Rakas päiväkirjani... Naiset ovat aina myöhässä

"Naiset ovat aina myöhässä."

                     "Naisia saa aina odottaa."

Voi kuinka monta kertaa Mies on tuonkin asian minulle todennut. Tänä aamuna tajusin, ettei se oikeastaan olekaan minun syyni:

Olimme aamulla sopineet Miehen kanssa päivän agendasta ja reissuun lähtemisestä jo siinä vaiheessa, kun olin hätinä saanut silmäni auki, mutten todellakaan ollut vielä herännyt.

Nyt Tytär ja Poikanen olivat jo syöneet aamupalan ja puuhasivat huoneessaan. Mieskin oli kerinnyt jo käydä lehden hakemassa ja lukea sen aamukahvinsa kanssa. Kaikin puolin noilla kolmella oli aamu jo kääntymässä aamupäiväksi. Itse istuin yöpaidassa tietokoneella katsomassa kohteen aukioloaikoja, reittikartaa ja muuta ja totesin, että nyt pitäisi alkaa lähtemään.

Mies sulki lehden, laittoi takin päällensä ja totesi, että mennään.

Silloin kysyin Mieheltä:

1. Onko kukaan sanonut lapsille, että nyt mennään.

2. Onko kukaan ottanut vesipulloja mukaan, sillä kokemus on opettanut, että Tytär kuolee janoon tuolla vajaa tunnin ajomatkalla viimeistään toisen huoltoaseman nähdessään, jos vesipulloja ei ole mukana.

3. Onko kukaan hoputtanut lapsia, että nyt tosiaan pitäisi mennä.

4. Onko kukaan sammuttanut kahvinkeitintä ja siivonnut pöydälle jääneitä aamupalatavaroita jääkaappiin.

5. Onko kukaan sanonut lapsille, että ihan oikeasti nyt ei ole enää aikaa pelata, vaan nyt mennään.

6. Onko kukaan sammuttanut valoja ja tarkistanut, että vesipullot todella tulevat mukaan.

7. Onko kukaan sanonut lapsille, että me mennään nyt, ja jos ette ole valmiita, niin jäätte sitten kotiin.

Jos mies ottaisi itsensä valmiiksi laittamisen lisäksi edes jonkin noista yllä mainituista haltuunsa ja minä heittäisin päälleni jotakin ulosmennessä soveliaampaa kuin yöpaidan ja sitaisisin hiukseni ponnarille, niin kappas, ei tarvitsisi tälläkään kertaa naisia odottaa.