Kolme viikkoa sitten aloitettuani crossaamisen crosstrainerilla ja kontattuani vajaan kymmenen minuutin treenin jälkeen vesipullon luo, en todellakaan olisi uskonut, että tänään crossaan 30 min/ 6 km treenejä.
Olen hyvin ylpeä itsestäni. Päätin tehdä jotakin itselleni ja ainakin tähän asti olen pysynyt päätöksessäni. En uskalla olla vielä kovin innoissani, kolme viikkoa on lyhyt rupeama, mutta jospa tästä todella tulisi elämäntapa.
Mitään hyväolon tunnetta urheilusuorituksesta en edelleenkään saa. Lähinnä tunnen vain janoa ja väsymystä. Jokin uusi tunne on kuitenkin löytynyt, vaikken osaa nimetä sitä, ja se ajaa crossaamaan joka päivä.
Flunssa meinasi tulla pilaamaan hyvin alkaneen sarjani ja yhtenä päivänä olin niin tukkoinen, että Mies yksiselitteisesti kielsi treenaamasta etten rasita kroppaa liikaa. Muuten crossasin jaksamisen mukaan.
Vaa'alla en ole käynyt kuopuksen syntymän jälkeen, mutta peili kertoo kaiken minkä haluan tietää: kasvot ovat jo kaventuneet. Ja juuri katsoin nilkkojani, että nehän ovat melkein sirot, kun neste on lähtenyt ja turvotus sen myötä laskenut. Se harmittaa, etten vyötärön ja reisien ympärystä mitannut ennen aloittamista.
On hyvä, etten voi vedota huonoon (kylmään/kuumaan/sateiseen/tuuliseen/aurinkoiseen/...) ilmaan tai siihen ettei viitsi lähteä. Nyt sen kun vain tekee kun on hyvä hetki.
Pidä edelleen peukkuja. Ehkä tämä vielä muuttuu hyväksi.
