Rakas päiväkirjani... Valkoista ja mustaa

Ei meidän lapset, ne on ne naapurin kakarat. Niin luulin. Kunnes täydellinen tytär jäi päiväkodissa kiinni xylitol-pastillien luvattomasta napsimisesta. Ja kunnes täydellinen poikanen kävi päiväkodissa toisen pojan kimppuun, oikein tappelumielessä. Ei mitään vakavaa, mutta siltikin. Kai se on uskottava, että täydelliset lapseni voivatkin olla naapurin kakaroita.

Tyttären kaverin vanhemmat erosivat. En vanhempia niin hyvin tunne, mutta näin ulkopuolisen silmin kaikki näyttää klassiselta "Kasvoimme erillemme, olemme ystäviä" -erolta. Vanhemmat muuttivat asumaan lähelle toisiaan, samalle asuinalueelle kuin ennenkin, lapset voivat jatkaa tutussa koulussa tuttujen kavereiden kanssa ja ovat aina viikon ja viikon vanhemmillaan. Kaikki siis hyvin päällisin puolin, vain erotaan. Jo silloin ajattelin, ettei minun piireissäni voi tapahtua tällaista. Muut voivat erota, mutteivät minun ihmiseni. Vähän ajan sisään kalikka kalahti toistamiseen, nyt vielä lähemmäs. Onko sekin vain uskottava, että minunkin ihmiseni. En halua.

Ystävä sai vauvan, viikko sen jälkeen äitini ystävä kuoli. Toisen on tehtävä toiselle tilaa maailmassa. Syksyllä juhlittiin ystävän häitä, nyt tarjoan toiselle olkapäätä erossa. Kahdessa kodissa pakataan, toisessa muuttoa omaan kotiin, toisessa pois kodista. Miksi on valkoinen ja musta, kun vaaleanpunaisellakin pärjättäisiin? Pitääkö varjoja olla, että voi arvostaa valoa.

Anna-Mari Kaskinen kirjoittaa ja olen ajatuksessa mukana:

Tahtoisin toivoa sinulle
jotakin oikein hyvää,
enkelinsiipien havinaa
ja iloa, onnea syvää.

Rakas päiväkirjani... Muurahaisia

Oi ihana kevät! Se on tullut. Ai miten niinkö, kun taivaalta tänäkin aamuna tuli jos vaikka mitä. No murkut on tulleet! Ötökät, hämähäkit varsin, mutta ihan kaikki muutkin pysykööt metsässään, enhän minäkään niiden koteihin tupaa, varmasti ainakaan en tahallani. Ei siis tarvitsisi murkkujenkaan meille. Niin ne vaan joka kevät kuitenkin tulevat ja joka kevät minä yritän ajaa ne pois. Lähteväthän ne. Sitten kun ulkona tarkenee.

Kerran murkut tulivat takaisin, vaikka oli jo kesä.
Olin ostanut hunajasta tehtyjä tikkunekkuja ja jätin yhden yöksi kirjahyllyn reunalle. Olohuoneen lattialle oli poikaselle, vauva silloin vielä, laitettu viltti ja sen päälle leikkikaari. Aamulla kun heräsin, murkut kulkivat katkeamattomassa jonossa takaoven alta poikasen viltin alle, leikkikaaren rakenteita pitkin kirjahyllylle ja kirjahyllyn reunaa ylös nekun luokse, toista reunaa alas ja viltin alle. Niitä oli ehkä miljoona.

Olin juuri herännyt, se selittäköön  miksen imuria keksinyt murkkusotaani, vaan kun en keksinyt otin kengän. Pyydystin kengällä niin monta murkkua kuin kerkesin ja loput ymmärsivät lähteä itse. Nostin viltin pois ja mokomat olivat kerinneet tekemään pesän sinne alle, tuomaan oikein muniakin. Taisivat olla sitä mieltä, että pesä on hyvä perustaa ravintorikkaille nekkuapajille. Itse olin toista mieltä ja tässä vaiheessa jo keksin imurinkin.

Kiikutin vielä nekun pihalle ja huvikseni seurasin, kuinka se katosi parempiin suihin alle puolessa tunnissa.

Ei kesä ja kärpäset, vaan kevät ja muurahaiset.

