Rakas päiväkirjani... Pitääxsunaina

Miksi äidillä on ruoanlaitto kesken aina kun leikkikirjakauppa avataan.
Miksi sataa aina kun ulkona olisi paljon kivampaa kuin sisällä.
Miksi pitää siivota aina kun leikki on parhaimmillaan.
Miksi pitää pukeutua järkevästi aina vaikka hellemekko olisi kauniimpi.
Miksi kotiavaimet hukkuvat aina vaikka on ihan varmasti laittanut ne paikoilleen.
Miksi oksennustauti alkaa aina yöllä.
Miksi paprikajauhe on loppu aina kun kaupat ei ole auki.
Miksi ohuisiin sukkiin tulee silmäpako aina kun kiire.
Miksi kynsilakka sotkeutuu aina kun on levittänyt toisen kerroksen.
Miksi hampaisiin jää salaattia aina kun hymyn pitäisi olla kauneimmillaan.
Miksi inspiraatio iskee aina silloin kun ei ole hyvä hetki.
Miksi puhelimesta loppuu akku aina kun puhelu on kesken .
Miksi tv ohjelman tallennus katkeaa aina kesken loppuratkaisun.

Viimeisenä vielä otsikon mukainen lainaus Suurlähettiläiltä:
"Pitääxunaina luulla tietäväsi niin paljon enemmän?
Ei koko maailmaa voi kerralla omistaa.
Luulet tietäväsi niin paljon enemmän, et
Mäkin rakastan sua koko ajan vähemmän. Hei,
Pitixsunaina olla niin helvetin hankala"

Rakas päiväkirjani... Palautetta

Hyvä asiakkaamme.
Kiitos palautteestanne, asiakaspalautteet ovat meille tärkeitä kehittäessämme toimintaamme. Välitän palautteenne eteenpäin.

Näin vastaan asiakkailleni ja näin minulle asiakkaana vastataan. Harvemmin mitään luovempaa ja mihinkään se ei ainakaan johda. Viimeksi valitin siitä, että kaupan mainos lupasi minunkin kanoottiini sopivan kengän, mutta kolmessa myymälässä käytyäni, kukaan myyjistä ei ollut nähnytkään valikoimassa siroon 41 jalkaani sopivaa. Yllä mainittu on suora lainaus saamastani vastauksesta. Ei tullut kenkiä sähköpostin liitteenä.

Itse saan palautetta päiväkirjani lukijoilta (huh, onpas kummallista ajatella että joku lukee päiväkirjaani, ja että jopa toivon sitä). Vaikka tilasto muina päivinä näyttääkin nollaa, merkinnän julkaisupäivinä päiväkirjallani on lukijoita ihan huisin paljon. Jotkut lukijoista tykkäävät linkeistäni Facebookissa ja joku rohkea uskaltaa kommentoida merkintääni suoraankin ja onpa joku joskus livenäkin päiväkirjastani maininnut. Palaute on ihanaa kaikissa näissä muodoissa, kiitos siis. 'Palautteet ovat meille tärkeitä kehittäessämme toimintaamme'.

En tyttösenäkään oikestaan pitänyt päiväkirjaa, joskus raapustin jotakin kalenterin reunaan. En sen paremmin ole koskaan pitänyt vieraskirjaa. Kyllä minulla sellainen nytkin on olemassa, mutta en muista sitä koskaan antaa kirjoitettavaksi. Koska päiväkirjan ja vieraskirjan puuttuminen on joskus minua harmittanut ja kuitenkin olen utelias, haluaisin nyt ja myöhemmin tietää kuka minua lukee ja ketä kiitän.

En itsekään koskaan kommentoi ihmisten blogeja. Siksi ymmärrän, etteivät minunkaan päiväkirjani lukijat kommenttivyöryä ole järjestäneet. Ajattelinpa siksi kokeilla Vieraskirjaa ja lisäsin sen tuohon oikeaan sivupalkkiin. Vaikka ilolla edelleenkin luen suoria, itse tekstiin ja tekstistä jätettyjä kommentteja, niin tarjoan siis mahdollisuuden, jos et haluakaan tekstistäni sanoa mitään, jättää terveisesi ja kuten tavataan sanoa, risusi ja ruususi, minulle Vieraskirjaani kommenttina.

