloin toisen, tällöin olen vaivoin saanut kahlattua, mutta eihän se sellainen kahlaaminen kivaa ole. Joululahjakirjoistakin suurin osa on vielä lukematta ja kesälomalla en lukenut ainuttakaan kirjaa alusta loppuun, pari keskeneräistä sain sentään lopetettua. Nyt yöpöydällä kummittelevat 971 sivua Les Miserablesia ja 779 sivua Sinuhe egyptiläistä. Eihän tuollaisia jättiläisiä jaksa edes nostaa ja jos ne aloittaa, eivät ne lopu koskaan.

Mutta sitten tuli juhannuspäivän yönä telkkarista Hilja Valtosen Vaimoke. Olihan se leffan jälkeen pakko kirjana kaivaa hyllyn perukoilta ja ahmia pois. Hilja Valtosen kirjan kun kerran avaa, ei sitä voi laittaa pois ennen viimeistä lausetta. Ja kun Vaimokkeen jatko-osa Neekerityttö peilaa löytyi myös hyllystä, piti sekin ahmaista. Ja sitten jatkaa niillä kaikilla muilla. Olen taas herännyt aamuisin silmät sikkurassa töihin, kun vasta keskiyön tunteina olen nukahtanut kirjan kanssa. Mutta on se vaan niinkin, että uni hyvän kirjan jälkeen on suloisempaa kuin telkkarin räiskyvien (jenkki)poliisisarjojen jälkeen.

Tykkään myös teatterista. Jostain syystä minua ei kuitenkaan ole pitkään aikaan huvittanut mennä teatteriin. (Mitä nyt sitten, kun muutama päivä sitten näin Mikkelin teatterin mainoksen Vaimokkeesta, jossa pääosassa on ihana Tomi Metsäketo ja sivuosassa DNA:n telkkarimainoksen Mähönen. Niin ja Turun teatterin mainoksen Rocky horror picture showsta. Niin ja Tampereen teatterin mainoksen Les Miserablesista, jossa Javertina on ihana Sören Lillkung. Mutta näitä ei lasketa.) Olenhan minä mukana kulkenut, kun äiti on tarjonnut liput ja mukaansa pyytänyt, mutta itse en jaksaisi lipusta maksaa.

Toki jokin aika sitten Turun Vartiovuorella Risto Räppääjä ja Nukkavieru Nelliä katsellessa pystyin eläytymään näytelmään niin, että Nellin laulaessa "Minä kaipaan vanhaan kotiin takaisin... Lapsen paikka on vanhassa kodissa, lapsi ei viihdy muuttokuormassa...Lasta ei saa uuteen kotiin kuljettaa..." itkeä tillitin kuin vesiputous. Äiti sanoo sen olevan sukuvika, kun kaikki asiat aina itkettää, mutta kieltämättä itkeminen lasten kesäteatterissa tuntui vähän... hmm... vähän liioittelulta.

Ans kattoo miten käy, kun äiti sanoi vievänsä meidät (minut, Miehen, Tyttären ja Poikasen) torstaina teatteriin, muttei suostunut kertomaan mihin. Haastavaksi asian tekee, etten siis tiedä mihin meidän pitäisi mennä, että teatteriin joutuisimme. Olenkin tästä päätellyt, että äiti, vanhana harrastajateatterilaisena, järjestää meille kotona performanssin, että löydän taas teatterikärpäseni.

Itsekin haikailen harrastajateatterin lavalle. Se huvittaisi aina. Vuorotyö vain ei salli säännöllistä läsnäoloa harjoituksissa. Ja vaikka ohjaaja harjoituksista poissaolon joskus sietäisikin, voisi hän näytöksistä poissaoloa katsoa pahalla silmällä.

Taidapa olla kuin pahainen kakara: Se ei huvita mitä tarjotaan, mutta sen haluan, mitä en saa.