Rakas päiväkirjani... Miksei kokemus voisi opettaa

Olipa pariviikkoa sitten päivä Puuhamassa. Ihana päivä olikin. Ei ruuhkia kun oli vasta kesäkuu, ei liian kuuma kun oli puolipilvistä ja muutenkin kaikinpuolin ihana retki. Mutta se puolipilvisyys olikin ansa. Jos kerran on puolipilvistä ja muutenkin hakeudun varjoisiin paikkoihin, eihän silloin tarvitse aurinkorasvaa. No olisi tarvinnut. Nyt sen tiedän. Viimeviikolla nypin viimeiset palamisen rippeet olkapäistä, poskilta ja päänahasta.

Olipa päivä Tykkimäellä. Ihana päivä olikin. Ei ruuhkia niin kuin on Lintsillä tai Särkässä varsinkin kun oli vasta kesäkuu, aurinko paistoi upeasti pilvettömältä taivaalta ja muutenkin kaikinpuolin ihana retki. Mutta se Puuhamassa palaminen olikin ansa. Jos kerran on jo palanut ja muutenkin hakeudun varjoisiin paikkoihin, eihän silloin tarvitse aurinkorasvaa. No olisi tarvinnut. Nyt sen tiedän. Päähineen sentään jo laitoin, ei palanut enää päänahka, mutta käsivarret, otsa ja posket oli punaiset kuin ravulla.

Miksei sitä voisi uskoa, että aurinkorasvaa ei voi jättää laittamatta vaikka olisi kuinka aikuinen. Nih.

Kohta lähtö rantsuun. Ajattelin laittaa aurinkorasvaa. Lapsilta kyselin missä se on. On kuulemma loppu. Ovat tänä kesänä jo purkin käyttäneet. Siis rantsuun vasta kaupan kautta. Jokohan oppisin.

Rakas päiväkirjani... Smör mamma

Onneksi meillä on veispuuk. Pääkaupunkiseutulainen kaveri kertoili eilen illalla veispuukissa, että oli laskenut 'Suomen flägän'. Onneksi kertoili, muuten olisi meidän lippu liehununut salossa vielä toisenkin yön. Nyt myöhästyin vain 10 minuuttia laskusta. Ja eikös se ole sitten tasan, kun nostosta myöhästyin 30 min.

Mutta siitä 'flägästä' tuli mieleeni kulunut vitsi: Smör mamma! Julsex kommer tillbaka. Voi äiti! Joulukuusi palaa. Niin kertovatkos poikanen ja tytär tarinaa lipunlaskustani sitten näin: Smör, gyllene mamma nästän glömde räkna Finska biljetten igår kvällen. Hah-ha.

Rakas päiväkirjani... Hyvää Juhannusta

Vietän juhannusta täällä maalla lapsuudenkodissa, mutta sehän on melkein kuin mökillä olisi. Saisi valita kahdesta juhannuskokostakin, oman kylän tai naapurikylän. Toinen olisi klo 20 ja toinen klo 21. Niin ja ystävän mökillä olisi todennäköisesti kokko vielä perinteisesti puoleltaöinkin. Pitäisikö ne kaikki kiertää, niin olisi ainakin noidat karkoitettu. Vai oliko ne pääsiäistulet, jotka karkottaa noitia. Wikipedia tietää kertoa, että hedelmällisyyttäkin juhannuskokolla taiotaan. Keskityn mieluummin  noitiin.

Juhannustaiat  kun tuntuvat olevan tehokkaita, sillä tyttönä olen juhannuksena kurkistanut lähteeseen, luutinut kolmen tien risteystä, heittänyt vihtaa saunan katolle ja tietysti kerännyt seitsemän kukkaa tyynyn alle. Ja vaikka ruispeltoa vaatteitta juostavaksi ei olekaan kohdalle sattunut,  naimisiin olen joutunut.

Kaija Pakkasen runon myötä hyvää juhannusta!

Hyttysen hyrinä, ukkosen jyrinä.
Perhosen lento, vanamo hento.
Purojen juoksu, mataran tuoksu.
Matojen tonkija, onnekas onkija.
Hehkuva katu, kuutamo satu.
Mansikkamaito - KESÄ ON AITO.

Rakas päiväkirjani... Pidin sittenkin

Lupasin etten ala pitää kirjablogia, mutta siitä puhe mistä puute... eiku se ei nyt sopinutkaan tähän.... mutta siitä puhutaan, mikä on tärkeää. Kirjat ovat elämäni. Meni monta vuotta etten lukenut juuri mitään, mutta nyt lapset alkavat olla jo niin isoja että voin, tuntematta huonoa omaatuntoa, uppoutua taas omaan maailmaani, kirjojen maailmaan. Mies laittaa kuulokkeet päähänsä ja pääsee musiikin maailmaansa, minä en tarvitse edes kuulokkeita, voin sulkea muun maailman ympäriltäni avaamalla kirjan kannen.

