Rakas päiväkirjani... Lukemista

Joulupukki oli kovin kiltti tänäkin vuonna.


Toi kirjan, jota odotin jo toissa jouluna. Toi  lempparikirjailijani kirjan. Toi kirjan joka on tuttu jo lapsuudesta, mutta mitä en koskaan ole lukenut. Toi kirjan, jota en todellakaan odottanut, mutta joka klassikkoutensa takia on pakko lukea (miksi meillä pitää olla pakko lukea -klassikko kirjoja?).


Ja vielä joulupukki toi kirjan, jonka tuo joka vuosi. Tai siis eihän se tietenkään samaa kirjaa tuo, mutta joka vuosi Patricia Cornwell julkaisee jouluksi uuden kirjan Kay Scarpetta -sarjaan ja joka vuosi joulupukki tuo sen minulle.

Tänä vuonna kirjan mukana oli oheinen lehtileike (Metro, 17.12.2012) pakettikorttina. Leike avasi monta uutta näkökulmaa Cornwellin dekkareihin   :-D



J.K. Toi se joulupukki PS3:n virtuaalirahaakin, että sain hankittua Sings Stariin lisää lauluja. Sen paketin kortissa luki: Hyvää laulua, eiku joulua.

Pleikkarin myyjäkin aikanaan sanoi, että kun hankkii kunnon kaiuttimet, niin laulu kuulostaa aina hyvälle. Hankittiin kunnon kaiuttimet, eihän sillä silloin ole väliä, osaanko laulaa vai en? Aiti aina sanoo, että äänellään se variskin laulaa. No, lupaan pitää kaiuttimet hiljasella ;-D

J.J.K. Niin, Cornewellin lisäksi ne muut saamani kirjat olivat: John Curran: Agatha Christien murhasuunnitelmat, Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi,  Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha, Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Rakas päiväkirjani... Hyvää joulua

Järjestin siskolle makeaa joulua ja tein glögijuustokakkua. Poltin puolidesiä glögiä karrelle microssa ja räjäytin kylmässä vedessä sen lasin jossa karrelle palanut glögi oli, mutta sain kuin sainkin kakun valmiiksi. Myös micro selvisi pahemmitta vaurioitta.

Mies muisti perinteisen valkoisen joulutähteni, lapset koristelivat juuri joulukuusen, joulupuuro lounaaksi on valmistumassa ja äiti ja sisarukseni tulevat illalla syömään joulupäivällisen ja odottamaan joulupukkia. Voiko parempaa joulua toivoa.

Ihanaa joulu sinullekin!

Rakas päiväkirjani... Olenpas otettu

Sain eilen sähköpostia minulle ennestään tuntemattomalta henkilöltä. Hän olisi halunnut mainostaa päiväkirjassani. Tulin viestistä käsittämättömän iloiseksi ja ylpeäksi. Vaikka julkisesti vakituisiksi lukijoikseni onkin tunnustautunut vain  muutama, enka salalukijoitakaan usko määrättömän monta olevan, olen silti niin kiinnostava, että joku haluaa mainostaa päiväkirjassani. Oi onnea.

Harmillista vain on , että jouduin hänelle sanomaan, etten avaa päiväkirjaa mainostajille. Melkein jo ilnnostuksissani lupasin mainospaikan, mutta ei. Ei päiväkirja ole kuitenkaan sitä varten.

Iloa lisäsi, että tuo sähköposti, oli päiväkirjan historian toinen suora yhteydenotto mailiini. Nyt voin olla varma, että ainakin kaksi henkilöä niistä,  jotka ovat poikenneet päiväkirjaan, eivät ole olleet henkilökohtaisia ystäviäni. Hi-hi, minut on löydetty jostakin muualta kuin veispuukista ainakin kahdesti.

Rakas päiväkirjani... Viikko Jouluun

Huomasinpas tässä, että vain muutama päiväkirjamerkintä taaksepäin valitin, kun en ole koskaan päässyt Halloween bileisiin. Nyt viime merkinnässä valitin, kun pikkujouluja on ihan liikaa. Äitini sanoisi, että kohden ei oo koskaan.

