Mies kysyi minulta jo lukiessaan facebook-päivityksiäni ja nyt päiväkirjan aloittamisen jälkeen uudelleen, miksi haluan jakaa muille julkisesti niin paljon itsestäni. Oikeassa elämässä olen ujo, hiljainen ja hämmennyn huomiosta, mutta facebookissa tai blogissa kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vain on niin helppoa. Luulen sen olevan helppoa siksi, että kukaan ei sano vastaan; ei minulle, eikä varsinkaan minusta.
Pelaan kuitenkin vasta harjoitusottelua sosiaalisen median pelikentällä, eikä kompastuksiltakaan voi välttyä. Huomaan helposti puhuneeni sivu suuni. Nurisin hiljattain facebookissa, kuinka mies sai kutsun häihin ilman avec. Olen edelleenkin sitä mieltä, että se oli vastoin etikettiä (rakkaudestani etikettiä kohtaan ehkä toisella kertaa enemmän), mutta sen jälkeen kaikki saamani kutsut, kaikki kaksi, ovat olleet avec. Toiset juhlat ehtivät jo ollakin ja emäntä tunnusti minulle, että vieraslistaa laatiessaan hän oli pohtinut, että vaikka kaikki muut kutsuttaisiin yksin, minut täytyy kutsua yhdessä. Nyt voin vain pelätä, jäänkö jatkossa kokonaan vaille kutsuja tai enkö enää mihinkään pääse ilman puolisoa. En tiedä kumpi olisi pelottavampaa.
Myös määrällisesti liikaa puhuminen on ollut paha kompastukseni. Kun kerta kerran jälkeen, vaikkapa niin kätevästä facebookista, lukee toisen olevan väsynyt ja kipeä tai hänen lapsensa olevan kipeä ja väsynyt, jaksaako mikään keponen kiinnostus puolituttuun pysyä yllä? Ei jaksa, tiedän sen. Kertomisen voisi uskoa olevan tarpeetontakin, sillä uutta tuttavuutta nuo arkiset asiat eivät kiinnosta ja tuttavuus nuupahtaa siksi alkuunsa, kun taas oikean elämän ystävät tietävät, tai ainakin ennen vanhaan tiesivät sen kaiken muutenkin. Mutta, mitäpä muutakaan kirjoittaisin.
Ja en kyllä tarvitse mediaakaan tuohon sosiaaliseen kompasteluun. Olin iltaa istumassa kun yllättäen huomasin miehen entisestä elämästäni. Viinilasillisen rohkaisemana menin, ihan oikeasti ilman sarvia ja hampaita, kysymään mitä kuuluu, ja ehkä vähän sarvien ja hampaiden kanssa kysymään, eikö hän enää tunne minua kun ei yhteentoista vuoteen ole tervehtinyt, kun on vastakkain tullut. Hän pohtii hetken ja myöntää, ettei tunne. Kuulostelee vähän lisää ja sanoo, että ääneni on tuttu. Lopulta muistaa, että olen sen ja sen pikkusisko. En koskaan ole pitänyt itseäni klassisena kohtalokkaana tai edes unohtumattomana naisena, mutta rohkenin odottaa, että puolitoistavuotisen yhteisen historiamme nojalla, hän olisi muistanut edes nimeni. Ei muistanut, tai ainakin sanoi niin. Pelkäsi ehkä, että tuppaudun seuraan, mutta ei olisi tarvinnut pelätä.
Se kompastelusta. Jatkan sosiaalisia treenejä mediassa ja ilman mediaa.
Merkintöjä minusta, lapsistani, miehestäni ja ystävistäni eli So-called life of mine.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun kommentistasi. Kiitos.