Kesällä pitää lukea dekkareita tai pokkareita tai mieluummin dekkaripokkareita. En tiedä miksi, mutta niin vaan kuuluu tehdä. Siksi luin ensin Loisto-pokkarina Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin?. Luin sen vaikka kuinka monetta kertaa, mutta aina vain komisario Palmu on yhtä fiksu ja loppuratkaisu yhtä yllättävä. Tai no. Palmut kestävät kumminkin useammankin lukemisen ja katsomisenkin siinä lukemisten välissä.

Dekkaripokkarista siirryin Seven-pokkariin ja Anna-Leena Härköseen, josta siis piti puhumani, eikä Palmusta. Enpäs olisi uskonut pitäväni Härkösestä, mutta pidin kumminkin. Kiinnostuin hänen työstään Linnan tähdet tv-ohjelman jälkeen ja ajattelin kokeilla. Härkösen Ei kiitos oli Hämeenlinnan Teatterissa muutama vuosi sitten hitti ja siitä olen iloinen, etten teatterissa sitä nähnyt, tai niin mistäs sen tiedän, kun en kerran nähnyt, mutta kun poskia punotti lukeminenkin kuinka olisi käynyt teatterissa.

Olen kolmenkympin kriisissäni lukenut jo Virpi Hämeen-Anttilan kuvauksia keski-ikäisistä naisista ja Ei kiitos sopii nyt siihen kastiin. Pidin siitä silti. Ja pidän Virpi Hämeen-Anttilastakin. Ei kiitos kertoo neljätoistavuotisesta parisuhteesta, jossa mies ei enää halua vaikka rakastaa. Härkönen ei arastele käyttää suomenkieltä dialogissa ja tapahtumien kulussa hyvinkin värikkäästi ja kuvaavasti mutta olen iloinen, että roisin kielenkäytön alta hahmoista löytyi ihmisiä, tunteita ja vakavia vaiettuja asioita.

Nyt kesken on Heikosti positiivinen, joka on Anna-Leena Härkösen omaelämänkerrallinen kirja lapsettomuudesta. Voi kuinka paljon taas enemmän rakastankaan lapsiani, kun luen mitä se voisi olla jos en olisi heitä saanutkaan.

Luulen, että näiden kahden kirjakokemuksen jälkeen joudun lukemaan Härkösen Häräntappoaseenkin, koska pidän hänen tyylistäan. Ja eikös Häräntappoase kuulu niihin must-kirjoihin, kun elokuvaakaan en ole nähnyt.

Rakas päiväkirjani... Unissakävelyä

Ei siinä mitään, että tyttären ollessa vauva etsin häntä unissani sängyn alta. Olisihan se vauva voinut siellä ollakin. Ehkä. Se tietysti oli vaarallisempaa, kun unissani nostin vauvan sängystään ja lähdin parvekkeen ovesta ulos. Onneksi mies sai meidät kiinni ja toi nukkumaan.

Olen myös käynyt pitkiä keskusteluja miehen kanssa unissani vanhoista naapureistani, mistään raskauttavasta en onneksi. Niin, tai ainakaan mies ei ole kertonut. Ja nyt viimeksi keskiviikkoyönä heräsi poikanen, jonka vieressä nukuin, kuulemaan kun olin kovasti ihmetellyt jotakin, en vain ollut saanut sanotuksi mitä.

Monta vuotta meidän sängyn päädyn takana unissani kulki liukuhihna joka vei pois kaikenlaisia tavaroita, kuten peittoja ja tyynyjä (joskus myös Big Brother Kadin puuterirasian) ja niitä sitten piilottelin ympäri makuuhuonetta tai haalin syliini ja istuin sängyllä niitä suojelemassa. Ärsyttävintä oli, kun hihnalle jäi pomppimaan rantapallo joka ei suostunut menemään pois. Pomppi vaan ees ja taas melkein koko yön.  Nyt hihnaa ei onneksi ole ollut enää jokuseen aikaan.

En juuri koskaan riisu pois korvakoruja, sormuksiani, kaulaketjua ja kelloa vaan pidän niitä nukkuessakin. Paitsi. Nyt jostain syystä ne ovat alkaneet unissani katoamaan. Haihtuvat vain, huis pois, kuin ilmaan käsistäni, kaulaltani ja korvistani jos en niitä sitten ota itse pois ja vie ilmoitustaululle, kirjahyllyyn, pianon päälle tai johonkin muuhun yhtä turvalliseen paikkaan. Toisaalta taas kokeilein sitten, että nukkumaan mennessä riisuin korut pois ja kuinka ollakaan aamulla olin korvakoruja lukuunottamatta pukenut ne taas päälleni, korvakorut olivat liian hankalat kai, puristin niitä nyrkissäni.