Rakas päiväkirjani... Teeveetä ja Tositeeveetä

Pikkukakkonen mainosti vuosi sitten: "Kaksi, vaan ei kaksi", eli kun on kaksi tuntia pihalla, niin saa katsoa alle kaksi tuntia telkkaria. Tämä iskostui hyvin lasteni päähän ja vieläkin usein viikonloppusin oikein kellosta katsovat, olivatko riittävän kauan pihalla, että saavat katsoa aamun lastenohjelmat. Ihania.

Olen nipo ja tiukkis, myös siis tv asioissa, ja siksi telkkaria ja videoita on katsottu meillä aina hyvin rajoitetusti, nin määrällisesti kuin laadullisestikin. Meillä katsotaan vain Ylen lastenohjelmia ja kavereilla ovat katsoneet, mitä ovat katsoneet. Olen sinisilmäisesti luottanut toisiin äiteihin. Tuo Kaksi, vaan ei kaksi -kampanja taas, kiitos siitä, vankisti auktoriteettiäni määrän rajoittamisessa. Myös ikärajoissa olen ehdoton.

Nyt koulu- ja päiväkotikaverit ovat tulleet minun ja lasteni tv:n katsomisen väliin. Sen aloitti poikanen, jonka päiväkodissa Star Warsit ovat kova juttu. Sain pidettyä rajat ja määräysvallan siiheksi, kunnes poikanen täytti seitsemän ja päiväkodissa kaverit kertoivat Star Warsin ikärajojen olevan seitsemän. Kiellä siinä sitten. Tytär puolestaan aloitti Putouksen aikaan: "Mutta kun kaikki kaveritkin saa...".  Ja onhan se. Tiedänhän sen itsekin kahvipöytäkeskusteluista, kuinka kurjaa on olla tietämättä siitä, mistä toiset puhuvat.

Lapsoset tekivät valinnan: tallennan Idolsin, Muodin huipulle ja Satuhäät ja he katsovat ne Pikkukakkosen sijasta. Nuo ohjelmat ovat tietysti ihan ok, enkä niitä näekään syytä kieltää, mutta mitä sitten teen, kun seuraavaksi tulevat BigBrother, ystävän lapsien jo pyytämä Duudsonit tai vaikka Maria!. Eih.

Ehkä ripaus lapsuutta on kuitenkin vielä tositeeveenkin keskellä jäljellä, kun viikonloppuaamujen Galaxi ja piirretty Matka maailman ympäri 80 päivässä sentään kelpaavat. Joskus.

Rakas päiväkirjani... Muusikonalut

Tytär teki viululäksyjä. Kuuntelin ja katselin, kuinka kaunista se on. Jos sanotaan, että saksofoni on seksikkäin soitin, niin viulu on kaunein.

Tytär olisi halunnut myös balettitanssijaksi, mutta musiikki ja tanssi ovat molemmat niin aikaa viepiä harrastuksia, että piti tehdä valinta ja tytär valitsi musiikin. Nyt kun katselin tyttären soittoa, näin jousen ja käden liikkeesä ja yhteistyössä sitä samaa sulokkuutta, herkkyyttä ja kauneutta, jota balleriinan liikkeissäkin on. Tuli visuaalisesti mieleeni Tsaikovskin Joutsenlampi, vaikka tytär soitti Tiina Kaukisen Pelikaani Rockia. Nautin harjoituksesta ja olen iloinen alttoviulististani.

Poikanen, kuten tytärkin, on käynyt muskarissa n. puolivuotiaasta asti. Tyttärelle musiikki on aina tuntunut olevan elämän ehto, poikanen on musisoinut aikansa kuluksi. Poikanen on aina halunnut ruveta pelaamaan  jalkapalloa tai harrastaa karatea, mutta lähti kuitenkin vielä mukaan muskarin soitinvalmennukseen, eli harjoittelemaan soittotunneilla käymistä. Poikanen valitsi kitaran soittimekseen. Isäänsä tullut. Jo muutaman "soittotunnin", viisitoista minuuttisen, jälkeen karate halut hiipuivat ja nyt kun viimeinen kymmenestä soittotunnista lähestyy, on poikanen varma, että haluaakin musiikkiopistoon.

On ollut hienoa katsoa, kuinka kitaristini pienet sormet ovat jäykästä, yhdellä sormella törkkimisestä vertyneet sujuvaan vuoronäppäilyyn. Ja kuinka särähtävät äänet ovat sulaneet pehmeiksi nuoteiksi. Muskarin Soittajaisissakin sain olla ylpeä äiti, kun poikanen soitti hienosti vaikeimman osaamansa biisin: Satu meni saunaan.