Mutta Joulu saa nyt tulla. Se on ainakin kohdallaan. Kävin tänään lasten ja Miehen kanssa laulamassa Kauneimmat Joululaulut ja kun on hanget korkeat nietoksetkin, niin mitään ei enää puutu. Paitsi joulusiivous, piparit, joulumuistamiset, kortit, kauppalappu, jouluruokien teko, riisipuuron resepti, puurokattila, joulukuusi... eih... Joulu, älä tule vielä.

Tärkeintä on, että joulukuun alusta asti Mies on kysynyt, joko ostaa minulle perinteisen valkoisen Joulutähteni. Ei vielä, se lakastuisi ennen aattoa. Ihana Mies, ei ole unohtanut Joulutähteäni. Vielä.

Rakas päiväkirjani... Pikkujouluja

Olenpas ollut hiljaa taas pitkän aikaa. Nyt on Twitter vienyt sydämeni ja kaikki liikenevä tietotekniikkaan liittyvä tarmoni on suuntautunut sinne. Vaikka, jos twiittejäni tarkastelee, niin eipä sitä tarmoa määrättömästi ole silläkään puolella ollut.

Tänä vuonna on ollut jo, laskutavasta riippuen, kahdet tai kolmet pikkujoulut. Ja työkaveri eilen pelotteli, että yhdet on vielä tulossa, kun normaalisti eri paikkakunnilla oleva työtiimimme kokoontuu pitkästä aikaa  fyysisesti samaan neukkariin. No, silloin ohjelmaan sisältynee kuitenkin vain piparit ja glögi.

Ne ensimmäiset pikkujoulut yllättivät minut ihan sata nolla. Olen aina ollut hieman huono (myös) kalenterien kanssa. Niinpä olin buukannut alle 13-vuotiaiden kamariorkesterin paimentamisen seuraavalle päivälle klo 12-19.

Konsertti oli kyllä hyvä. Siellä esiintyi siis mm. kamariorkesteri, jossa Tytär soittaa alttoviulua ja kitaraorkesteri, jossa Poikanen soittaa... niin, kitaraa. Kenraaliharjotus oli hauska seurata. Olihan tähän asti kuullut vain alttoviulun/1a kitaran version koko orkesterille tarkoitetusta sovituksesta. En olisi uskonut, kuinka pienistä palasista kasvaa hienoja teoksia. Omiensa soittoa jaksaa tietysti kuunnella aina, vaikkei vieraiden soitosta niin perustaisikaan ja siksi varsinainen esitys oli myös kiva katsoa. Se meni tietysti paremmin, kun pahin jännitys oli purkautunut kenraaliharjoitukseen. Sitten aloin jo kyllä kyllästyä, kun kolmatta kertaa piti katsomoon mennä ja kaikki spiikit ja vitsit oli jo vähän kuultuja. Unikin olisi alkanut painaa siinä vaiheessa. Pysyin hereillä (tai ainakaan en kuorsannut).

Toisienkin pikkujoulujen jälkeen odotti aikainen herätys. Olen tytöstä asti käynyt 1. adventtina äitin kanssa kirkossa laulamassa Hoosiannan. Monta vuotta äiti on nyt luistanut seurastani ja käynyt sen laulamassa jossain muualla, mutta tänä vuonna tuli taas kanssani kotikirkkoon. Pidän tuosta perinteestä niin paljon, että pikkujoulut saivat nyt päättyä varhaiseen. Kirkonpenkit kun muutenkaan eivät ole järin mukavia istua.

Ja kolmannet pikkujoulut. Jälleen ilta piti ajatella sen mukaisesti, että seuraavana päivänä (tänään) on sukulaistytön Sweet sixteen. Tyttö on kyllä sweet, mutta kakusta ja seurustelusta en niin piittaisi.

Näistä muista menoistako johtuu vai mikä mättää, kun tuntuu, että pikkujoulut alkaa oleen nähtyjä. Mieluummin menisin vain istumaan iltaa ja pitämään hauskaa kavereiden kanssa, sillä se noissa pikkujouluissakin on ollut parasta, ystävät.

Rakas päiväkirjani... Tekniikkaa, voi kyllä (oho?)

