Rakas päiväkirjani... Kaalikääryleitä

Kaupan lihatiskillä poikanen pohtii tykkääkö kaalikääryleistä vai ei. Ei saa asiaa ratkaistuksi, joten lupasin ostaa. Samalla näin jauhemaksapihvejä, joista oli vähän aikaa sitten ollut puhetta ystävän kanssa, että ennen niitä syö kuin selkäänsä ottaa. Ostin siis, kokeeksi. Lasten täytyy oppia maistamaan outojakin ruokia.

Tytär maistaa jauhemaksapihviä ja tokaisee, että kaikki pihvit ovat aina hyviä, mutta söisi mieluummin lehtipihvin. Poikasella on pieni siivu pihviä jäljellä, kun kysyy, että onko ihan pakko syödä, kun maistoi jo. Lupasin ettei ole pakko, mutta söi silti. Kaalikääryleistä molemmat söivät sisukset, kaalit jäivät. Poikanen muisti heti maistettuaan, ettei tykännyt niistä päiväkodissakaan.

...Isini oli vuoden sairaslomalla, kun olin eskari ja olin siis kotihoidossa. Isi tietysti laittoi lounaankin, kotona kun oli, ja se pääsääntöisesti oli makkarasoppaa, mokkoa tai Jalostajan hernekeittoa. Isin mokkoa ja  makkarasoppaa parempia ruokia en tiedä vieläkään. Kerran isi ajatteli ostavansa oikein herkkua, kaalikääryleitä. Vain kerran hänellekin jotain hyvää, kun aina oli jotain sellaista, mitä lapsi varmasti syö. Minua, jolle isi haki (ja hakee kai vieläkin) kuun ennen kuin ehdin sitä edes pyytämään, isi pyysi nyt syömään kaalikäärälyleen. En syönyt. Kolme tuntia istuin pöydässä kaalikääryleen kanssa, mutta en syönyt. Ei koskaan ennen, eikä koskaan sen jälkeen, isi ole vaatinut minulta oikeastaan yhtään mitään, mutta kaalikäärylettä en voinut syödä. En vieläkään.

Anteeksi isi.