Rakas päiväkirjani... Tekniikkaa, voi ei

Minä olen meillä se, joka on aina asentanut kaikki tietokoneet, digiboksit, radiokanavat ja niin no, kaiken mikä on vaatinut käyttöohjeiden lukemista. Wiin mies ja lapset ostivat ja laittoivat käyttöön kun olin töissä, mutta se ei vaatinutkaan muuta kuin tökkelien törkkäämisen seinään, kakkosohjaimen käyttöönotto vaatikin sitten taas ne käyttöohjeet.

Isini sai karaokevehkeet ja kävin asentamassa ne hdmi:neineen kaikkineen. Meni aikaa ja isi soittaa kun ei toimi. Pyysin tarkistamaan johdot ja muut. Ei auttanut, tottakai johdot on kiinni! Oli lähdettävä katsomaan. Räpelsin laitteita ja tavasin ohjekirjaa, ei toimi. Kurkkasin vielä tv:n takse ennen kuin luovutin ja hups, siellä oli piuhat irti.

Meidän edellistä edellisen tietokoneen kovalevy piti formatoida ja asentaa koko kone uudelleen aina kerran kuussa, jotta se jaksoi toimia kaksi viikkoa. Ei siinä mitään vikaa ollut, vanha vain, kuulemma. Kaksivuotias.

Luulin aina että riittää, kun kännykällä voi soittaa ja vastata sekä lähettää ja vastaanottaa tekstiviestejä. Tällainen kännykkäni lakkasi kesällä toimimasta ja olin pakotettu hankkimaan uuden. Myyjä kaupassa esittelee luuria, kun siinä oli perustilassa juutuupi ja veispuukki yhden painalluksen päässä, meinasin jo että poika puhuukin jotain vierasta kieltä. Mutta kun se puhelin oli niin ihanan pinkki, otinhan sen. Kävipä vielä niinkin hassusti, että vähän myöhemmin lankesin Facebookkiin. Nousi puhelimen ominaisuus siis arvoon arvaamattomaan.

Tytär, 8v. opetti pari kuukautta sitten siirtämään tietoa laitteesta toiseen bluetoothilla ja poikanen, 7v. vähän sen jälkeen lataamaan musiikkia tietokoneelta mp3-soittimeen.

Sallitko: vihaan tekniikka, vihaan. Toki jääkaappi on hyvä keksintö, enkä autostakaan luopuisi, mutta kaikki nuo surisevat, pörisevät pikkumeteliä pitävät pikkuvehkeet. Tämäkin, tietokone. Voi vesilintuparkaa, jos minä saisin päättää, lentäisi muutama laite päin.

Tekniikkaa. Voi ei.