En tiedä olinko näitä korujani sitten pelastamassa tiistaiyönäkin, kun kaksi kertaa putosin sängystä. Eihän siinä mitään jos olisinkin omasta sängystäni pudonnut, sattuuhan sitä, mutta kun putosin täällä lapsuudenkodissani parvisängystä. Kaksi kertaa. En onneksi ihan ylhäältä asti, vaan heräsin molemmilla kerroilla siinä kohden, kun seison ylimmällä askelmalla, astun siitä alas ja tajuan etten voi tehdä enää mitään estääkseni putoamisen. Että selaista. Kahden putoamisen jälkeen menin suosiolla sohvalle nukkumaan loppuyöksi.

Mies sanoo, että yöelämä kanssani ei ole ainakaan tylsää. Joskus tunnen itseni aamuisin kovin väsyneeksi.

Rakas päiväkirjani... Elämä kuitenkin on ihanaa

Mitä enempää voisi vaatia.

- Poikanen oli eskarin kevätjuhlassa kaunis (komea) kuin enkeli puvussaan ja kravatissaan
- Tytär oli koulun kevätjuhlassa kaunis kuin perhonen vihreässä flamenco-mekossaan
- Poikanen odottaa koulun alkua kuin joulua
- Tytär oli ensimmäistä kertaa yksin kahden yön leirillä
- Poikanen hyväksyttiin musiikkiopistoon ykkös vaihtoehtonsa (kitaran) soitto-oppilaaksi
- Tytär sai koulun oppilaskunnan stipendin
- Koko perheen retki Puuhamaahan kahden välivuoden jälkeen
- Grillattuja pihvejä ja vihreää salaattia sitruunalla
- Vasta leikatun nurmikon tuoksua
- Voikukan höytysten puhaltelua
- Sateen ropinaa peltikattoon
- Linnun laulua aurinkoisessa illassa tai aamussa kaukana kaupungin melusta
- Muistikuvia lapsuudesta

Olen onnellinen.

Rakas päiväkirjani... Maalla

Remontti kotona ei etene. Puolitoista viikkoa on mennyt ja ovat kaataneet seinän, purkeneet kylppärin ja saunan, purkaneet keittiön, tasoittaneet ja maalanneet keittiön katon, maalanneet keittiön seinät ja tasoittaneet lattian. Sanoivat, että toisessa kohteessa tuli yllättäviä lisätöitä. Sanoivat, että kaupungin vuokra-asuntojen remontti on kiireisempi, kun sinne on asukkaat juuri muuttamassa sisään. Miksei minun kotini ole kiireisempi?

Sopimuksia allekirjoitettiin niin sanoin, että toivoisin pääseväni juhannukseksi kotiin, mutta heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna on pakko jo päästä ja että valmista olisi heinäkuun puoleenväliin mennessä. Olisiko se vaikuttanut hintaan jos olisin sanonut, että juhannukseksi pitää olla valmista ja olisinko rahalla ollut kotona ehkä jo ensiviikonloppuna? Mies väittää, etteivät ne tahallaan kiusaa, vaan joskus työ vain on siinä vaiheessa ettei sitä voi jatkaa, että maalin tai sementin muka pitää antaa kuivua. Jaa.

Vaikka täällä maalla onkin ihanaa herätä aamulla linnun lauluun, kaipaan kaupungista risteyksessä tööttääviä autoja. Vaikka täällä maalla onkin ihanaa juoda aamukahvi ulkona yöpaidassa, kaipaan kaupungista keittiön ikkunasta ohikulkiessaan sisään kurkkivia naapureita. Vaikka täällä maalla onkin puhdas ilma, mitä hengittää ja pihaa, jossa hengittää, kaipaan silti kaupungin aina myöhässä olevia julkisia kulkuneuvoja ja sitä varttia, jonka kotona saan aamulla nukkua pidempään ennen töihin lähtöä.

Kyllä maalla on mukavaa. Silti kaupunki on minun paikkani.

Rakas päiväkirjani... Vuokranmaksua

Asustamme siis lapsuudenkodissani oman kodin remontin ajan. Isi ei henno vuokraa pyytää kun tilaa täällä on olla, mutta minä taas en henno ihan ilman olla vaivoinansa tai vaikka ei vaivoinakaan, niin sekottamassa arkeansa kuitenkin.