Oma pianonsoitonopettajani ei aikanaan saanut minua ymmärtämään, että  nuottikirjassa niillä mustilla palloilla siellä viivojen välissä on aina määrätty merkitys ja selkeä, suoraviivainen yhteys pianon koskettimiin. Lopetinkin soittamisen silloin melko pian. Kielisoittimissa, varsinkaan viulussa, tuo yhteys pallojen ja äänien välillä ei ole edes niin yksiselitteinen kuin pianossa. Kielisoittimissa pitää oikeasti, jopa soitin kohtaisesti, tietää, mistä kohdasta kieltä pitää painaa että ääni kuuluu oikein, pianossa sentään, jos kosketin vaan on oikea, on se virittäjän vika, jos sen ääni kuulostaa väärältä.

Toivon siis, että nämä muusikonalkuni ovat oppivaisempia ja sitkeämpiä kuin itse olin. Ja ehkä heillä rakkaus musiikkiikin on syvempää kuin minulla.

Rakas päiväkirjani... Kummallista

Eilen, perjantaina 18.3. aurinko Almanakan mukaan nousi Helsingissä klo 6.29 (Hämeessä klo 6.31) ja laski Helsingissä klo 18.29 (Hämeessä 18.31). Laskupääni mukaan tällaisissa tapauksissa vuorokauteen mahtuu täsmälleen yhtä monta tuntia aurinko aikaa ja auringotonta aikaa, siis valoisaa ja pimeää, siis päivää ja yötä. Kuitenkin samainen Almanakka on sitä mieltä, että kevätpäiväntasaus, siis päivä jolloin yö ja päivä ovat yhtä pitkät, on vasta ylihuomena, maanantaina 21.3. jolloin aurinko Helsingissä nousee klo 6.20 ja laskee 18.36. Tässäkö syy, miksei minusta tullut tähtitieteilijää eikä matemaatikkoa.

Rakas päiväkirjani... Itserääkkäystä

Kaveri facebooksissa viittasi taannoin päivityksessään Suosikin Bees&Honey palstaan. Tästä viittauksesta muistin, kuinka teinityttösenä maattiin ystävän kanssa lattialla ja luettiin MeKax lehden Potsiboksia.

Potsiboksiin sai samaan tapaan kuin Suosikin Bees&Honey palstan Ekille, lähettää asiantuntijoille mieltä askarruttavia kysymyksiä, kuten:  Olenko normaali, kun kuukautiseni ovat punaista, eikä sinistä niin kun televisiossa? Ja, voinko olla raskaana kun suutelin poikaa? Ystävän kanssa olimme tietysti niin fiksuja ja valveutuneita teinejä, että jo silloin nämä kysymykset tuntuivat naurettavilta ja kyllä me nauroimmekin. Naurun lomassa ärsyynnyin kuitenkin ajatuksesta, että monen noista kysymyksistä täytyi olla keksittyjä ja että joku siis leikkii asioilla, joita joku toinen saattaa joutua ihan oikeasti pohtimaan. Toisaalta hermostuin myös siitä, että joku voi olla niin tietämätön, että joutuu tuollaisia kysymään ja jos joutuukin, niin nuortenlehden kysymyspalstako siihen on oikea paikka.

Ystävän kanssa laadimme kuitenkin Potsiboksiin oman kirjeen, johon keräsimme kaikki parhaat kysymykset saman kysyjän pulmiksi. Kirjettämme ei kai koskaan julkaistu.  Mutta joka kerta kun tuota palstaa luin ja ärsyynnyyin, vannoin etten koskaan enää lue, kunnes taas posti toi ystävälle uuden lehden ja taas luin. Poikkeuksetta luin aina ja kihisin kiukusta. Itserääkkäystä. Ihanaa.

Nyt olen jäänyt samalla tavoin koukkuun Katleena Kortesuon blogiin Ei oo totta . Kerta toisensa jälkeen luen blogin ja kerta toisensa jälkeen hermostun. Aina päätän, että en blogia enää lue, kunnes rss syöte esittelee uuden postauksen. Ja huomaan olevani koukussa.  Itserääkkäystä.Ihanaa.

