"Sataa, sataa ropisee,
pili-pili-pom, pili-pili-pom.
Nallen varpaat palelee,
pili-pili-pom-pom-pom.
Nallen varpaat palelee,
pili-pili-pom.
Sataa, sataa ropisee,
pili-pili-pom, pili-pili-pom.
Koko pieni Nalle Puh
on niin märkä, huh-huh-huh.
Koko pieni Nalle Puh
on niin märkä. Huh."
pikkutyttönä lauloin ja hain ihanan punaisen huppupyyhkeeni nallelle, että se voi kuivata varpaansa, eikä enää palele.
Nyt palelen itse. Varpaat villasukissakin. Kuka toisi punaisen huppupyyhkeeni?
Nenä minulla on kylmä aina. Kesälläkin. Joskus niin kylmä, että sitä alkaa särkemään. Mutta koirankin nenä on kylmä silloin, kun se on terve. Lien ollut edellisessä elämässäni koira ja jäljelle on jääneet nenän ominaisuudet.
Sohvan nurkasta villapeiton ja fleecepeiton alta katson ulos, josta pimeä kylmyys ja kosteus hyökyvät kimppuuni. Voi palellus.
J.K. Pimeydestä tuli mieleeni, että jos pelkää vampyyreitä vielä enemmän kuin hämähäkkejä, niin voiko mennä lastensa kanssa katsomaan elokuviin tulossa olevan Hotelli Transylvanian?
Merkintöjä minusta, lapsistani, miehestäni ja ystävistäni eli So-called life of mine.
keskiviikko 26. syyskuuta 2012
tiistai 18. syyskuuta 2012
Rakas päiväkirjani... Runoja
Nimirunoja, tiedäthän, sanojen alkukirjaimista muodostuu nimi:
Tuo Yllättävän Tärkeä, Äkkinäinen Räiskähtelijä.
Pieni Otus Ihana, Kaikesta Aina Niin Epäilevän Näköinen.
Mitä Ikinä Ehdotankaan, Saan.
Jos Itse Mietin, Mahdoton Ihminen.
lauantai 8. syyskuuta 2012
Rakas päiväkirjani... Vaikeita ja helppoja kirjoja
Olen lukenut kohta puoli vuotta Olli Jalosen Yksityisiä tähtitaivaita. Kirja on kiinnostava. Se kertoo neljästä sukupolvesta Beteleitä Venäjällä, Suomessa ja maailmalla vuosina 1900-2012. Olen nähnyt kirjasta teatterisovituksen josta pidin ja joka sai innostumaan kirjastakin. Kirjan Suomessa olevia tapahtumapaikkojakin tunnen ja näen lukiessani silmissäni, kuinka Johan Betel menee katsomaan venetsialaisia Ahveniston maauimalalle, Olympia-altaalle tai hakee vaimonsa ja pienen Jouko-Johanin kotiin synnytyslaitokselta, Höyhensaarelta.
Mutta, kun se ei etene. Olli Jalonen kirjoittaa ihan oikeaoppisia virkkeitä, joissa on verbi, iso alkukirjain ja piste, virkkeet ovat suomenkieltä, mutta silti en ymmärrä hänen virkkeidensä siäsältöä. Huomaan lukevani yhtä ja samaa kappaletta kolmatta kertaa, enkä vieläkään ymmärrä mitä siinä sanotaan. Ei voi väittää viihdyttäväksi lukemiseksi. Koska kirja kuitenkin kiinnostaa, haluaisin kahalta sen loppuun.
Luen aina välipalaksi jotain muuta. Viimeksi luin välipalakirjaksi Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Miika Nousiaisen huumorintajusta innostuin katsottuani Nelosen Hyviä ja huonoja uutisia. Koska hänen vakava ja ilmeetön huumorinsa upposi minuun, halusin kokeilla hänen proosaansakin. Aloitin kirjan ja meinasin lentää bittiavaruutta myöten hänen näytölleen kysymään, onko hän tosissaan ruotsalaisen sosiaalidemokraattisen kansankodin ihannoinnin ja suomalaisen kultuurin halveksuntansa kanssa. Onnekseni hetken kuluttua muistin etäisesti, että kyseessä on kirja, fiktio ja Nousiaisen ilmeetön huumori. Saatuani itseni viimein uskomaan, ettei Nousiainen ollut tosissaan, ahmin tuon hulvattoman hauskan stereotypistetyn ruotsalaisen (ja vähän suomalaisenkin) kulttuurin käsikirjan yhdessä yössä. Ja nautin luettavasta, alkuvaikeuksien jälkeen erittäin ymmärrettävästä, ja ennen kaikkiea hyvin viihdyttävästä tekstistä.
Nyt palasin taas Olli Jaloseen. Olen aikaisemmin jättänyt vain yhden kirjan kesken. Hannele Huovin Vladimirin kirjaa en ole saanut muutamaa lukua pidemmälle lapsena, teininä enkä aikuisena. Se vaan ei etene lainkaan, vaikka Huovin teksti onkin ymmärrettävää verrattuna Jaloseen. Kolmesataa sivua olisi vielä Jalosta jäljellä. Luulen siihen väliin mahtuvan ainakin kaksi välipalaa.
Mutta, kun se ei etene. Olli Jalonen kirjoittaa ihan oikeaoppisia virkkeitä, joissa on verbi, iso alkukirjain ja piste, virkkeet ovat suomenkieltä, mutta silti en ymmärrä hänen virkkeidensä siäsältöä. Huomaan lukevani yhtä ja samaa kappaletta kolmatta kertaa, enkä vieläkään ymmärrä mitä siinä sanotaan. Ei voi väittää viihdyttäväksi lukemiseksi. Koska kirja kuitenkin kiinnostaa, haluaisin kahalta sen loppuun.
Luen aina välipalaksi jotain muuta. Viimeksi luin välipalakirjaksi Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Miika Nousiaisen huumorintajusta innostuin katsottuani Nelosen Hyviä ja huonoja uutisia. Koska hänen vakava ja ilmeetön huumorinsa upposi minuun, halusin kokeilla hänen proosaansakin. Aloitin kirjan ja meinasin lentää bittiavaruutta myöten hänen näytölleen kysymään, onko hän tosissaan ruotsalaisen sosiaalidemokraattisen kansankodin ihannoinnin ja suomalaisen kultuurin halveksuntansa kanssa. Onnekseni hetken kuluttua muistin etäisesti, että kyseessä on kirja, fiktio ja Nousiaisen ilmeetön huumori. Saatuani itseni viimein uskomaan, ettei Nousiainen ollut tosissaan, ahmin tuon hulvattoman hauskan stereotypistetyn ruotsalaisen (ja vähän suomalaisenkin) kulttuurin käsikirjan yhdessä yössä. Ja nautin luettavasta, alkuvaikeuksien jälkeen erittäin ymmärrettävästä, ja ennen kaikkiea hyvin viihdyttävästä tekstistä.
Nyt palasin taas Olli Jaloseen. Olen aikaisemmin jättänyt vain yhden kirjan kesken. Hannele Huovin Vladimirin kirjaa en ole saanut muutamaa lukua pidemmälle lapsena, teininä enkä aikuisena. Se vaan ei etene lainkaan, vaikka Huovin teksti onkin ymmärrettävää verrattuna Jaloseen. Kolmesataa sivua olisi vielä Jalosta jäljellä. Luulen siihen väliin mahtuvan ainakin kaksi välipalaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)