Keksin maksaa vuokran siivoamalla. Huomasin sitten, että on meinaan eriasia siivota pikkuista rivitaloasuntoa kuin isoa omakotitaloa. Neljä päivää mennyt ja nyt on nurmikko ajettu, matot hakattu, lattiat imuroitu ja pesty, isoimmat hämähäkinseitit hävitetty ja jääkaappi pesty. Vielä pitäisi rännit tyhjentää, kylppäri ja sauna siivota, tyttären ja poikasen valoittama siskon entinen huone järjestää, ikkunat pestä ja pölyt pyyhkiä. No, onhan tuota päälle parikymmentä päivää vielä aikaa. Tahdon kotiin.

Onneksi mies jo ensimmäisenä päivänä, minun töissä ollessani, metsästi pölypunkit ja hämähäkit kahdesta parvisängystä, joissa meidän on tarkoitus nukkua. Sänkyihin ei varmasti kukaan ollut kajonnut minun ja sisarusteni muutettua pois kotoa, joten saattoivat hämpit vähän sydämistyä yksitoista vuotisten bileittensä pilaamisesta, mutta minä taas en ilman miehen ritarillisuutta olisi sormenpäällänikään noihin sänkyihin koskenut. Nyt on hyvä nukkua siskon vanhassa sängyssä ja herätä aamulla linnun lauluun.

Ja pölyjen pyyhkiminen. Niin. Poikanen ja tytär jo sen kyllä tekivätkin. Minä kun ajattelin, että hoitavat vain oman osansa kotitöistä niin kuin aina. Ei. Faari osti trampoliinin pölyjen pyyhintä palkaksi, kun niin suuren homman tekivät. Ajattelin sitten, että nyt ei tarvitsekaan viikkorahaa maksaa kun se tulikin tavarana, mutta on kuulemma tyystin erijuttu. Isovanhemmat ja lapsenlapset!

Mutta mikä tyttären ja poikasen mielestä parasta (tai nyt trampoliinin jälkeen toiseksi parasta), uimassa on käyty. Tai en minä. Minä olen nököttänyt auringossa rannalla, vasta juhannuksen jälkeen on vedet niin lämpimiä, että saatan sinne kuvitella uskaltavani. Mutta nuo muut. Vähintään kahdesti päivässä on pitänyt käydä luttaamassa siivouspölyt pois.

Kyllä maalla on mukavaa.

Rakas päiväkirjani... Koti-ikävä jo nyt

Angiina iski. Kesän kunniaksi. Äänen menetys ei onneksi haitannut pakkaamista. Keittiö on nyt typötyhjä ja kaikuisa. Mies innostui eilen illalla yhdeksältä vielä ruuvaamaan vanhojen kaappien ovia pois, irrottamaan  työtasoja ja sen sellaista pientä. Käytiin vielä keittiön maalit valitsemassa ja se olisi nyt sitten tekijöitä vaille valmis. Muutama vanha laattakin tippui seinältä alas ihan itsekseen, ajattelivat kai helpottaa työtä.

Myös kylppäri on tyhjä ja kaikuu. Minä, uuteen kylppäriin muuttavat vanhat hanat ja pyykkikone haisemme kaikki etikalle. On meinaan huisin hyvä kalkinpoistoaine etikka. Saunan kahdessa panelissa on oksien muodostamia kuvioita: omena, keiju ja nalle. Merkkasin panelit, että säästävät ne. Sahaan ne pienemminksi, hion reunat ja teen niistä taulut uuteen saunaan. Mitähän kivaa uuden saunan paneleista löytyy.

Piti jo eilen lähteä maalle lapsuudenkotiini remonttia karkuun. Vetkuteltiin vielä yksi yö, kun aamulla piti kuitenkin olla täällä antamassa ohjeita remonttimiehille. Kävivät. Putkimies haluaa kolmekymmentä vuotta vanhan kuivauskaapin, jonka toimintaa ei ole ainakaan kymmeneen vuoteen edes kokeiltu ja joka oli tuomittu jo kaatopaikalle. Vieköön, säästyypä kierrätysmaksu meiltä. Remonttimiehen sukulainen haluaa vanhat keittiön laatikostot ja kaiken poltettavan materiaalin. Vieköön sekin. Säästö se on pienikin säästö, edes jätekuluissa. 

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Remonttimiehet teippasivat vasta lattiat ja putkimies irrotti pesuhanat. Saan olla vielä yhden yön kotona! Ei lapsuudenkodissani mitään vikaa ole. Isinikin piristyy kun saa lapsenlapset melskaamaan luokseen pitkäksi aikaa, mutta kun omasänky, parassänky. Tahdon olla kotona. Mutta josko se olisi sen arvoista ja nautin kotona olemisesta vielä enemmän sitten, kun kylppäri ja keittiökin ovat kauniit. 

On koti-ikävä jo nyt, vaikken ole edes vielä lähtenyt.