Kun kerran kiirastorstai-iltana ei ollut muuta tekemistä, niin meninpä kirkkoon. Menin vanhaan, kauniiseen kotikirkkooni, jossa vanhempani on vihitty ja jonne toiset isovanhempani ja isoisovanhempani on haudattu. Pieni kirkko oli tupaten täynnä, kuten juhlapäivinä kirkot yleensä. Tasainen puheensorina kuulosti rauhalliselta ja se vaimeni kuin leikaten, kun kellot soivat.
Messu eteni normaalin kaavan mukaan, kunnes väen käytyä ehtoollisella, viimeisen virren aikana urut yllättäen hiljenivät ja kirkon valaistus himmeni. Papit kantoivat kukat ja kynttilät pois alttarilta, sakastiin ja toivat mustat alttarikankaat. Kun virsi päättyi, valot pimenivät kokonaan. Se hetki äänettömässä, hämärässä kirkossa oli uskomattoman kaunis.
Edellisillan rohkaisemana päädyin pitkäperjantai-aamunakin messuun. Urut olivat hiljaa koko messun ajan. Papeilla oli valkoisten albojen sijasta tavalliset mustat papinvaatteet ja siis mustaksi verhotulla alttarilla oli vain tummanpunaisia neilikoita, eikä ainuttakaan kynttiää. Kuoro toimi massiivisesti synkkien virsien esilaulajana. Tunnelma oli tummempi kuin kiirastorstaina, mutta siksi ehkä vieläkin vaikuttavampi.
Olenpa taas kahta upeaa kokemusta rikkaampi.
Merkintöjä minusta, lapsistani, miehestäni ja ystävistäni eli So-called life of mine.
Kuulostaa hienolle ja vielä meidän kirkossa <3 Tulipa melkein ikävä sinne, kaikessa kirkottomuudessani :)
VastaaPoistaEn mihinkään toiseen olisi mennytkään.
VastaaPoistaMyös Leo on kastettu kyseisessä kirkossa :)ja jos me joskus tästä naimisiin mennään niin haluisin kyllä sen vihkikirkoksi.
VastaaPoistaLeo on valinnut hyvän, tai ehkä parhaan kirkon ristiäisiinsä :-) Ja minunkin vihkiäiseni olisivat olleet siellä, jos olisi olleet. Mutta jäänpä siis odottelemaan teidän häitänne.
VastaaPoista