Nyt viimeksi hermostuin blogin Comic sans -fonttiin liittyvistä postauksista (postaukset 11.3. ja 10.3.), jossa fontti haukutaan arvottomaksi ja sen käyttäjät lähes arvottomiksi. Ymmärsin blogin pointin. Asiatekstissä en minäkään käytä "hauskoja" fontteja, mutta epävirallisissa teksteissä kauneuden pitäisi olla katsojan silmässä, sanovat asiantuntijat mitä tahansa. Katleena on kouluttaja ja kirjailija, enkä missään tapauksessa kiistä hänen tietämystään ja ammattitaitoaan kielenhuollossa ja viestinnässä. Mutta ehkä, koska itse käytän Comic sansia epävirallisissa teksteissäni, loukkaannuin fontin puolesta ja myös omasta puolestani: jos joku on tuollaisen fontin luonut, niin miksi se tekee minusta huonon, jos käytän sitä. Ja tekeekö se minusta nyt vähemmän huonon kun tässä päiväkirjassani käytänkin Coming soon -fonttia, vaikka se monessa kohdin erehdyttävästi näyttääkin Comic sansilta.
Tiedä sitten.

Isoveljeni on tehnyt ja tekee edelleen parhaansa nostaakseen hermostumiskynnystäni, ja samalla nauttii täysillä siitä, kun lopulta saa minut kilahtamaan, joten harjoitusta on ollut vuosien varrella paljon. Onneksi veikkani ei tiedä näitä kahta heikointa kohtaani. Ihana veikka.

Rakas päiväkirjani... Mitä sen jälkeen?

Sain viimein kahlattua loppuun Vicky Iovinen Tyttökavereiden oppaan omaan elämään. Pitkään ja hartaasti sitä kahlasin, se oli niin Jenkkiä: yhtä venyvää kuin purkka ja yhtä vierasta kuin maa.

Iovinen aikaisemmat Tyttökavereiden oppaat vauvavuoteen ja taaperovuosiin olivat herkullisia ja niin rehellisiä listoineen asioista, joita vastasynnyttänyt äiti ei vahingossakaan halua tehdä aina listoihin asioista, joita äiti sitten kaipaa, kun taaperovuodet ovat ohi. Ja voisin väittää, että luettuani Tyttökavereiden oppaan odottajalle, osasin jopa relata. (Vähän. No ihan vähän. No ainakin muka yritin.)

Luin Tyttökavereiden oppaan omaan elämään ensimmäisen kerran ollessani vielä kotona lasten kanssa. Silloin luulin, että oma elämä vain on vielä niin kaukana ja kirja siksi on huono. Mutta ei. Lapseni ovat jo 7- ja kohta 9- vuotiaat, mutta kirjasta ei nytkään jäänyt käteen muuta kuin tietoisuus siitä, että Kaliforniassa on maanjäristyksiä ja että lapseni eivät tarvitsekaan minua loputtomasti. Apua!

Ei, en huutanut apua niiden maanjäristysten takia, niistä selviäisin. Maanjäristysten takia yöksi pitää Iovinen ohjeiden mukaan pukeutua verkkareihin ja t-paitaan, ei suinkaan lyhyeen satiinipaituliin. Ja maanjäristysten takia myös sekä käsilaukussa että auton hanskalokerossa tulee olla keksipaketteja ja pillimehuja, eikä suinkaan ripsiväriä ja kynsiviilaa.

Apua huusin, koska joku kehtaa sanoa, vaikka vain kirjassakin, mutta vasten kasvojani, keskellä kolmenkympin kriisiäni, että lapseni eivät tarvitsekaan minua loputtomasti!

Vähintään yhtäpaljon kuin poikastani, myös minua lohduttaa kun saan puhaltaa häneltä pipin pois ja laittaa vielä varmuudeksi Salama McQueen laastarin mustelmankin päälle. Vähintään yhtäpaljon kuin tytärtäni, myös minua ilahduttaa kun me syödäänkin popparia ja katsotaan Kaunotar ja hirviö, kun tyttären paraskaveri on pyytänyt yökylään toisen kaverin. Loputtomasti paljon onnellisempi olen, kun lapset lauantaiaamuna hiippailevat sänkyni viereen ja supisevat: -Mamma-kulta, oletko hereillä, mahdutaanko me viereen.
tai kun lapsi kiipeää syliini, painaa päänsä rinnalleni ja kertoo kuinka hyvältä tuntuu kuulla sydämeni lyövän ja sen jälkeen toruu sydäntä, kun se ei tiedä ettei saa lyödä.

