Rakas päiväkirjani... Small Talk

Oli varmasti helpompaa sekä meille että remonttimiehille, kun olimme karussa kotoa. He saivat tehdä työnsä ja olla kuinka olivat ja me saimme olla ja mennä rauhassa tuntematta olevamme tiellä. Ja kaiken lisäksi remonttimiehet nyt puhuvat minulle. Hmy. Varsinkin aamuisin on vaikeaa hymyillä iloisesti huomenia, kun oikeasti on kiukkuinen kuin herätetty karhu ainakin.

Olin eilen menossa iltavuoroon ja siis aamupäivän kotona. Tytär oli remonttimiesten jaloissa koko päivän, kunnes kyllästyi meteliin, kun ei kuullut Wiin piipitystä ja lähti puistoon. Kieltämättä kaikin puolin hyvä valinta tyttäreltä. Olimme poikasen kanssa juuri lähdössä päiväkotiin kun remonttimiehet tulivat ja vaikka heillä on avainkin tänne, soittivat ovikelloa. Kohteliastahan se tietysti on ovikelloa soittaa, mutta kun minulle tuli tunne että olen jaloissa heidän työmaallaan omassa kodissani.

Vaihdettiin siinä muutama sana ihan asiasta, että mitä he tekevät ja mitä me haluamme. Toinen remonttimies lähti sitten jo pois ja tunsi velvollisuudekseen tulla selittämään miksi lähtee ja mitä tekee ja kuinka asia on. Mitä se minuun kuuluu mitä hän tekee,eihän hän minulle soitellut aikaisemminkaan aina kun tuli ja meni. Tuntilappu  sen kertoo mitä minulle kuuluvaa hän on tehnyt ja milloin.

Olin vienyt poikasen jo päiväkotiin ja aloin laittaa tyttärelle aamiaista. Istuimme keittiössä, kun remonttimies tuli jutustelemaan niitä näitä sementin kuivumisesta ja epätasaisuuksien hiomisesta. Mitä se minuun kuuluu kuinka vesieriste levitetään, sen takia olen palkannut ammattilaisen, antakoon minun syödä aamiaiseni rauhassa. Katosimme tyttären kanssa suljetun oven taakse dvd:tä katsomaan, ettei meille tarvitse puhua ja varsinkin ettei minun tarvitse puhua heille. Mitä minä mistään remontista ymmärrän ja smalltalkkaan.

Olin lähdössä töihin ja pakkohan se oli oven takaa tulla näkösälle. Eikös se remonttimies heti hyökännyt kimppuuni selittämään, kuinka nyt lähtee ruokatunnille, mutta tulee ihan heti takaisin jos ei mene vielä maalikauppaan hakemaan jotakin. Aah, onneksi pääsin töihin karkuun. Remonttimies oli kuulemma jatkanut jutustelua sitten tyttären ollessa lounaalla keittiössä ja oli aina ohimennessään heittänyt pienen sanasen, johon tytär hämillään ei osannut oikein mitään edes vastata. Ystävällisestähän se tietysti oli, eikä remonttimiehen olisi ollut pakko.

Toinen remonttimies on tyttären parhaan kaverin isä ja toinen setä, joten jonkinlaista keskustelua sitä kai pitää ylläpitää ihan suhteiden säilyttämiseksi, mutta jos minä aamulla pidän pidän huolen, että olen säällisesti pukeutunut kun tulevat, niin eivätkö he voisi vain tehdä työnsä ihan vallan puhumatta minulle. Puhukoot miehelle, se ymmärtääkin.

Mutta silti. En olisi koskaan uskonut, että keittiö voisi olla lempihuoneeni kotona. Niin kuitenkin kävi ja olen tämänkin raapustanut uudessa kauniissa keittiössäni kahvikupposen kanssa. Kahvi vaan on murukahvia (kai siihenkin voi tottua) kun uuden keittiöni uusi MoccaMasteri oli kaupasta loppu.