Isäni kuoli yllättäen reilu puolitoista vuotta sitten. Melko lailla tasan kaksi vuotta sitten isä soitti Thaimaasta, että tulee kiireisellä lennolla Suomeen tutkimuksiin ja melko pian vahvistui haimasyöpä, jolle ei enää mahdettu mitään.
Isä olisi täyttänyt tänään 70-vuotta ja olen itkenyt ikävääni nyt koko päivän. Aina kun luulen kyynelten hetkeksi loppuvan, muistan jotakin, tai luen Facebookissa jonkun toisen ihmisen muiston.
Sisareni juuri nauroi: "Juhlii pyöreitä vuosia poissa olevana." Niinhän se on, mutta minulla on ikävä. Yritän aina reippaana puhua isästä. Viimeksi jossakin perhekeskustelussa meidän piti tehdä sukupuu. Niin kauan meni hyvin, kunnes sukupuuhun piti merkitä isän kuolinpäivä; minä ja poikanen kyyneleet silmissä, Mies ja Tytärkin haikeina ja keskustelun vetäjä ihmettelee, että onko se vieläkin niin vaikea asia.
Kaikkein vaikeinta on kun kuulen jotakin tai muistan jotain ja ajattelen, että siitä pitää kysyä tai sanoa isälle, että isä tietää. Vaikka junassa, työmatkalla vieruskaveri usein on ihmeissään, kun yhtäkkiä kyynelehdin, vaikka mitään ei ole tapahtunut. Ei ole kukaan vielä koskaan kehdannut kysyä mitään. Hyvä niin.
Aika parantaa ja joskus ikävä hellittää, sanotaan. Odotan. Todella odotan.
"Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä." (Pave Maijanen: Ikävä)
Merkintöjä minusta, lapsistani, miehestäni ja ystävistäni eli So-called life of mine.