Ystävä hiljattain pohti voiko jo sanoa kolmenkympin kriisiksi, jos puolenvuoden sisään menee naimisiin, saa lapsen ja ostaa omakotitalon. Toisaalta, se kuulostaa paremmalta kuin, että kolmekymppisenä puolen vuoden sisään eroaa, myy omakotitaton ja käy lapsen kanssa terapiassa. Mutta ei ole helppoa sekään, kun  lapsi toteaa, niin kuin tytär totesi: "Äiti hei, älä viitsi!", ja mieluummin jää yksin kotiin, kuin lähtee kauppaan mukaan toppahaalareissa.

Tarvitsevathan lapseni minua aina? Tarvitsevathan? Ja jos eivät, niin mitä sen jälkeen, sitä ei kukaan ole kertonut.

Rakas päiväkirjani... Diiva

Jäin vielä miettimään edellisestä päiväkirjamerkinnästäni (11.3.2011 Rakas päiväkirjani... Kompastelua),  että jos jaan itsestäni niin paljon kuin mies väittää, niin miksi.

Joku osasi oikeaan aikaan, oikeassa paikassa kysyä, miksen ole facebookissa ja heti liityin, vaikken edes tiennyt haluavani. Yhteen ensimmäisistä statuspäivityksistänikin mukaelin Irwin Goodmanin kappaletta, En kerro kuinka jouduin naimisiin: "Mä vannoin, etten koskaan mene facebookkiin. En aikaani mä tuhlaa statuksiin. En koskaan helly kavereiden pyyntöihin. Mut surullinen on laulun loppu. Arvaatko sen? Mä loin profiilin. Lopun laululleni silloin sanoin - Login."

Ja nyt, vain reilut puoli vuotta myöhemmin, naputtelen jo päiväkirjaanikin nettiin ja olen pahasti fb riippuvainen.

Esiintyminen vain on niin hauskaa. En enää ehdi oikeassa elämässä mukaan rakkaaseen harrastajakesäteatteriini ja karaokeakin pääsen harjoittelemaan vain harvoin. Kirjoittaminen onnistuu koska vaan. Laulaminen muutenkin, ei minua nyt ehkä varikseen sekoita vaikkei kyllä satakieleksikään luule, mutta laulaessa joudun olemaan minä ja se on pelottavaa. Näytteleminen on paljon helpompaa, koska näyttämöllä olin aina joku muu, Niskavuoren Lilli tai Muumäen Kerttu. Laulaessa yleisö voi arvostella myös minua, näyttämöllä vain työtäni, samoin kuin nyt kirjoittaessanikin. Olkoot nämä siis minun viisi minuuttiani julkisuudessa, koska Idolsiin tai BigBrotheriin en hae kuitenkaan.

Anna-Leena Härkönen kysyi Dannylta Mtv3:n Linnantähdet -ohjelmassa viime maanantaina, mitä Danny ajattelee sanonnasta 'Taiteilijan pitää olla nöyrä'. Danny vastasi, että ihmisen täytyy tehtävän edessä olla nöyrä, mutta ei ihmisten edessä. Että kun on muiden edessä arvioitavana, pitää olla gladiaattori, jonka työ on voittaa.

Kiitän Dannyä ja korjaan ensimmäistä päiväkirjamerkintääni (19.2.2011 Rakas päiväkirjani... ), jossa sanoin kirjoittavani lukijoiden kiusaksi. Siis: en kirjoita päiväkirjaa muiden kiusaksi, vaan siksi että se on minun mahdollisuuteni olla diiva!

Rakas päiväkirjani... Kompastelua

Mies kysyi minulta jo lukiessaan facebook-päivityksiäni ja nyt päiväkirjan aloittamisen jälkeen uudelleen, miksi haluan jakaa muille julkisesti niin paljon itsestäni. Oikeassa elämässä olen ujo, hiljainen ja hämmennyn huomiosta, mutta facebookissa tai blogissa kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vain on niin helppoa. Luulen sen olevan helppoa  siksi, että kukaan ei sano vastaan; ei minulle, eikä varsinkaan minusta.