Rakas päiväkirjani... Ikävä

Facebookin oikeassa sivupalkissa suositellaan kavereita, joita saatan tuntea, valokuvia, joita ehkä haluan katsoa ja sivuja, joista kaverini ovat tykänneet. Yhdestä tallaisesta esittelystä huomasin, että moni kaverini oli tykännyt sivusta:  Jos ihminen itkee toisen vuoksi, se rakastaa sitä.

Ajelimme pitkästä aikaa mummini ja pappani kodin ohi. Ajatuksissani olin jo sanomassa miehelle, että mitähän mummi ajattelee, kun ei olla aikoihin käyty. Sitten muistin, eipä taida mummi ainakaan pahalla ajatella, kun on ollut papan vieressä mullan alla jo reilut kaksi vuotta. Samantien iski kova ikävä. Mummin ja papan eläessä vierailu tuntui joskus velvollisuudelta, mutta nyt olisin ollut iloinen jos olisin voinut poiketa.

Mummin hautajaisissa olin kuluttanut kaikki nenäliinani jo ennen siunaustilaisuuden alkua. Silloin sisko tuli lohduttamaan ja kysymään, miksi itken? Sanoin, että mummia itken. Sisko kysyi, enkö ole itsekäs kun itken mummin kuolemaa, vaikka mummilla on nyt hyvä olla. Se oli totta. Omaa ikävääni itkin. Itkin sitä, että minä olen menettänyt jotakin tärkeää. Oliko se rakkautta, jos kerran ikävöin. Eikö rakkauden pitäisi olla epäitsekästä.

Jos ihminen itkee toisen vuoksi, se rakastaa sitä. Rakastan kyllä lapsiani, mutta kun itken heidän kevätjuhlassaan, itken enemmän ylpeydestä tai haikeudesta, en rakkaudesta. Jos joku rakastaa minua ja minä häntä, ei hän halua minun itkevän, hän haluaa minun hymyilevän. Ei. Ei rakkautta voi mitata kyynelten määrässä.

Rakas päiväkirjani... Säästä

Eilen oli harmaa ja tuulinen päivä. Myös minä ja lapset olimme harmaalla ja tuulisella tuulella. Tuntui, etteivät pirtamme kohdanneet millään. Tavarat ei löytyneet tai ne olivat vääriä. Sukat olivat parittomia. Asiat joita piti hoitaa tuntuivat todella velvollisuuksilta. Jopa pöydän kattaminen oli haastavaa niin tyttärelle kuin minullekin. Illalla oli paha mieli, kun lauantai oli mennyt hukkaan kiukutellessa.

Tänään on aamusta asti paistanut aurinko ja ilma on mitä ihanin. Vaikka itselläni eilisilta venyi pitkäksi, silti auringon kutitellessa verhojen väistä jaksoin nousta aamiaisen laittoon, olin hyvällä tuulella. Lapset halusivat heti aamusta pelata tietokoneella, kun en antanut, sen enempiä mukisematta lähtivät ulos. Poikanen harjoittelee lähialueilla yksin (= siskon kanssa) kulkemista ja on monta päivää pyytänyt lupaa lähteä parin kilometrin päähän koulun pihaan leikkimään. Poikasen pelihermot vaativat vielä kovaa treeniä ja pelkäsinkin kiukkukohtausta kun jouduin taas sanomaan ei, kun ensin täytyy syödä ja sitten on parhaan kaverin synttärit. Uskon sen olleen auringon ansiota, kun poikanen normaalin kiukun sijasta yllätyksekseni tyynesti toteaa, ettei se mitään, koulun pihaan pääsee koska vain, mutta kaverin synttäreille vain nyt.

Jonakin aurinkoisen aamuna kävimme poikasen päiväkodintädin kanssa pakollisen '-Ihana ilma. -Niin onkin.' -keskustelun. Päiväkodintäti siinä sitten rupesi nauramaan, että nuorempana sitä aina ihmetteli, miksi aikuiset aina puhuvat säästä, eikö nillä oikeasti ole mitään muuta, tärkeämpää. Mutta nyt kun ikää on tullut, vaikka vain kymmenenkin vuotta lisää, sitä on oppinut huomaamaan, että sää on tärkeää ja siksi siitä puhutaan. Fyysisesti sään tärkeyden huomaa, kun auton ikkunat talvella on teräsjäässä ja muutenkin on jo myöhässä tai kun sateenvarjo on jäänyt kotiin, taivaalta tulee kissoja ja koiria ja bussi on myöhässä. Mutta kyllä se vaikuttaa mieleenkin. Tänäkin keväänä heräsin, kun kevätkin heräsi. Jaksan, viitsin ja vaivaudun tekemään asioita ihan eritavalla nyt, kuin pimeän ja loskan aikaan. Vaikka juuri nyt en viitsikään tehdä mitään, vaan istun terassilla kahvikuppi vieressäni ja nautin auringosta ja kirjoittamisesta. Juuri nyt olen tyytyväinen elämääni.