Poikanen on löytänyt suosikkinsa: juutuup ja Beyblade. Saavat olla samassa tai eri lauseessa. Viikonloppuna poikanen osti Beyblade taisteluareenan ja sai minutkin innostumaan noista hyrristään. Bleidasimme erän jos toisenkin ja se oli kivaa. Tuntui hyvältä olla pitkästä aikaa innostunut jostakin ihan kuin lapsi ja nähdä, kuinka se oikea lapsi oli innoissaan, kun sai minut mukaansa. En kuitenkaan suostunut pukeutumaan kuin hahmot, poikanen sen sijaan pukeutuu pelatessaan aina Gingka Haganeksi.

Poikanen on juutuupista katsonut toisten kuvaamia pelejä ja alkoi kuvaamaan omia bleidauksiaan. Sai siihen puuhaan jopa siskonsakin yllytettyä mukaan ja tekivät oikein suunnitellun ja ohjatun videon. Yksi asia johti toiseen ja kohta minulta kysyttiin, onko minulla juutuup tunnuksia. Myönsin sellaiset löytyvän. Kysyivät, voinko julkaista heidän videonsa. Apua! Minä? Eivätkö tiedä, että minä ja tekniikka emme sovi yhteen? Katsoivat kauniisti ja räppyttelivät ripsiään. Niille räpsyripsille ei vaan voi sanoa ei.

Hyväksyin  koneelta jo löytyvän Windows Liven Movie Makerin käyttösopimuksen. Osasin. Jee. Mutta, se puhui minulle norjaa. Elokuvan leikkauksen suomeksikin olisin voinut kuvitella olevan haastavaa, mutta että norjaksi. Etsin ja kaivoin kielenvaihtoa, tavasin ohjetta, ei auta. Olin jo lyömässä hanskat tiskiin räpsyripsistä huolimatta, mutta asensin ohjelman vielä kokonaan uudelleen ja kas, se alkoi puhua suomea. Hi-hi, voitin sen 1-0.

Poikasen ystävällisellä avsutuksella opin käyttämään Movie Makeria: "Äiti, klikkaa tuosta." "Äiti, siirrä tuo tuohon." "Äiti, tuossa lukee Nopeus : x2." "Äiti, tuossa väripurkin kuva." "Äiti, siinä on kaksi vaihtoehtoa, Lisää ääni tai Lisää ääni tähän kohtaan." Tallentaakin osasin.Sitä ohjelma oikein kysyi, että olenko viemässä elokuvaa juutuupiin vai Androidiin vai katsonko tietokoneella ja kun valitsin oikein, se teki elokuvalle tarvittavat muotoiluun liittyvät temput.

Juutuupikin kertoi kokoajan mitä minun pitää tehdä. Kertoi vielä, että kuvassa on tärinää ja kysyi haluanko sen korjaavan tärinän. Halusin. Se näyttikin mikä ero on korjatussa ja tärinäisessä, mutta niissä en kyllä huomannut eroa. Juutuupi on selvästi hifimpi kuin minä.

Mutta siellä se nyt on. Hi-hi. Ensimmäinen YouTube jakoni. Tulin toimeen tekniikan kanssa ja se minun.

J.K. Beyblade on Japanilainen magna sarja, josta on tehty kolme tuotantokautta oikeaa ja kolme tuotantokautta spin off sarjaa animea.
J.J.K. Ja nyt tietysti joku tekniikainen ihminen sanoo minulle jotakin niin, etten koskaan enää voi käyttää Movie Makeria tai juutuupia, vaikka juuri niin hienosti ja upeasti opin niitä käyttämään. (vrt. Tekniikkaa, voi ei Osa 3 ja kokemukseni Tinyurleista).

Rakas päiväkirjani... Viikon kuluminen

Niin minä mieleni pahoitin... Tuomas Kyröä lainatakseni.

Tämä viikko on ollut paha viikko. Erityisesti tällä viikolla on harmittanut kaikki. Noin kaveri veispuukissa ehdotti kun aikani siellä kiukuttelin.

Tekniikka ei ole tällä viikolla harmittanut ollenkaan, koska olen siitä pitäytynyt mahdollisuuksien mukaan kokonaan erossa. Vähän vain Twitteriä ja sitten sekin alkoi heti harmittaa ja veispuukkiin olen harmistunut jo aika päivää sitten.