Pelaan kuitenkin vasta harjoitusottelua sosiaalisen median pelikentällä, eikä kompastuksiltakaan voi välttyä. Huomaan helposti puhuneeni sivu suuni. Nurisin hiljattain facebookissa, kuinka mies sai kutsun häihin ilman avec. Olen edelleenkin sitä mieltä, että se oli vastoin etikettiä (rakkaudestani etikettiä kohtaan ehkä toisella kertaa enemmän), mutta sen jälkeen kaikki saamani kutsut, kaikki kaksi, ovat olleet avec. Toiset juhlat ehtivät jo ollakin ja emäntä tunnusti minulle, että vieraslistaa laatiessaan hän oli pohtinut, että vaikka kaikki muut kutsuttaisiin yksin, minut täytyy kutsua yhdessä. Nyt voin vain pelätä, jäänkö jatkossa kokonaan vaille kutsuja tai enkö enää mihinkään pääse ilman puolisoa. En tiedä kumpi olisi pelottavampaa.

Myös määrällisesti liikaa puhuminen on ollut paha kompastukseni. Kun kerta kerran jälkeen, vaikkapa niin kätevästä facebookista, lukee toisen olevan väsynyt ja kipeä tai hänen lapsensa olevan kipeä ja väsynyt, jaksaako mikään keponen kiinnostus puolituttuun pysyä yllä? Ei jaksa, tiedän sen. Kertomisen voisi uskoa olevan tarpeetontakin, sillä uutta tuttavuutta nuo arkiset asiat eivät kiinnosta ja tuttavuus nuupahtaa siksi alkuunsa, kun taas oikean elämän ystävät tietävät, tai ainakin ennen vanhaan tiesivät sen kaiken muutenkin. Mutta, mitäpä muutakaan kirjoittaisin.

Ja en kyllä tarvitse mediaakaan tuohon sosiaaliseen kompasteluun. Olin iltaa istumassa kun yllättäen huomasin miehen entisestä elämästäni. Viinilasillisen rohkaisemana menin, ihan oikeasti ilman sarvia ja hampaita, kysymään mitä kuuluu, ja ehkä vähän sarvien ja hampaiden kanssa kysymään, eikö hän enää tunne minua kun ei yhteentoista vuoteen ole tervehtinyt, kun on vastakkain tullut. Hän pohtii hetken ja myöntää, ettei tunne. Kuulostelee vähän lisää ja sanoo, että ääneni on tuttu. Lopulta muistaa, että olen sen ja sen pikkusisko. En koskaan ole pitänyt itseäni klassisena kohtalokkaana tai edes unohtumattomana naisena, mutta rohkenin odottaa, että puolitoistavuotisen yhteisen historiamme nojalla, hän olisi muistanut edes nimeni. Ei muistanut, tai ainakin sanoi niin. Pelkäsi ehkä, että tuppaudun seuraan, mutta ei olisi tarvinnut pelätä.

Se kompastelusta. Jatkan sosiaalisia treenejä mediassa ja ilman mediaa.

Rakas päiväkirjani... Kaalikääryleitä

Kaupan lihatiskillä poikanen pohtii tykkääkö kaalikääryleistä vai ei. Ei saa asiaa ratkaistuksi, joten lupasin ostaa. Samalla näin jauhemaksapihvejä, joista oli vähän aikaa sitten ollut puhetta ystävän kanssa, että ennen niitä syö kuin selkäänsä ottaa. Ostin siis, kokeeksi. Lasten täytyy oppia maistamaan outojakin ruokia.

Tytär maistaa jauhemaksapihviä ja tokaisee, että kaikki pihvit ovat aina hyviä, mutta söisi mieluummin lehtipihvin. Poikasella on pieni siivu pihviä jäljellä, kun kysyy, että onko ihan pakko syödä, kun maistoi jo. Lupasin ettei ole pakko, mutta söi silti. Kaalikääryleistä molemmat söivät sisukset, kaalit jäivät. Poikanen muisti heti maistettuaan, ettei tykännyt niistä päiväkodissakaan.

...Isini oli vuoden sairaslomalla, kun olin eskari ja olin siis kotihoidossa. Isi tietysti laittoi lounaankin, kotona kun oli, ja se pääsääntöisesti oli makkarasoppaa, mokkoa tai Jalostajan hernekeittoa. Isin mokkoa ja  makkarasoppaa parempia ruokia en tiedä vieläkään. Kerran isi ajatteli ostavansa oikein herkkua, kaalikääryleitä. Vain kerran hänellekin jotain hyvää, kun aina oli jotain sellaista, mitä lapsi varmasti syö. Minua, jolle isi haki (ja hakee kai vieläkin) kuun ennen kuin ehdin sitä edes pyytämään, isi pyysi nyt syömään kaalikäärälyleen. En syönyt. Kolme tuntia istuin pöydässä kaalikääryleen kanssa, mutta en syönyt. Ei koskaan ennen, eikä koskaan sen jälkeen, isi ole vaatinut minulta oikeastaan yhtään mitään, mutta kaalikäärylettä en voinut syödä. En vieläkään.

