Rakas päiväkirjani... Valkoista ja mustaa

Ei meidän lapset, ne on ne naapurin kakarat. Niin luulin. Kunnes täydellinen tytär jäi päiväkodissa kiinni xylitol-pastillien luvattomasta napsimisesta. Ja kunnes täydellinen poikanen kävi päiväkodissa toisen pojan kimppuun, oikein tappelumielessä. Ei mitään vakavaa, mutta siltikin. Kai se on uskottava, että täydelliset lapseni voivatkin olla naapurin kakaroita.

Tyttären kaverin vanhemmat erosivat. En vanhempia niin hyvin tunne, mutta näin ulkopuolisen silmin kaikki näyttää klassiselta "Kasvoimme erillemme, olemme ystäviä" -erolta. Vanhemmat muuttivat asumaan lähelle toisiaan, samalle asuinalueelle kuin ennenkin, lapset voivat jatkaa tutussa koulussa tuttujen kavereiden kanssa ja ovat aina viikon ja viikon vanhemmillaan. Kaikki siis hyvin päällisin puolin, vain erotaan. Jo silloin ajattelin, ettei minun piireissäni voi tapahtua tällaista. Muut voivat erota, mutteivät minun ihmiseni. Vähän ajan sisään kalikka kalahti toistamiseen, nyt vielä lähemmäs. Onko sekin vain uskottava, että minunkin ihmiseni. En halua.

Ystävä sai vauvan, viikko sen jälkeen äitini ystävä kuoli. Toisen on tehtävä toiselle tilaa maailmassa. Syksyllä juhlittiin ystävän häitä, nyt tarjoan toiselle olkapäätä erossa. Kahdessa kodissa pakataan, toisessa muuttoa omaan kotiin, toisessa pois kodista. Miksi on valkoinen ja musta, kun vaaleanpunaisellakin pärjättäisiin? Pitääkö varjoja olla, että voi arvostaa valoa.

Anna-Mari Kaskinen kirjoittaa ja olen ajatuksessa mukana:

Tahtoisin toivoa sinulle
jotakin oikein hyvää,
enkelinsiipien havinaa
ja iloa, onnea syvää.