Rakas päiväkirjani... Pata kattilaa soimaa

Tässä tapauksessa kattila kylläkin kiittää pataa. Sitä on soimattu jo niin paljon.

Kun sämpylöistäkin tulee pannukakkua, alkaa leipomishalut olla kortilla. Ymmärrän, miksi niitä sanotaan leiviksi, niitä kiviä joita heitetään veteen; joku on aikoinaan tehnyt minun reseptilläni Elovenan Helppoja sämpyläruutuja ja kun niihin ei hampaat pysty, on leipoja heittänyt niillä vesilintua ja siitä on tullut sanonta heittää leipiä.

Mutta nyt siis kiitän pataa. Oikeammin pataleipää. En olisi uskonut, että löytyy resepti josta minä, jauhopeukalottomista jahopeukalottomin, saan kunnialla tehdyksi leivän.

Pataleipää helpompaa leipomusta ei kyllä taida ollakaan. Jauhoja, hiivaa ja suolaa sekaisin (toim.huom. Reseptiä soveltaen nakkasin mukaan myös onnistuneesti kurpitsansiemeniä ja korvasin osan vehnäjauhoista sämpyläjauhoilla.), vettä sekaan ja annetaan nousta väh. 12h. Lisätään basilikaa ja annetaan nousta vielä 30min. Nostatuksen aikana kuumennetaan pata uunissa ja kun pata on kuuma, kipataan taikina sinne. Padan päälle kansi ja uuniin 30min. Avot, pataleipä on valmis ja hyvää.

Helppoa, herkullista ja nopeaa (jos ei lasketa sitä, että pitää nousta 12h). Voipi olla, että meillä toistekin syödään itsetehtyä leipää, eikä aina vain esipaistettuja.

Ihanan reseptin minulle tarjosivat Martat.

JK. Nyt on vain yksi pulma. Perhe tulee kotiin vasta illalla ja olen syönyt kohta puolileipää. Onko sitä pakko jättää toisillekin, jos ei taho?

Rakas päiväkirjani... Joulu meni jo

Vielä ei ole loppiainen, mutta joulu meni tänä vuonna kovin nopeasti ohi.

Jouluruokaa oli niin sopivasti, että sitä riitti vain aatoksi ja joulupäiväksi. Tapanina jo saatiin jauhelihasoosia.

Joulukirjat on sentään vielä lukematta, kun vasta lopettelen viimevuotista. Myös joulusuklaita on, hämmentävää kyllä, vielä jäljellä.

Tänään huomasin, että joulukuusi yritti neulanen kerraallan (tai oikeastaan se oli jo neulasten joukkopako) lähteä ulos, joten päätimme auttaa sitä viemällä neulaset kaikki ulos oksien ja rungon kera.

Joulukuusta riisuessani muistin lämmöllä pappaani, jonka kuolemasta tulee helmikuussa jo 10 vuotta:

Lapsena joulu alkoi siitä, kun papan kanssa mentiin kuusimettään. Pappa oli jo syksyllä, ennen lumen tuloa, katsonut kuusen valmiiksi, että se oli helppo hakea. Kun eihän lumisesta kuusesta näe mikä on kaunis.

Kun vietimme ensimmäistä joulua Miehen ja Tyttären kanssa perheenä, käski pappa tulla hakemaan kuusen. Kun lapsella pitää olla oikea joulukuusi. En oli varma tarkoittiko pappa lapsella minua vai tytärtäni, vai ehkä molempia. Sanoin ettei minulla ole koristeita tai kuusenjalkaakaan. Pappa käski kuitenkin  hakea kuusen.

Pappa oli jo vanha, ei jaksanut enää mettään lähteä, mutta olipahan katsonut jo syksyllä, ennen lumen tuloa, valmiiksi pihan läheltä sopivan kuusen. Kaivoi vielä varastosta valurautaisen kuusenjalan ja sanoi, että muovista ei anna kun itse tarvitsee sitä. Valurautainen oli turhan painava. Mummi pakkasi vanhoja kuusenkoristeita mukaan.

Sanoin vielä, että ei meillä ole sahaa, jos kuusta pitää lyhentää. Kerrostalossa kun asuttiin, ei sahalle ollut juuri käyttöä. Pappa antoi käsisahan mukaan ja vannotti palauttamaan sen. Kuusenjalka saatiin omaksi.

Hyvää tätä vuotta 2015!