Facebookin oikeassa sivupalkissa suositellaan kavereita, joita saatan tuntea, valokuvia, joita ehkä haluan katsoa ja sivuja, joista kaverini ovat tykänneet. Yhdestä tallaisesta esittelystä huomasin, että moni kaverini oli tykännyt sivusta: Jos ihminen itkee toisen vuoksi, se rakastaa sitä.
Ajelimme pitkästä aikaa mummini ja pappani kodin ohi. Ajatuksissani olin jo sanomassa miehelle, että mitähän mummi ajattelee, kun ei olla aikoihin käyty. Sitten muistin, eipä taida mummi ainakaan pahalla ajatella, kun on ollut papan vieressä mullan alla jo reilut kaksi vuotta. Samantien iski kova ikävä. Mummin ja papan eläessä vierailu tuntui joskus velvollisuudelta, mutta nyt olisin ollut iloinen jos olisin voinut poiketa.
Mummin hautajaisissa olin kuluttanut kaikki nenäliinani jo ennen siunaustilaisuuden alkua. Silloin sisko tuli lohduttamaan ja kysymään, miksi itken? Sanoin, että mummia itken. Sisko kysyi, enkö ole itsekäs kun itken mummin kuolemaa, vaikka mummilla on nyt hyvä olla. Se oli totta. Omaa ikävääni itkin. Itkin sitä, että minä olen menettänyt jotakin tärkeää. Oliko se rakkautta, jos kerran ikävöin. Eikö rakkauden pitäisi olla epäitsekästä.
Jos ihminen itkee toisen vuoksi, se rakastaa sitä. Rakastan kyllä lapsiani, mutta kun itken heidän kevätjuhlassaan, itken enemmän ylpeydestä tai haikeudesta, en rakkaudesta. Jos joku rakastaa minua ja minä häntä, ei hän halua minun itkevän, hän haluaa minun hymyilevän. Ei. Ei rakkautta voi mitata kyynelten määrässä.
Merkintöjä minusta, lapsistani, miehestäni ja ystävistäni eli So-called life of mine.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun kommentistasi. Kiitos.