Rakas päiväkirjani... Diiva

Jäin vielä miettimään edellisestä päiväkirjamerkinnästäni (11.3.2011 Rakas päiväkirjani... Kompastelua),  että jos jaan itsestäni niin paljon kuin mies väittää, niin miksi.

Joku osasi oikeaan aikaan, oikeassa paikassa kysyä, miksen ole facebookissa ja heti liityin, vaikken edes tiennyt haluavani. Yhteen ensimmäisistä statuspäivityksistänikin mukaelin Irwin Goodmanin kappaletta, En kerro kuinka jouduin naimisiin: "Mä vannoin, etten koskaan mene facebookkiin. En aikaani mä tuhlaa statuksiin. En koskaan helly kavereiden pyyntöihin. Mut surullinen on laulun loppu. Arvaatko sen? Mä loin profiilin. Lopun laululleni silloin sanoin - Login."

Ja nyt, vain reilut puoli vuotta myöhemmin, naputtelen jo päiväkirjaanikin nettiin ja olen pahasti fb riippuvainen.

Esiintyminen vain on niin hauskaa. En enää ehdi oikeassa elämässä mukaan rakkaaseen harrastajakesäteatteriini ja karaokeakin pääsen harjoittelemaan vain harvoin. Kirjoittaminen onnistuu koska vaan. Laulaminen muutenkin, ei minua nyt ehkä varikseen sekoita vaikkei kyllä satakieleksikään luule, mutta laulaessa joudun olemaan minä ja se on pelottavaa. Näytteleminen on paljon helpompaa, koska näyttämöllä olin aina joku muu, Niskavuoren Lilli tai Muumäen Kerttu. Laulaessa yleisö voi arvostella myös minua, näyttämöllä vain työtäni, samoin kuin nyt kirjoittaessanikin. Olkoot nämä siis minun viisi minuuttiani julkisuudessa, koska Idolsiin tai BigBrotheriin en hae kuitenkaan.

Anna-Leena Härkönen kysyi Dannylta Mtv3:n Linnantähdet -ohjelmassa viime maanantaina, mitä Danny ajattelee sanonnasta 'Taiteilijan pitää olla nöyrä'. Danny vastasi, että ihmisen täytyy tehtävän edessä olla nöyrä, mutta ei ihmisten edessä. Että kun on muiden edessä arvioitavana, pitää olla gladiaattori, jonka työ on voittaa.

Kiitän Dannyä ja korjaan ensimmäistä päiväkirjamerkintääni (19.2.2011 Rakas päiväkirjani... ), jossa sanoin kirjoittavani lukijoiden kiusaksi. Siis: en kirjoita päiväkirjaa muiden kiusaksi, vaan siksi että se on minun mahdollisuuteni olla diiva!