Rakas päiväkirjani... Meidän kisailut

Kuudentoista vuoden odotus palkittiin, kun me voitettiin taas lätkän maailmanmestaruus. Leijonat ovat sitä monesti yrittäneet vuosien varrella, mutta nyt me se tehtiin taas.

Kun rupean oikein miettimään, myös taitoluistelun MM-kisat piti olla näihin aikoihin. Google ystäväni tiesi kertoa, että olivathan ne, 24.4.-1.5. Sitä ystävänikään ei ensimmäisellä haulla tiennyt kertoa, kuinka Kiira Korvelle siellä kävi. Oletan että mitalia ei tullut, ei lähellekään, olisihan meidän voittoa pitänyt juhlia. Oliko Kiira Korpi siellä?

Urheilusta välillä musiikkiin. Laulun EM-kisoista, Euroviisuista, odotettiin ja ei odotettu ja taas odotettiin. Niitä pelejä en seurannut suorana lainkaan, vaan aina seuraavan päivän uutisista. Paradise Oscarin biisiä en ole kuullut vieläkään. Ja sekään ei nyt ihan selvinnyt, saavutimmeko me suomalaiset 21. sijan, vai jäikö Paradise Oscar sijalle 21. Artisti itse tuntui olevan tyytyväinen jo finaaliin pääsystä, mutta entä me muut suomalaiset?

Ja takaisin urheiluun. Keihäänheittäjä Tero Pitkämäki on meidän muutaman vuoden takaisen maailmanmestaruuden jälkeen jäänyt säännöllisesti kakkoseksi Norjan Andreas Thorkildsenille. Nyt kuitenkin Timattiliigasta kaikuu hyviä uutisia: jo avauskisassa 6.5. Pitkämäki nokitti Thorkildsenin, vaikka jäikin kolmanneksi, mutta jo toisessa osakilpailussa 15.5. me saimme kisavoiton ja Thorkildsen jäi kakkoseksi 21 sentillä. Lupaako tämä meille hyvää Yleisurheilun MM-kisoihin, vai iskeekö Pitkämäkeen arvokisajännitys? Kävin viimekesänä Kuortaneen Eliittikisoissa katsomassa Thorkildseniä ja Pitkämäkeä. Melkein harmitti Pitkämäen puolesta, kun kaikki teinitytöt jonottivat nimmaria Thorkildesniltä. Jos meidän Timanttiliign tulokset jatkuvat näin hyvinä, saisiko Pitkämäkikin osansa kunniasta ja nimmarijonon. Täytynee mennä katsomaan.

Mitähän me suomalaiset voisimme seuraavaksi voittaa, kun Roosbergin Nicokin on julkisesti kehdannut väittää, ettei ole suomalainen eikä haluakaan olla ja Kovalaisen Heikistä ei Lootuksella ole tuomaan meille formulamestaruutta.

Rakas päiväkirjani... Siirappia

Kirjahyllyssäni odottaa muutamakin ihan vakavasti otettava tai vakavan aiheen opus aina Kellokosken prinsessasta Sikaloihin asti. Niitä ennen päätin ottaa rennosti ja täyttää taas osan naisellisista velvollisuuksista lukemalla Helen Fieldingin Bridget Jones, Elämäni sinkkuna ja Elämä jatkuu kirjat. Colin Firth on ehdottomasti lemppari ulkomainen miesnäyttelijäni (lukuunottamatta Johnny Deppiä, Greg Wiseä, Hugh Grantia, Alan Rickmania, Sean Connerya, Kevin Costneria, Mark Harmonia ja niitä kaikkia muita) ja niinpä Bridget Jonesit on leffoina nähty jo jokusen kerran.

