Rakas päiväkirjani... Yhdessäoloa

Tietokone lakkasi toimimasta. Se oli se tietokone jota minä, lapset ja vieraat yleensä käytämme, mies käyttää vanhempaa konetta. Vanhempi kone on miehen yksityisaluetta, laittaa sinne soittojuttunsa, lenkkijuttunsa ja sen sellaiset asiat, joihin minun ja muiden ei ole lupa mennä kajoamaan.

Luulin siis tietysti, että minä saan uuden koneen, kun kerran miehen oma kone vielä toimii. Mentiin kauppaan ja valittiin kone minun mieleni mukaan. Punainen vaan olisi ollut niin kallis etten sitä saanut, mutta muuten. Kotona asensin koneen ja laitoin taustakuvat ja muut oman makuni mukaiseksi. Mies lähestyy varvovasti: että kun siitä vanhasta koneesta on dvd-asema rikki, että kun ei voi kuunnella niitä musiikkijuttuja, että kun muisti ei enää riitä, että kun ei mahdu enää uusia juttuja, että kun on vaan dual prosessori, että kun on niin hidas, että kun olisi edes i3. Minkäs näille perusteluille mahdat, mies sai sen uuden koneen. Minä puolestani sain palauttaa alkuasetuksiin miehen vanhan koneen, että sain sieltä pois kaikki ne soittojutut ja lenkkijutut ja sen sellaiset. Sain myös neljä päivää päivittää vanhan koneen vanhaa käyttöjärjestelmää alkuasetuksista servicepackeihin ja muihin päivityksiin.

Kun kerran vanhalla koneella harjoittelin palautuslevyjen käyttöä, keksin huvikseni kokeilla myös toimimisen lopettaneen koneen palautusta. Palautin ja päivitin, nyt vain kaksi päivää, ja kappas, se toimii. Mies sai uuden koneen, lapset saivat kesimmäisen koneen ja minä ikiomakseni sen vanhan vanhan koneen, vaikkei sekään ole punainen. Sain salata koneeni ikiomalla salasanalla. Saan jättää sähköpostini, facebookkini, bloggerini ja kaiken auki koneen salasanan taakse vaikka koko yöksi. Sain valita ikioman taustakuvan. Sain säätää kaikki koneen äänet pois päältä. Saan valita kirjanmerkit selaimeen. Saan valita selaimen värit. Onni on pieniä asioita. Olen onnellinen.

Tyttärellä oli ystävättäret kylässä. Olivat vallanneet olohuoneen ja sijoittaneet minut ja miehen keittiöön kahville. Puhuimme tulevista vaaleista. Laskeskelimme, missä vaaleissa olimme saaneet ensikerran äänestää, mutta muisti ei riittänyt. Hain ikioman koneeni keittiöön ja kuuklehan tietysti tiesi kertoa, että mies oli äänestänyt valitsijamiesvaaleissa ja minä eduskuntavaaleissa. Mutta kun en ihan heti tietoa löytänyt, mies keksi hakea oman uuden koneensa myös paikalle. Siinä istuimme nenät, tai oikeastaan kannettavan kannet vastakkain, pöydän molemmin puolin. Mielestäni näytimme naurettavilta.

Tätäkö tämä nyt sitten on? Ei tarvitse yhdessä räknätä vuosilukuja paperilla tai pohtia tapahtumien kulkua ja saada aikaan luonnollista keskustelua, kun kuukle tietää kaiken. Ei tarvitse enää pelata korttia ajankuluksi, kun voi pelata tietokoneita, kukin omaansa, yhdessä. Ei tarvitse puhua, kun on veispuukin pikaviestin, mitä siitä että ollaan samassa huoneessa.  Ei. Vaikka sainkin ikioman koneen, jonne voin tallettaa mitä tahansa omia juttujani ja olen voinut customoida sen itseni näköiseksi, ei siltikään. Vihaan tekniikkaa edelleenkin.