Kirjat eivät tällä viikolla ole harmittaneet lainkaan, koska olen pitäytynyt niistä kokonaan erossa. Mutta sekös sitten harmittaakin, kun ei ole saanut aikaiseksi lukea edes yhtä hyvää lukua jostakin hyvästä kirjasta.

Ruoka ei ole harmittanut tällä viikolla ollenkaan. Mutta siitä en ole pitäytynyt ollenkaan erossa ja se sitten harmittaakin, kun tietää, ettei ole yhtään katsonut mitä suuhunsa on pistänyt.

Nukkuminen ei ole tällä viikolla harmittanut ollenkaan, mutta siitäkin olen pysynyt koko lailla erossa. Unet ovat  olleet taas peräti kummallisia ja valveilla pitäviä. Yksikin yö lehtipuhallin imi kaikki tyynyni ja hiuslenkkini ja niitä piti sitten pelastella koko yö. Toisena taas sängyn vieressä oleva seinä (kantava seinä meidän ja naapurin välissä) mureni päälleni. Kolmantena yönä järjestelin vaatekasaa, joka sijaitsee sängyn vieressä odottamassa kaappiin menoa. Sen tosin tietysti olisi voinut ajatella olleen hyödyllnen yö, kuten ystävä asian ilmaisi. Ja sitten ne kaikki muut normaalit kummalliset yöt unissakävelyineen ja muineen.

Mutta tänään töistä tullessani ymmärsin yhden DNA:n Mähösen oivalluksista: En halua valittaa, mutta mitä järkeä näissä sananlaskuissa on? Kun viikkoni on ollut niin paha, niin kotonakin olen ehkä varmaan kai ollut sen näköinenkin. Että siis naama on mennyt ihan näkkärille.  Että miksi se naama menee juuri näkkärille? Mies selitti, että kun näkkäri on niin ryppyinen ja kiukkuinen naamakin on ryppyinen. Mutta eihän näkkärissä ole ryppyjä, kun siinä on kuoppia. Eikä kiukkuisessa naamassa ole sen enempää kuoppia kuin iloisessakaan naamassa. Niin, että miksi juuri näkkärille?

Rakas päiväkirjani... OESo:ta ja SoMe:a

Tyttärellä oli eilen illalla jo toiset Halloweenbileet viikon sisään. Itse en ole tainnut olla yksissäkään, koskaan. Aikanaan, kun kutsuja bileisiin tuli, olin juuri rakastunut ja halusin olla Miehen kanssa vaan kahdestaan, sitten odotinkin jo vauvaa ja niin edelleen. Huomasin siinä jossain välissä, että kun riittävän monta kertaa kutsuista kieltäytyy, ne lakkaavat tulemasta.

En pitkään aikaan ole bileisiin kaivannutkaan. Nyt kuitenkin, kun Tyttären sosiaalinen elämä on kovinkin vilkasta, olen siitä melkein kateellinen. Feisbuukissa eilen valittelen kateuttani ja heti tulla tupsahti kutsu Halloween juhliin. Ilahduin kutsusta tavattomasti, vaikka se olikin ns. saatu kerjäämällä. Muistin, kuinka hyvältä kutsun saaminen tuntuu ja kuinka kutkuttavaa juhliin valmistautuminen on.

Mutta, kun seuraavana päivänä pitää olla skarppina jossain muualla, en enää uskalla juhlia edellisenä iltana. Vaikka bilettäisi hillitystikin, on olo sen mukainen ainakin kaksi seuraavaa päivää. Onko se sitten vanhuutta vai tottumattomuutta, toivottavasti jälkimmäistä. Mutta enpä enää uskaltaisi mennäkään bileisiin, jossa tunnen vain emännän ja/tai isännän ja korkeintaan pari muuta vierasta. Siellähän voisi joutua puhumaan vieraiden ihmisten kanssa.