Elämäni sinkkuna kirja oli parempi kuin leffa, vaikka se ei tietysti paljon vaadi. Elokuva noudattaa kirjaa hyvin epäuskollisesti ja yhteistä on lähinnä hahmojen nimet ja luonteenpiirteet. Joka tapauksessa kirja oli nyt juuri sitä mitä kaipasin, hömppää ennen vakavia kirjoja. Vaikka odotukseni Elämääni sinkkuna kohtaan eivät olleet suuret, ne ylittyivät huomattavasti ja uskalsin odottaa Elämä jatkuultakin siksi enemmän. Nyt kuitenkin jouduin pettymään. Myönnän, että olen lukenut kirjasta vasta reilut sata sivua, vaan kun ei huvittaisi ottaa selvää mitä niillä lopuilla kolmella ja puolella sadalla sivulla on sanottavaa. Elämä jatkuu elokuva on vieläkin epäuskollisempi kirjalle kuin Elämäni sinkkuna ja vaikka voin lukiessani koko ajan nähdä Colin Firthin ilmeet ja kuulla hänen äänensä, on kirja enemmän siirappia kuin minäkään jaksan kestää.

Hömppä kuin hömppä vaikuttaa minuun silti aina samalla tavalla: se tekee minustakin hömpän. Alan haluta  kolmenkymmenen ruusun kimppuja töihin toimitettuna, yllätyslaskettelulomia Alpeille, pitkiä viikonloppuja b&b majoituksessa järven rannalla kynttiläilallisineen, timanttikoruja ystävänpäivälahjaksi ja sen sellaista pientä. Kun Mark Darcy Elämä jatkuu kirjassa sitten jonkin tällaisen pikkuyllätyksen jälkeen sanoi ensimmäistä kertaa Bridget Jonesille  "Minä rakastan sinua", mitä muuta saatoin kuin tirauttaa muutaman onnen kyyneleen. Mainitsin siinä ohimennen miehellekin, kuinka ihanan romanttista uusi rakkaus on ja samalla ehkä toivoin, vaikken timanttikorua lauantai-illan ratoksi, niin edes tuota taianomaista r-sanaa hömppäisen mieleni täytteeksi. Vahinko vain, että miehellä sattui juuri olemaan meneillään James Bond tv:ssä pahassa kohtaa joten muminasta, jonka vastaukseksi sain, en hyvällä tahdollakaan erottanut r-kirjainta. Palaan siis Bridgetin ja Markin seuraan ja Elämä jatkuu.

Rakas päiväkirjani... Riipunko

Fecebook verrattavissa uhkapeliriippuvuuteen, otsikoi TopKasinot 8.3.2011. Seuraan tiettyjä tv-sarjoja yhtä säännöllisesti ja orjallisesti kuin Facebookkiakin. Voisiko otsikko siis ollakin: Täydelliset naiset (Desperate housewives) verrattavissa uhkapeliriippuvuuteen.

Pelko pitää ihmiset Facebookissa, puolestaan otsikoi Ilta Sanomat 11.3.2011. Kun olen unohtanut puhelimen kotiin, olen hermostunut koko päivän. Olen varma, että juuri silloin tulee jokin tärkeä puhelu vaikken mitään puhelua edes odota ja kotiin tullessa kukaan ei todellisuudessa ole tavoitellut. Voisiko otsikko siis ollakin: Pelko pitää ihmiset kännyköissä.

Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä Aamulehti otsikoi 30.3.2011 Facebook tekee käyttäjistä onnettomia. Poikanen aloittaa syksyllä koulun. Se alkaa olemaan aika konkreettista, kun viimeviikolla oli ensimmäinen vanhempainilta ja maanantaina oli kouluun tutustuminen. En haluaisi päästää poikasta pois siipieni suojasta. Voisiko otsikko siis ollakin: Koulu tekee käyttäjien vanhemmista onnettomia.

Facebook kysyy: "Mitä mietit?" Kerronko? No tietysti kerron, kun toinen kysyy. Päiväkirjamerkinnän Aakkoseni jälkeen äitinikin väitti minua lörpötteleväksi lapsekseen. Ja entäpä, jos olen nettipimennossa ja joku onkin juuri päivittänyt tai linkittänyt jotakin oikein kiinnostavaa. Ei se käy päinsä, Facebook on chekattava säännöllisesti, koska tietysti haluan tietää missä mennään, vaikkei missään edes mentäisikään.