Anteeksi isi.

Rakas päiväkirjani... Ihanaa, kukkia

Sain mieheltä syntymäpäivälahjaksi Nintendo Wiin Classic -peliohjaimen, jotta voin pelata netistä hankkimiani klassikkopelejä: Bubble bobblea ja Boulderdashia. Juu-u, se oli kovin romanttista. Mies kysyi pari päivää aikaisemmin, mitä haluaisin lahjaksi. Vastasin etten halua mitään kysymyksen asettelun ollessa noin. Haluaisin jotakin, jonka hän on nähnyt ja ajatellut, että voisin pitää siitä. Tai haluaisin jotain, minkä hän muistaa, että olen vuoden mittaan kertonut haluavani. Mies muisti Classic -peliohjaimen. Miehetkö eivät koskaan kuuntele?

Mies lähti hakemaan äitiäni junalta ja samalla reissulla haki kimpun tulppaaneja. Luulin niiden olevan äitiltä, kun kerran samalla autolla tulivat, mutta sainkin mieheltäni ensimmäistä kertaa suhteemme aikana kukkia. Classic -ohjaimen lisäksi hän vielä ihan oikeasti muisti tulppaanin olevan lempikukkani. Ihanaa.

Nyt muuten liioittelin. Ei se ollut ensimmäinen kerta, kun sain mieheltäni kukkia. Luin viime viikkoista Hämeen Sanomaa, jossa oli mainos Demareista torilla, ja siitä muistin edellisen kerran kun sain kukkia:  Mies ja tytär olivat olleet kaupungilla asioilla ja minä parikuisen poikasen kanssa kotona. Tulevat kotiin ja molemmat ojentavat ruusun. Miehelle ihmettelin, että kuinka nyt noin kukkia, voi kun ihanaa, vauvan takiako, kun ei juuri muuta syytä ollut. Kukkien tuojat vastaavat: -Ee-ei, ei meillä mitään syytä. Tuotiin vaan. Demarit jakoi näitä torilla.
Pieni valkoinen valhe olisi voinut olla aika suloista.

Rakas päiväkirjani... Voi vitsi

Ihan ehdoton lempivitsini kertoo jäniksestä:

Jänis meni rautakauppaan ja kysyi kauppiaalta: -Onks porkkanoi? Rautakauppias vastasi, ettei ole porkkanoita. Jänis meni sauraavana päivänä rautakauppaan ja kysyi kauppiaalta: -Onks porkkanoi? Rautakauppias vastasi, ettei ole porkkanoita! Jänis meni kolmantena päivänä rautakauppaan ja kysyi kauppiaalta: -Onks porkkanoi? Rautakauppias vastasi: -Ei ole porkkanoita!! Ja jos sä vielä kerran tulet kysymään, 'onks porkkanoi?' niin mä naulaan sut korvista oveen kolmen tuuman rautanauloilla! Meni päiviä. Jänis tuli rautakauppaan ja kysyi myyjältä: -Onks kolmen tuuman rautanauloi? Rautakauppias vastasi, ettei ole kolmen tuuman rautanauloja. Jänis: -Onks porkkanoi?


Minä ja tytär jaksamme nauraa jänistä kerta toisensa jälkeen. Poikanen ei jaksa. Poikasen bravuuri:

Pikkuhyttynen tuli kotiin ensilennoltaan. Äiti kysyi, kuinka lento oli mennyt? Pikkuhyttynen vastasi: -Oi, sen täytyi mennä hyvin, koska kaikki ihmisetkin taputtivat.


Mies on perinteisemmällä linjalla vitsienkin suhteen:

- Kuinka monta henkilöä mahtuu Rättisitikkaan?
- ??
- 15
- ??
- Kaksi eteen, kolme taakse, jokaiselle Yrjö syliin ja Matti kukkaroon.


Ja vielä yksi lapsuudesta:

- Kuinka kaksi norsua saadaan jääkaappiin?
- ??
- Otetaan norsut, avataan jääkaapin ovi, laitetaan norsut sisään ja ovi kiinni.
Mutta kuinka kolme kirahvia saadaan jääkaappiin?
- No, samallalailla kuin norsutkin!
- Ei, vaan otetaan kirahvit, avataan jääkaapin ovi, otetaan norsut pois, laitetaan kirahvit sisään ja ovi kiinni.
Eihän norsut ja kirahvit voi yhtäaikaa jääkaappiin sopia.


