Näin se kävi, minun somettumiseni:
En ollut koskaan ajatellut kirjautuvani feisbuukkiin. Äitikin oli siellä ennen minua. Puhelinkaupassa myyjä myi jotain hienoa mallia argumentilla: klikkaat vaan tästä yhden kerran, niin olet FB:ssä. En ostanut sitä puhelinta. Kunnes 2010 syksyllä joku kysyi oikealla äänensävyllä ja oikeaan aikaan miksen ole FB:ssä. En osannut vastata ja loin tilin.
FB:ssä yksi jos toinenkin päivitti statustaan linkeillä omiin blogeihinsa. Joku aloitti uuden blogin 2011 alussa sanoin: Aloitin blogin koska muutkin. Koska hänkin, koska kaikki muutkin, niin minäkin, koska hänkin, koska kaikki muutkin. Ja niin tutustuin Bloggeriin.
FB alkoi pelottaa. Siellä pitää olla fiksu, hauska ja kiinnostava, että joku tykkää. Jos kukaan ei tykkää, siitä tulee pahamieli. Twitterissä ei ollut paljon tuttuja, siellä ei ollut paineita. Siispä keväällä 2012 lähdin kokeilemaan. Tutut on pikkuhiljaa tulleet Twitteriinkin, minä lähdin pois. Sielläkin alkoi pelottaa. En lähtenyt kokonaan pois, sekin pelottaa, jäisinhän tietämättömäksi vaikka Mutti-tomaattimuskasta ja muusta.
Toissapäivänä guugletin oman nimeni ja mm. Tyttären nimen ja mitä löysinkään. Tyttären kaunis selfie pompsahti näytölle:
Minä: Onko sulla mulle jotain kerrottavaa?
Tytär: E-e-ee-ii. Kui?
Minä: Onko sulla jotain kerrottavaa, että oot kirjautunut johonkin?
Tytär: No GoSuun ja Moveen, mut ne sä tiedät.
Minä: Mä googlasin sun nimen ja löysin jotain mitä et oo kertonu.
Tytär: Ai nii, sinne hevospalstalle ja Koululaiseen kirjauduin.
Minä: Joo, ne sä oot kertonut. Oot nyt yhden arvauksen päässä siitä, että mä otan puhelimen ja tabletin pois sulta.
Tytär: Ai, tarkotatko sä IG:tä? Mut et sä oo sitä kieltänyt, Twitterin ja FBn vaan.
Minä: Mut oonko antanut luvan?
Tytär: Et, mut et oo kieltänytkään.
Nyt olen sitten minäkin Instagramissa. Vain koska Tytärkin ja Poikanen. Kiltisti ne kuitenkin hyväksyivät pyyntöni seurata, kun lupasin, etten puhu kavereiden nähden sopimattomia, kuten sano kullaksi tai lähettele virtuaalipusuja.
IG:hen en koskaan oikeasti edes halunnut, koska kuvan pitäisi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa, enkä minä sellaista osaa. Kirjoittaminen on paljon helpompaa. Ensimmäinen postaukseni Instagramiin oli kuvankaappaus kirjoittamastani muistilapusta. Toinen vaati seurakseen pätkän Kirsi Kunnaksen runosta.
Sellaista somettumista. Mitä vielä puuttuu? Google+, Ask ja mitä muita niitä onkaan.
Jos uskaltaisin, hylkäisin kaikki. Paitsi Päiväkirjaa, se pysyköön tunteideni tulkkina.