Mutta toisaalta, pakko minun on saada kahviakin. Aamukahvi, pari päiväkahvia, iltakahvi ja niiden välissä aina jokunen kuppi. Muuten alkaa kädet täristä ja hermostuttaa, eikä mistään tule mitään. Päätäkin särkee. Facebookpimento ei kuitenkaan ala edes särkemään päätä.

Ja toisaalta, en myöskään osaa nukkua yksin. Jos mies on yön pois kotoa, pitää lasten tulla viereeni nukkumaan. Yksin nukuessa pyörin ja valvon ja aamulla olo on kuin krapulassa: väsynyt, vihainen ja kipeä. Facebookpimento ei aiheuta krapulaakaan.

Riipunko? Ja jos riipun, niin missä? Antakaa joku avain, että saan riippulukot auki.

Jk. Hoidin äsken myös mielestäni tärkeää asiaa, ja vastasin soittopyyntöön. Sain vastauksen: "Tajuutsä, etsä soitit kesken Suomi-Norja lätkämatsin." Hän ei varmastikaan ollut ainoa suomalainen riippuvainen mies. Ja Facebookille en ole koskaan loukkaantunut, suomalaiselle miehelle olen ennenkin.

Rakas päiväkirjani... Remonttia

Viime syksynä ystävätär teki keittöremontin. Uusi keittiö on upea, käytännöllinen ja tilava. Remonttikärpänen puraisi: Minäkin haluan uuden keittiön. Heti! Mieskin innostui. Remonttikärpäsen puraisu on kuitenkin vaarallinen. Kun huomaa yhden remonttikohteen, niitä putkahtelee jatkuvasti myös lisää. Päädyimme siis myös kylpyhuoneen/saunan ehdottoman tärkeään kunnostamiseen.

Kävimme katsomassa keittiön kalusteet ja valitsemassa kylpyhuoneen laatat. Valitsimme remonttimiehet. Sanoivat, että juuri nyt on kiire syksy, mutta heti tammikuussa tulevat katsomaan ja arvioimaan. Tulivat helmikuussa. Sanoivat, että vähän on työt toisessa paikassa kesken, tulevat huhtikuulla tekemään, kun ilmat lämpenevät ja voi pitää ovia auki. No nyt on mustaa valkoisella, että tulevat kesäkuun alussa. Onneksi ei syksyllä vielä tilattu niitä keittiön kalusteita, olisi voinut ilmetä säilytysongelmia.

Hyvä sillään että remontti viivästyi, pääsemme nyt karkuun faarilaan. Mies ei ollut niin innoissaan, että joutuu evakkoon koko lomakseen, minä tietysti lomailen vasta elokuussa (kun poikanen aloittaa koulun. Snif. Pikkuiseni), vaan eihän täällä olisi voinut asustaa, ilman keittiötä ja kylppäriä. Lapset ovat innoissaan kesästä maalla, tytär ei kylläkään ole tainnut vielä hoksata että kaverit jäävät kaupunkiin.

Keittiöstäni tulee hieno. Mies vihjailee, että voisin sitten alkaa myös laittamaan ruokaa. Kummallista, en ymmärrä. En silti malta odottaa, voi kun jo olisi heinäkuu.


Jk. Edellisessä merkinnässä harmittelin, kun joudun hakemaan kodinkoneet kaupasta, josta en halua. Mutta enpäs joudukaan. Kävimme vielä uudelleen tarjouspyyntö kierroksella ja niin ne tarjoukset muuttuvat ja tämä tarjous oikeasti oli ohittamaton bonuksien kanssa tai ilman.

Rakas päiväkirjani... Palvelua

Asiakaspalvelun trendi tällä hetkellä on, että asiakkaille ei enää riitä hyvä palvelu, vaan pitääkseen palvelua hyvänä, he vaativat parasta palvelua. Se on paljon se. Yksi osa parasta palvelua on tehdä hetkestä persoonallinen: sanoa tai tehdä jotakin, josta asiakas huomaa, että nyt palvelutilanne ei enää mennyt liukuhihnalla, vaan juuri minua palveltiin.

