Rakas päiväkirjani... Pohdintaa minusta

Istun olohuoneen lattialla kahvikupin kanssa. Poikasen ja Tyttären mekastus kuuluu pihalta ja Mies soittaa kitaraa kuulokkeet korvilla omassa maailmassaan.

En tiennyt mitä tekisin. Ei ollut pyykättävää, ei ruoanlaittoa ja tv:stä ei tullut mitään. Aloin päivittäää Bloggerin profiiliani. Siihen tuli tekstiä niin paljon, että huomasin, että siitähän tuleekin kokonainen päiväkirjamerkintä, eikä mikään profiilin päivitys.

Päivitin profiiliin, että tykkään puhua itsestäni ja tykkään kirjoittaa. Siitä tuli mieleeni, että mistä muusta tykkään. Ensimmäisessä (ja ainoassa) saamassani blogi haastessa kysyttiin mikä on intohimoni ja jossakin haastattelututkimuksessa tässä hiljattain kysyttiin, mitä odotan elämältäni. Onko se sitten surullista vai onnellista, kun kerroin, että minulla ei ole intohimoja ja etten odota elämältäni mitään.

En ole koskaan toivonut elämältäni muuta kuin tulla äidiksi. Sen olen saanut ja nyt voin tyytyväisenä elää elämääni sellaisena kuin se vastaan tulee. Intohimoista kerroin, että olen hyvinkin tunteellinen kun niikseen tulee (ja vaikkei tulisikaan), mutta mitään yhtä tiettyä asiaa kohtaan en tunne niin voimakkaasti, että se olisi intohimoa. No juu, jos haluan jotakin, haluan sen heti, enkä esimerkiksi tunnin kuluttua, päivästä puhumattakaan. Mutta onko haluaminen intohimo? Haluan intohimoisesti silloin kun haluan (suklaata, limpparikoneen, lampun, voileivän, nukkumaan...). Hyvä.

Tein juuri Elämä pelissä -testin . Positiivisuuteni testin mukaan on 67/100 ja se on myönteisempi kuin 34% muista vastanneista. En yllättynyt. En koe olevani järin positiivinen henkilö. En juuri negatiivinenkaan, mutta en todellakaan mikään tsemppaaja tyyppi. Kunhan olen ja se on hyvä niin. V-indeksini eli kykyni sietää vastoinkäymisiä oli 22/100 ja se oli parempi kuin 61% prosentilla muista vastanneista. En tuosta indeksistä nyt ole varma, onko se parempi mitä suurempi luku ennen 100 on vai huonompi. Joka tapauksessa, yleensä en hermostu jouluruuhkassa, en hermostu pankkijonossa. Ylipäänsä en hermostu (muille kuin isälleni, miehelleni ja lapsilleni, mutta niitä ei lasketa, eihän). Elinikä ennusteeni on 78vuotta. Uskoisin sinne saakka pärjääväni intohimoitta ja elämältä odotuksitta. Mutta harkitaan. Koko ajan kun lapset ovat kasvaneet, olen alkanut välittää itsestänikin enemmän, ehkäpä kehitän tässä matkan varrella itselleni vielä intohimonkin.

Siinä se on: odotan elämältä intohimon keksimistä.