No ensinnäkin vauhtini on niin hidas ja kulkemani matka ja aika niin lyhyet, etten ole kovin mukavaa lenkkiseuraa. Toisekseen kyllä, käyn vain aamulenkillä.
Miksikö? Siksi, että silloin on vain minä ja ajatukseni. Ei ihmisiä ujosteltavaksi, ja mikä tärkeintä, ei koiria pelättäväksi.
Ihmisistä selviän, ei niitä ole pakko katsoa silmiin lenkillä ollessa, ei kukaan odota sitä. Koirista en selviä. Ei auta, vaikka moneen kertaan sanoisit, että se on kiltti, ei ole vihainen, ei tee mitään, kokeile rapsuta sitä. Ei auta, vaikka se olisi iso tai pieni, pentu tai tottunut, söpö tai komea, rakas tai palvelukoira; minä pelkään sitä.
Arkiaamuisin lähden lenkille puoli seitsemän aikaan. Viikonloppuisin kymmenen korvilla. Katsoin lenkkisykkeitäni päiväkirjasta ja viikonloppuisin ne olivat aina korkeammalla kuin arkisin. Tänään seurasin reaaliajassa. 2,6 km lenkilläni tuli vastaan kymmenkunta koirakkoa. Joka kerta sykkeeni pompsahti viisi yksikköä, kipusi vielä muutaman kun koira oli kohdalla ja sitten lähti hitaasti laskemaan. Pakene tai taistele. Vaikka sauvakävelyllä käynkin ja taisteluvälineet olisi hollilla, minä pakenen. Menen niin pientareelle kuin pääsen ja hyppään vaikka lumihankeen, jos ihminen ei voi sitä vertaa ajatella että ottaisi sen hihnan lyhyhyemmäksi kun muita tulee vastaan.
Käyn mieluummin aikaisella aamulenkillä, siellä ei ole koiria pelättäväksi.
