tiistai 22. maaliskuuta 2011

Rakas päiväkirjani... Muusikonalut

Tytär teki viululäksyjä. Kuuntelin ja katselin, kuinka kaunista se on. Jos sanotaan, että saksofoni on seksikkäin soitin, niin viulu on kaunein.

Tytär olisi halunnut myös balettitanssijaksi, mutta musiikki ja tanssi ovat molemmat niin aikaa viepiä harrastuksia, että piti tehdä valinta ja tytär valitsi musiikin. Nyt kun katselin tyttären soittoa, näin jousen ja käden liikkeesä ja yhteistyössä sitä samaa sulokkuutta, herkkyyttä ja kauneutta, jota balleriinan liikkeissäkin on. Tuli visuaalisesti mieleeni Tsaikovskin Joutsenlampi, vaikka tytär soitti Tiina Kaukisen Pelikaani Rockia. Nautin harjoituksesta ja olen iloinen alttoviulististani.

Poikanen, kuten tytärkin, on käynyt muskarissa n. puolivuotiaasta asti. Tyttärelle musiikki on aina tuntunut olevan elämän ehto, poikanen on musisoinut aikansa kuluksi. Poikanen on aina halunnut ruveta pelaamaan  jalkapalloa tai harrastaa karatea, mutta lähti kuitenkin vielä mukaan muskarin soitinvalmennukseen, eli harjoittelemaan soittotunneilla käymistä. Poikanen valitsi kitaran soittimekseen. Isäänsä tullut. Jo muutaman "soittotunnin", viisitoista minuuttisen, jälkeen karate halut hiipuivat ja nyt kun viimeinen kymmenestä soittotunnista lähestyy, on poikanen varma, että haluaakin musiikkiopistoon.

On ollut hienoa katsoa, kuinka kitaristini pienet sormet ovat jäykästä, yhdellä sormella törkkimisestä vertyneet sujuvaan vuoronäppäilyyn. Ja kuinka särähtävät äänet ovat sulaneet pehmeiksi nuoteiksi. Muskarin Soittajaisissakin sain olla ylpeä äiti, kun poikanen soitti hienosti vaikeimman osaamansa biisin: Satu meni saunaan.

Oma pianonsoitonopettajani ei aikanaan saanut minua ymmärtämään, että  nuottikirjassa niillä mustilla palloilla siellä viivojen välissä on aina määrätty merkitys ja selkeä, suoraviivainen yhteys pianon koskettimiin. Lopetinkin soittamisen silloin melko pian. Kielisoittimissa, varsinkaan viulussa, tuo yhteys pallojen ja äänien välillä ei ole edes niin yksiselitteinen kuin pianossa. Kielisoittimissa pitää oikeasti, jopa soitin kohtaisesti, tietää, mistä kohdasta kieltä pitää painaa että ääni kuuluu oikein, pianossa sentään, jos kosketin vaan on oikea, on se virittäjän vika, jos sen ääni kuulostaa väärältä.

Toivon siis, että nämä muusikonalkuni ovat oppivaisempia ja sitkeämpiä kuin itse olin. Ja ehkä heillä rakkaus musiikkiikin on syvempää kuin minulla.

2 kommenttia:

  1. On ihanaa, että muksut ovat innostuneet ja saavat iloa soittamisestaan, musiikista ja uuden oppimisesta. Ja hienoa, kuinka äitinä katsot sitä ihaillen ja kannustaen. Mutta enpä usko, että he ihan äkkiä voivat rakastaa musiikkia kuitenkaan syvemmin kuin sinä. Aina sen huomaan, kuinka arvokas ja läheinen asia musiikkii sinulle on. Olen ihaillut kuinka sitoutuneesti olet rohkaissut ja tukenut musiikkia lastesi elämässä, kuskannut muskariin ja konsertteihin, ostanut monipuolisesti levyjä jne.

    terv. Hennanen, joka ei ole onnistunut lainkaan yhtä hyvin musiikin rikkauden tarjoamisessa lapsilleen...

    VastaaPoista
  2. Hei Hennanen, olet ihana. Mutta kunnia sille, jolle kunnia kuuluu. Kyllä tuo lasten musikaalisuus on peruja isänsä suvusta ja mies se joutuu nytkin soittotunnit ja muskarit hoitamaan.

    Keräsin joskus talteen aforismin, valitettvasti en tiedä kenen, mistä ja milloin, mutta niin paikkaansa pitävä se on: "Toiset sanovat, että elämä itsessään on tärkeintä, mutta minä pidän enemmän lukemisesta." Tätä voisi soveltaa tuohon musiikkiinkin, minä pidän enemmän lukemisesta.

    Ja musiikin rikkauden tarjoamisesta. Olet ainakin meidän lasten kohdalla onnistunut hyvin. Kun pimputan pianoa, lapset tulevat viereeni ihastelemaan, kuinka hienosti Hennanen soittaa ja ihmettelevät miksen minä soita niin :-)

    VastaaPoista

Ilahdun kommentistasi. Kiitos.