Pikkukakkonen mainosti vuosi sitten: "Kaksi, vaan ei kaksi", eli kun on kaksi tuntia pihalla, niin saa katsoa alle kaksi tuntia telkkaria. Tämä iskostui hyvin lasteni päähän ja vieläkin usein viikonloppusin oikein kellosta katsovat, olivatko riittävän kauan pihalla, että saavat katsoa aamun lastenohjelmat. Ihania.
Olen nipo ja tiukkis, myös siis tv asioissa, ja siksi telkkaria ja videoita on katsottu meillä aina hyvin rajoitetusti, nin määrällisesti kuin laadullisestikin. Meillä katsotaan vain Ylen lastenohjelmia ja kavereilla ovat katsoneet, mitä ovat katsoneet. Olen sinisilmäisesti luottanut toisiin äiteihin. Tuo Kaksi, vaan ei kaksi -kampanja taas, kiitos siitä, vankisti auktoriteettiäni määrän rajoittamisessa. Myös ikärajoissa olen ehdoton.
Nyt koulu- ja päiväkotikaverit ovat tulleet minun ja lasteni tv:n katsomisen väliin. Sen aloitti poikanen, jonka päiväkodissa Star Warsit ovat kova juttu. Sain pidettyä rajat ja määräysvallan siiheksi, kunnes poikanen täytti seitsemän ja päiväkodissa kaverit kertoivat Star Warsin ikärajojen olevan seitsemän. Kiellä siinä sitten. Tytär puolestaan aloitti Putouksen aikaan: "Mutta kun kaikki kaveritkin saa...". Ja onhan se. Tiedänhän sen itsekin kahvipöytäkeskusteluista, kuinka kurjaa on olla tietämättä siitä, mistä toiset puhuvat.
Lapsoset tekivät valinnan: tallennan Idolsin, Muodin huipulle ja Satuhäät ja he katsovat ne Pikkukakkosen sijasta. Nuo ohjelmat ovat tietysti ihan ok, enkä niitä näekään syytä kieltää, mutta mitä sitten teen, kun seuraavaksi tulevat BigBrother, ystävän lapsien jo pyytämä Duudsonit tai vaikka Maria!. Eih.
Ehkä ripaus lapsuutta on kuitenkin vielä tositeeveenkin keskellä jäljellä, kun viikonloppuaamujen Galaxi ja piirretty Matka maailman ympäri 80 päivässä sentään kelpaavat. Joskus.
Merkintöjä minusta, lapsistani, miehestäni ja ystävistäni eli So-called life of mine.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun kommentistasi. Kiitos.