Rakas päiväkirjani... Sipulit

Pari vuotta sitten kirjoitin siitä, kuinka kananmunat on rohkaistuneet, kun ne eivät enää säikähdä silloin kun ne siirretään kiehumasta kylmään veteen. Nyt olen alkanut epäillä, että sipulit ovat tulleet ilkeämmiksi. Arvelen näin siksi, etten koskaan ennen ole itkenyt sipuleita kuoriessa tai pilkkoessa, mutta tällä viikolla sipulit ovat jo kahdesti saaneet minut kyynelehtimään valtoimenaan.

Vai onko minusta vain tullut herkkähipiäisempi. Tiedä sitten. Jos ne jatkavat tuota peliä, taitaa ainoa vaihtoehto olla siirtyminen pysyvästi pakastesipuleihin, ne ovat kilttejä, eivätkä itketä.

Tai ehkä hankin vain uimalasit sipulin kuorintaa varten. Pakasteen ja oikean sipulin välillä vaan on niin suuri makuero oikean hyväksi.

*Snif*

Rakas päiväkirjani... Ennen ja jälkeen osa 3

Laattapisteen Tee se itse nurkkaa lainatakseni: No niin. Pian itte tehty kylpyhuone on valmis. Ei edes allaskaapista tuleva viemärin haju haittaa.

No ei, kylpyhuoneen remontti oli jo pari vuotta sitten ja sen teki ammattimies. Nyt kuitenkin sai WC uuden ilmeen ihan omin kätösin. Tai totta puhuen, Miehen omin kätösin. Itse ehdin sutimaan maalia vähän sinne ja tänne, muuten se oli Miehen prjoketi. Eikä allaskaapistakaan tule viemärin hajua, vain maalin ja sahanpurun tuoksua.

Naisia väitetään aina ailahteleviksi mieliteoissaan ja tavoissaan. Nytkin kuitenkin taas nähtiin, ettei se pidä ollenkaan paikkaansa. Minulla on ruskea kausi menossa värimaailmassani. Se on kestänyt jo jokusen vuoden ja seuraa monivuotista violettia kautta (joka ei ihan kokonaan ole vieläkään hellittänyt). Oli siis itsestään selvää. että WC:stäkin tulee ruskea, koska violetin Mies auttamattomasti tyrmäsi. Joku ystävätär jo ehti värivalintaani hämmästelemäänkin, kun yleensä vessat ovat sinisiä, vihreitä ja roosan punaisia, mutta ei ruskeita (paitsi -70 luvulla). Olkoot se nyt sitten vaikka retroa, mutta pidän lopputuloksesta.

Siitä ailahtelevuudesta. Menimme Miehen kanssa katsomaan seinä materiaaleja. Mies on samaa mieltä kanssani (tietysti!) kaikissa ehdotuksissani. Lähes heti löydän juuri sen oikean väriyhdistelmän tummempaa ja vaalempaa ruskeaa maalia ja tapetit hylätään. Otan värimallit vielä mukaan ennen päätöstä, koska haluan sovitella niitä kotona. Kotona ne näyttävät edelleen juuri oikeilta. Vaalempi ruskea on täsmälleen sama sävy, joka valikoitui keittiön seinään kaksi vuotta sitten ja tummempi ruskea sama sävy, joka valittiin olohuoneen seinään vuosi sitten. Että naiset ailahtelevia? Värimakuni ainakin on ollut hyvin vakiintunut viimeiset kaksi vuotta.

Ruskea WC elo-syyskuulta 2013.

Sininen WC vuodelta 2003.

Makuuhuonetta ja lastenhuonetta lukuunottamatta koko koti on nyt ruskea. Makuuhuone on remontoitu Tyttären huoneeksi, vaaleanpunaiseksi, silloin kun koti on ostettu. Lastenhuone puolestaan samaanaikaan rauhoittavan vihreäksi makuuhuoneeksi. Aika muuttui, huoneet vaihtoivat omistajaa ja nyt haluaisin niillekin tehdä jotakin. Makuuhuoneeseen haikailen violettia maailmaa ja lastenhuoneessa saavat Tytär ja Poikanen itse valita värinsä omille puoliskoilleen. Ruskeita huoneista ei kuitenkaan tule. Ehkä.

Rakas päiväkirjani... Yli kuukausi sitten

Tyttärelle ja Poikaselle jaksan sanoa sanomasta päästyäni, ettei heidän blogeihinsa voi tulla uusia lukijoita, jos eivät niitä säännöllisesti päivitä. Ja itse kuitenkin olen kirjoittanut päiväkirjaa nyt viimeksi yli kuukausi sitten.

Tuntuu siltä, ettei ole mitään sanottavaa. Hyvä blogisti keksii vaikka tikusta asiaa, mutta minä en. En ole hyvä live small talkissakaan. Aiheeni loppuvat aina siihen, kun sää on käsitelty.

Ja otan niin helposti nokkiini. Joku jossakin, ehkä Twitterissä, ehkä blogissa, ehkä jossakin kolumnissa sanoi, ettei jaksa lukea blogia, missä on vain tekstiä, eikä ollenkaan kuvia. Otin sen heti henkilökohtaisena loukkausena, vaikkei tuolla jollakulla ole minkäänlaista yhteyttä minuun.

Aloin heti ajattelemaan, pitäisikö minun väkisin alkaa liittämään päiväkirjaan kuvia. Mutta mitä kuvia sitten? Itsestäni? Ei mitään syytä. Pojasta ja Tyttärestä? Ei todellakaan, luokoot itse omat sähköiset jalanjälkensä. Kodista? Siitähän olenkin jo laittanut aina kun jotakin laitettavaa on. Maisemista? Ei, en ole luontokuvaaja (Itseasiassa en kuvaaja oikeastaan ollenkaan, Mies meillä kaikki valokuvat ottaa.). Ei, päiväkirja ei ole kuvablogi. Sitä paitsi, itse en edes tykkää kuvablogeista, paitsi silloin, kun niissä on hyvät kuvatekstit.

No niin. Päiväkirja pysykööt lestissään.Toivottavasti vähän useammin kuin kerran kuussa.


J.K. Small talkista tuli mieleeni ystävättären taannoiset syntymäpäivät. Paikalla oli myös ystävättären isä, joka on mitä mainioin seuramies, jonka small talk ei lopu säähän. Siellä synttäreillä keskustelimme M. A. Nummisen kappaleesta Kuinka saisin rikki kookospähkinän. Kukaan ei muistanut, onnistuiko pähkinän särkeminen lopulta. Muistatko itse? Minä tarkistin. Ei onnistunut.