Rakas (matka)päiväkirjani... Dag tre

Perjantai 07.06.2013

Äiti väittää, että Ahvenanmaan pannukakkua pitäisi syödä Jan Karlsgårdenissa, mutta oikeastihan sitä kuuluu syödä Getabergenillä Soltuna ravintolassa. Ja onneksi en uskonut äitiä, sillä myöhemmin Jan Karslgårdenissa huomasimme olevamme taas liikkeellä sesongin ulkopuolella ja olisi jäänyt pannukakut syömättä, kun kahvila ei ollut auki.

Getabergen

Mutta Getabergenin näkötorni ja peikkopolku olivat auki. Kun ihminen tietää, että jalkojensa rasituskestävyys on mitä on, niin luulisi sen myös tietävän, että ei kannata lähteä peikkopolulle kapuamaan Getabergeniä alas ja ylös, kompastellen välillä männyn juuriin. Niin luulisi, mutta minäpä vain halusin peikkopolulle. Ja olihan siellä upeaa. Karun kaunista.

Ja tietysti siellä (Soltunassa, ei peikkopolulla) oli Ahvenanmaan pannukakkua. Pannukakkuunhan perinteisesti kuuluu luumuhillo. Minä kun en kuitenkaan ole luumufani, pyysin jättämään sen pois. Vaikka kielipääni ei koskaan ole ollut mainittava, yritin silti koko reissun ajan puhua niin paljon ruotsia kuin vain osasin. Tässä tapauksessa saattaa tietysti olla, että pyysin jättämään pannukakustani kukkaset pois luumujen sijasta. Ihana kassarouva ystävällisen naurahduksen kera kuitenkin ymmärsi asiani, tai ainakin sain pannukakkuni hetken kuluttua pelkällä kermalla.

Ystävä suositteli poikkeamaan Getalla Enebossa http://www.aland.net/enebo/ mutta  se jäi nyt tällä kertaa katsomatta peikkopolun vietyä voimat jaloista. Ensi kerralla sitten. Olen varma, ettei tämä ollut viimeinen vierailuni Ahvenassa.

Vita Björn

Poikanen oli odottanut koko reissun ajan Vita Björnin vankilamuseossa käyntiä. Vita Björ on toiminut vankilana aina perustamisestaan 1784 vuoteen 1975 saakka. Rakennuksen toisessa päässä oli viisi selliä ja toisessa päässä vartijan asunto. Mahtoi olla mukava ammatti vanginvartijana. En rupeisi.

Museona vankila on toiminut vuodesta 1985. Vita Björnin toiminnan loppumisen jälkeen Ahvenanmaalla ei ole enää lainkaan vankilaa, vaan lähin vankila on Turussa. Museoon on nyt sisutettu vankikopit 1800-luvun alun ja puolivälin, sekä 1900-luvun alun ja 1950-luvun mukaisesti. Jos nyt en ehdoin tahdoin halua vankilaan näin 2010-luvullakaan, niin vielä -50 luvulla olosuhteet näyttivät olevan melko karmivat.

Vita Björnin vieressä on Jan Karlsgården, joka edustaa 1800-luvun talo- ja pihakokonaisuutta Ahvenanmaalla. Vanhojen rakennusten tuoksuun sekoittui juuri leikatun heinän tuoksu ja kun aurinko vielä paistoi pilvettömältä taivaalta, olisin voinut jäädä sinne nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta vaikka koko lomakseni. Tietysti, tietysti rauhasta ja hiljaisuudesta olisi vain rippeet jäljellä sesongin alettua, joten ehkä oli parempi nauttia siitä vain tämä iltapäivä.

Uffe på Berget

Kotimatkalla piti vielä poiketa kakkostien yli menevällä kahvila Uffe på bergetillä. Sielläkin olisi ollut näkötorni (niitä muuten Ahvenassa piisaa), mutta koska en itse voinut torniin kiivetä, ei yllytyksestä huolimatta seurueenikaan torniin hinkunut. Jäätelö kuitenkin oli hyvää.

Päivä oli lämmin, Getalla oli suorastaan kuuma, joten oli hyvä ja toisaalta viimeinenkin mahdollisuus testa meri. Lilla Holmen Maarianhaminassa oli viihtyisän vihreä, eikä hiekkarantakaan siellä ollut hassumpi. Minähän en veteen mene ennen kuin se on min. +25 asteista, mutta delffiinini, Tytär ja Poikanen, olivat meressä kuin kotonaan. Mieskin uskaltautui äkkiseltään pulahtamaan ja totesi veden olleen virkistävää. Ehkä se juoksulenkin jälkeen todella sitä olikin, mutta veteen menon suosituksena "virkistävä" ei ole minulle riittävän vakuuttavaa. Mies tosiaan kävi joka päivä lenkillä Maarianhaminassa ja kehui pyöräteitä. No, hyvät pyörätiet ei ehkä ole mikään yllätys ajatellen kuinka tärkeitä pyöräturistit ovat Ahvenalle.

Hälsingar från Geta!