Vielä vuosi tai puolikaan vuotta sitten en olisi sanonut edes unissani, että urheilu on kivaa tai että kaurapuuro on hyvää. Ja tänään sanoin molemmat.
Jostakin oli kulkeutunut kaksi lasten vapaalippua kylpylään ja ne olivat menossa vanhaksi kuun lopussa. Sopivaa aikaa kylpylälle oli vaikea löytää ja kun viikko sitten saimme sovittua käynnin tälle päivälle, oli tänään tietysti koko heinäkuun ainoa aurinkoinen päivä.
Harmittelin hyvän pyöräilyilman menemistä hukkaan, mutta kakrat olivat odottaneet reissua pitkään, eikä ihme, kun eihän järveen ole tänä kesänä juuri tarennut.
Otin sykemittarin mukaan ja päätin kokeilla matkan uimista pitkästä aikaa. Puolituntia ehdin uida, kun altaan reunalle tuli tyttö, stereot ja vesijumppa. Se oli kivaa, vesijumppa. Ja ihan käsittämättömän tehokasta. Puolen tunnin jumpan jälkeen nousin altaasta ja jouduin pitämään kaiteesta kiinni, ettei jalat pettäneet alta. Sykekin nousi (mikä minun kunnollani ei ole tavatonta) 160:een parhaimmillaan, joten kyllä se on ihan totista liikuntaa, vaikka ensin tuntui lähinnä polskuttelulta. Ei enää harmittanut pyöräilykelin menetys.
Jos huonosti käy, joudun syksyllä etsimään Liiikuntakeskuksen kalenterista vesijumppatunnit. En lupaa mitään, mutta jospa.
J.k. Niin se puuro. En aamulla viitsinyt tehdä eväitä töihin. Vaihtoehdoksi siis jäi nälkä tai pikapuuro. Nappasin mansikka-punaherukkapuuropussin laukkuun ja harkitsin vielä nälän näkemistä vaihtoehtona. Päivällä vaihtoehdot kävivät vähiin. Mutta puuro yllätti positiivisesti: se oli hyvää. Luulen syöväni huomennakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun kommentistasi. Kiitos.