Vein poikasen muskariin. Odotellessa kävin kahvilla muskarin läheisyydessä olevan kokoustilan kahvilassa. Kahvila on ihan tavallinen lounaskahvila, mutta suuri osa asiakkaista varmasti koostuu juuri kokousvieraista. Vastaantulleiden matkalaukkujen määrästä päätellen kokoustilassa oli juuri päättynyt jokin yön yli kestänyt tilaisuus. Maksettuani kahvini, tarjoilija selvästi halusi tarjota minulle parasta palvelua ja toivotti hyvää kotimatkaa. Hämmennyin. Ensin tuli mieleeni, että onko kahvila menossa kiinni ja toivotus oli vihje, että minun tuli jatkaa matkaani. Vasta sitten ymmärsin, että tarjoilija ajattelikin minun olevan lähdössä oleva kokousvieras. Joka tapauksessa osasin vastata vain kiitos. En ole varma, oliko se nyt sitten hyvää palvelua, vai loukkaannuinko niin, etten jatkossa enää mene kahville.

Asiakaspalvelu on taidelaji. Itse arkailen toivottaa edes onnea uuteen kotiin, asiakkaan tehdessä osoitteenmuutosta, koska enhän tiedä mitkä, mahdollisesti surullisetkin syyt ovat muuttoon johtaneet.

Meille on tulossa keittiöremontti ja bonusten kiilto silmissäni kävin jättämässä tarjouspyynnön kodinkoneista  saman ketjun kauppaan, jossa ruokaostokset ja sen sellaisetkin aina teen. Ystävällinen myyjä tunnustaa, että hän ei oikein kodinkoneista tiedä, mutta jättää soittopyynnön heti seuraavalle päivälle kodinkonepuolen vastaavalle myyjälle, joka sitten tekee tarjouksen. Kysyi vielä, kuinka olen tavoitettavissa ja tarkisti vastaavan työvuoronkin, että millä aikavälillä voin soittoa odottaa.

Odotin koko päivän, soittoa ei kuulunut. Olin jo luopumassa toivosta ja päättänyt hakea kodinkoneeni muualta, mutta sitten soitto tuli kahden päivän kuluttua. Jos myyjä olisi edes pahoitellut soiton viivästymistä, olisin antanut anteeksi. Nyt tarjous oli niin hyvä, että se on pakko hyödyntää, mutta menen hakemaan laitteet kiukkuisena. Siitä tosin kärsin lähinnä minä itse ja ehkä mies.

Pahoittelutaito on toinen elementti parhaassa asiakaspalvelussa. Asiakas ei aina ole oikeassa, mutta hänen mieliharmistaan voi olla pahoillaan riippumatta harmin syystä.

Kolmas elementti parhaassa asiakaspalvelussa on myyjän taito tunnistaa asiakkaan tarve. Kävin kampaajalla siistimässä hiuksiani. Pyysin tekemään jotakin vähän erilaista, mutta ei kuitenkaan lyhyttä mallia. Samalla kertoilin, kuinka olen viikonloppuna menossa häihin. Kampaaja tarttui heti sanomisiini ja alkoi kysellä pukuni väriä ja ehdotella, että koska seuraava asiakas oli perunut niin hänellä olisi aikaa laittaa minulle jokin värikin, vaikken ollut aikaa varannutkaan. Haki värikartan ja pohti omiin hiuksiini ja juhlavaatteisiini sopivan värin ja kysyi vasta sitten, että laitetaanko. Mitä enää saatoin muuta sanoa, kuin että laitetaan. Hän oli ammattilainen, ja huomasi mitä tarvitsen ja haluan, vaikken ollut sitä itse tienytkään.

Parhaan asiakaspalvelun palasia on vielä paljon muitakin ja siksi väistämättä mieleeni tuli Tapio Rautavaara laulamassa: "Voi kuinka pieninä palasina onkaan, mun leipäni maailmalla."

Rakas päiväkirjani... Kuvia

Meinasin tehdä päiväkirjamerkinnän valokuvilla maisemista jotka ovat minulle tärkeitä,  kuten Vuorovettä yllytti. Rakkaat paikat ovat kaikki sen verran kaukana, etten päässyt ottamaan niistä kuvia enkä löytänyt vanhojakaan.

Kaipasin kuvaa Rapolan linnavuoresta. Pikkutyttönä äiti vei minut sinne monena kesänä ja nyt vien omat lapseni sinne vuosittain. Maistamaan palan historiaa, kuulemaan hiljaisuutta ja ihailemaan kauneutta ja jos vuoden aika on oikea, myös maistelemaan makeita mustikoita.