Haa-ha-ha-hah-haa. Voi vitsi.

Rakas päiväkirjani... Tekniikkaa, voi ei

Minä olen meillä se, joka on aina asentanut kaikki tietokoneet, digiboksit, radiokanavat ja niin no, kaiken mikä on vaatinut käyttöohjeiden lukemista. Wiin mies ja lapset ostivat ja laittoivat käyttöön kun olin töissä, mutta se ei vaatinutkaan muuta kuin tökkelien törkkäämisen seinään, kakkosohjaimen käyttöönotto vaatikin sitten taas ne käyttöohjeet.

Isini sai karaokevehkeet ja kävin asentamassa ne hdmi:neineen kaikkineen. Meni aikaa ja isi soittaa kun ei toimi. Pyysin tarkistamaan johdot ja muut. Ei auttanut, tottakai johdot on kiinni! Oli lähdettävä katsomaan. Räpelsin laitteita ja tavasin ohjekirjaa, ei toimi. Kurkkasin vielä tv:n takse ennen kuin luovutin ja hups, siellä oli piuhat irti.

Meidän edellistä edellisen tietokoneen kovalevy piti formatoida ja asentaa koko kone uudelleen aina kerran kuussa, jotta se jaksoi toimia kaksi viikkoa. Ei siinä mitään vikaa ollut, vanha vain, kuulemma. Kaksivuotias.

Luulin aina että riittää, kun kännykällä voi soittaa ja vastata sekä lähettää ja vastaanottaa tekstiviestejä. Tällainen kännykkäni lakkasi kesällä toimimasta ja olin pakotettu hankkimaan uuden. Myyjä kaupassa esittelee luuria, kun siinä oli perustilassa juutuupi ja veispuukki yhden painalluksen päässä, meinasin jo että poika puhuukin jotain vierasta kieltä. Mutta kun se puhelin oli niin ihanan pinkki, otinhan sen. Kävipä vielä niinkin hassusti, että vähän myöhemmin lankesin Facebookkiin. Nousi puhelimen ominaisuus siis arvoon arvaamattomaan.

Tytär, 8v. opetti pari kuukautta sitten siirtämään tietoa laitteesta toiseen bluetoothilla ja poikanen, 7v. vähän sen jälkeen lataamaan musiikkia tietokoneelta mp3-soittimeen.

Sallitko: vihaan tekniikka, vihaan. Toki jääkaappi on hyvä keksintö, enkä autostakaan luopuisi, mutta kaikki nuo surisevat, pörisevät pikkumeteliä pitävät pikkuvehkeet. Tämäkin, tietokone. Voi vesilintuparkaa, jos minä saisin päättää, lentäisi muutama laite päin.

Tekniikkaa. Voi ei.

Rakas päiväkirjani... Nyt olis aikaa itselle

Mies on töissä, lapset pihalla, minä lomalla. Nyt olis aikaa itselle. Tai pyykeille. Tai pölynimurille. Tai mikrokuituliinalle. Jääkaappi ja pakastin saivat jo aikaani, niille ei enää tarjoilla.

Jos ottaisi yhden neuvoa antavan, kahvin. Tai kaksi. Kerman kanssa.

Kesälomalleni ja varsinkin miehen kesälomalle laadin viime kesänä listan kaikista niistä töistä, jotka on tehtävä ja ne tosiaan tulivat tehdyksi. Kaikki. Pesin jopa ikkunat. Uskomatonta, mutta se oli rentouttavaa. Kun heti aamulla teki hommat, joita päivälle oli suunnitellut, niin  loppupäivä oli lomaa ja sai tehdä mitä vaan.

Sitä en tiedä oliko mies samaa mieltä. Se joskus nurisi, että listojen pituuserosta näki, kumpi asian oli keksinyt. Mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, joten olin tehnyt siis jo puolet miehenkin hommista. Ja mun kesälomani oli vain neljä viikkoa, mies sai lomailla koko kuukauden.

Mutta. Talviloma hurahtaa ohi niin ettei huomaakaan. Kolme kirjaakin odottaa hyllyssä vuoroaan. On odottaneet pidempään kuin tiskit. Mistä sen tietää, onko kirjan vai mopin vuoro. Kahvikupponen ei kertonut.