Rakas päiväkirjani... Nyt se selvisi

Nyt se selvisi, miksi tipuin alkukesästä sängystä (kahdesti, samana yönä, parvesta). Ei se ollutkaan minun syyni, se on geeneissä.

Kävimme eilen Ikeassa lounaalla (ja ihan vähän vain ostoksilla) ja houkuteltuani äitini ensin maksamaan lounaan, kutsuin hänet vielä lapsenlikaksikin. Kävin miehen kanssa katsomassa huonon leffan, Vareksen, ja sen jälkeen romanttisesti grillillä syömässä.

Kotiin tultua isoäiti nukkui sulassa sovussa poikasen vieressä parvisängyssä. Ajattelin uskaltavani minäkin nukkumaan, vielä kun tiesin saavani nukkua pitkään, kun isoäiti kyläillessään aina ihanasti herää laittamaan lapsille aamiaisenkin.

Parin tunnin unen jälkeen herään kaameaan tömähdykseen. Lyhyttäkin lyhyemmän hetken mietin, jaksanko nousta ja mennä katsomaan, mikä se oli. Onneksi jaksoin: Isoäiti oli pudonnut sängystä, parvisängystä! Vakuutettuaan olevansa kunnossa isoäiti uskaltaa vielä kömpiä takaisin tuohon korkeaan sänkyyn, joskin tällä kertaan tyttären viereen. Vaikkei se poikanen ollutkaan joka isoäitinsä lattialle tiputti, itse se sinne lensi. Uskalsin päästää isoäidin nukkumaan, kun totesin hänen olevan oma itsensä, kun väitti huitaisevansa jos herätän hänet kahden tunnin välein, niin kuin aivotärähdyksen saanut pitäisi aina herättää ;-D

Aamulla olimme kaikki kuitenkin sen verran huolissaan, päivystävää ensiapua myöten, että vaikka korvatulehduksessa oleva lapsi ei päivystykseen pääsekään, tärähtänyt isoäiti sinne huolittiin. Kaikki oli kuitenkin kunnossa, ja veimme isoäidin kotiinsa. Lähtiessä pohdin kyllä laidan rakentamista sänkyynsä. Jätin rakentamatta, se olisi kuitenkin taas väittänyt huitaisevansa ;-D

Lv U Mummy!