Kaipasin kuvaa Muroleen kanavasta ja Tarjanne -sisävesilaivasta. Pikkutyttönä vietin kesät Muroleessa ja keinuin uimapatjalla Tarjanteen tekemillä aalloilla. Viime kesänä kävin ajelulla tapaamassa lapsuuden muistoja. Kanava oli kutistunut.

Kaipasin kuvaa Peikkomettästä, lapsuudenkodin naapurista. Mettässä oli kaatunut puu, enkä koskaan uskaltanut mennä sitä pidemmälle. Mettässä oli puro, jossa veikka kävi mulaamassa, eikä ottanut minua mukaan. Kuvaa mettästäni en näin jälkikäteen voi enää edes ottaa, vuosi sitten kaatoivat sen.




 Meinasin sitten tehdä päiväkirjamerkinnän hauskasta kuvasta ihan muuten vaan. Etsin aiheeseen ajattelemaani kuvaa, löysinkin sen, mutta hyvin tärähtäneenä. Se siis siitäkin ideasta. Laitan kuitenkin:

Kimalaiset myydään erikseen.

Meinsin sitten tehdä päiväkirjamerkinnän jostakin oikein aiheesta aiheesta. Arvioida jotakin. Olla jotakin mieltä jostakin. Välittää tietoa jostakin oikein tärkeästä. Jääköön se toiseen kertaan.

Rakas päiväkirjani... Onko aikaa?

Luin juuri loppuun kirjan, joka kertoo siitä kun ei ole aikaa. Ja perheestä. Ja lahjasta. Ja miehestä, joka viime tingassa oppii jakamaan aikaansa. Kirja oli Cecelia Ahernin Lahja:
 "Kun aikaa on tarpeeksi, meillä on lämmin olo; kun aikamme on kulunut loppuun, meille tulee kylmä. Aika on arvokkaampaa kuin kulta, arvokkaampaa kuin timantit, arvokkaampaa kuin öljy tai mitkään kallisarvoiset aarteet. Jos meillä on puutetta jostakin, niin ajasta, jos jokin aiheuttaa sodan sydämessämme, niin aika, ja niinpä meidän on käytettävä se viisaasti. Aikaa ei voi kääriä lahjapakettiin, jonka ympärille solmitaan nauha ja joka jätetään kuusen alle odottamaan jouluaamua. Aikaa ei voi antaa, mutta sitä voi jakaa."

Torstaina oli iltavuoro ja viimeinen asiakaskohtaaminen venyi yli työajan. Ei paljon, mutta sen verran, että poikanen oli juuri nukahtanut, ennen kuin tulin kotiin. En saanut hyvänyön suukkoa.

Perjantaiaamuna paimennan lapset vaatteisiin, aamiaiselle ja kouluun ja päiväkotiin, hoidan juoksevia asioita ja iltavuoroilen työmaalla. Illalla ehdin kuin ehdinkin kotiin hyvänyön suukolle.

Lauantaina istun taas toimistolla. Ulkona on ihana kevät ja perhe käy pyöräillen jäätelöllä ja syövät lauantaikarkit. Illalla on hetki aikaa minullakin kysyä, miten lasten viikko on mennyt. Sunnuntaina kiukuttelen väsymystäni, ei ole kuin yksi vapaa.

Maanantaina ja tiistaina tytär lähtee aamulla kouluun. Pidän huolen, että laittaa suuhunsa edes jotain. Poikanen saa hetken pidempään venytellä ennen eskariin lähtöä. On iltavuorot taas. Toivon että ehdin illalla ajoissa kotiin sanomaan hyvää yötä, mutta tiedän etten ehdi, on se myöhempi iltavuoro.

Keskiviikkona kiikutan poikasen pikaisesti päiväkotiin, kiirehtiäkseni aamuvuoroon. Tytärtä en ehdi nähdä sitäkään vähää, murot laitan lautselle valmiiksi, että söisi edes jotakin. Vaikka mistä tiedän syökö, vai kippaako ne takaisin pussiin.

Siinä se viikko vierähtikin. Huomaamatta.

Haluan huomata. Haluan olla osana lasteni päivää. Päiväkodintädit saavat 8h päivässä poikasen aikaa, opettaja 6h tyttären aikaa ja minulle sitä liikenee puolituntia aamulla ja ehkä toinen illalla.