Kun kerran OESo:ni eli Oikean Elämän sosiaalisuuteni on hyvin lasten harrastuksiin ja työelämään rajoittunutta ja hyvässä lykyssä joskus sekaan saa ujutettua ystävänkin, on onneksi SoMe. Feisbuukissa ehdin käydä stalkkaamassa ystävien kuulumiset, harmi vain kun moni tuntuu vallan lopettaneen statuspäivittämisen. Ja sitten on Twitter.

Olemme koko porukka: minä, Tytär, Poikanen ja Mieskin sivusilmälla jumiuttuneet Nelosen Vain Elämää tositvhen. Se on leppoisaa OESo:ta pitkän viikon päätteeksi perheen kesken. Eilen kuitenkin Tytär valitsi perheen sijasta kaverit ja Poikanenkin vietti Miehen kanssa poikien iltaa Lucky Luken ja poppareiden kanssa jättäen minut ypöyksin katsomaan Vain Elämää. Onnekseni Vain elämää -ohjelmalla on aktiivinen Twitter yhteisö. Ne kaikki siellä katsoivat ohjelman kanssani.

En ikinä olisi uskonut sanovani ääneen, että oikeasti kävin nettikeskustelua samaan aikaan kun katsoin tv:tä. Toisaalta, onko se sen kummallisempaa vaihtaa ajatuksia world wide web tai vieressä oikeasti istuvan kanssa. Jos lapset sitä minulta kysysvät, niin kyllä, sillä todellakin on suuri ero ovatko kaverit oikean elämän kavereita vai online. Mutta toisaalta... se oli hauskaa, mutta toisaalta... siellä oli ventavieraita ihmisiä.

Rakas päiväkirjani... Tekniikkaa, voi ei. Osa 3

Vihaan tekniikkaa. Vihaan, vihaan, vihaan.

Yritän niin kovasti muuttua tekniseksi ja SoMeiseksi ihmiseksi ja keskustella asiantuntevasti Twitteristä, Google+:sta ja mitä niitä onkaan (no en Google+:sta).

Aikani ihmettelin, kun Twitterissä on paljon linkkejä muodossa bit.ly.xxx. Mikä, mikä se on? Selvisi, se on tinyurl. On palveluita, joka muuttavat linkit lyhyempää muotoon, jolloin se esimerkiksi Twitterissä ei vie rajoitetusta merkkimäärästä niin paljon tilaa.

Hienoa, kivaa. Minä selvitin itse jotakin mystillistä teknillistä ja osasin ottaa sellaisen palvelun käyttöönikin.

Sain siskolta postia: "Nettikettiä: ei ole kohteliasta laittaa tinyurleja koska niitten takana voi olla mitä vaan pornoa ja viruksia, kun ei voi lukea urlista mihin se johtaa. Joillakin forumeilla se on ehdottomasti kiellettyä." Sisko on aina oikeassa ja hyvin teknillinen ihminen. Uskon siskoa. Aina.

Ilmakos kukaan muu tuttuni ei ole sitä käyttänytkään, niin kivaa kuin se onkin. Back to epäteknillisyyteen.

Vihaan tekniikkaa. Vihaan, vihaan. Vihaan.

Rakas päiväkirjani... Vaikeita kysymyksiä ennen aamiaista

"Miksi kelloja pitää kääntää."
Se on kai kysymys, jonka jokainen lapsi aikanaan kysyy ja niin meilläkin taas tänä aamuna. Kerroin lapsille kansantaloudellisesta säästöstä, joka aiheutuu, kun kesällä kelloja kääntämällä tehdään illoista valoisampia ja syksyllä taas palataan normaaliaikaan, jotta aamut ovat valoisampia.

Meninpä siinä sitten kertomaan, että koko Eurooppa kääntää nykyään kelloja samalla tavoin, mutta Venäjä lakkasi vuosi sitten kääntämästä. Seurasi keskustelu:
Poikanen: "Miksi Suomikin ei vaan päätä, että lopettaa kellojen kääntämisen?"
Minä: "Koska Suomi on liian pieni yksin elämään eri ajassa kuin muut."
Poikanen: "Kuinka paljon isompi Venäjä on?"
Minä: "No, Venäjä on melkein saman kokokoinen, kuin koko Eurooppa yhteensä."
Poikanen: "Kuinka monta valtiota Euroopassa on?"
Minä: "No, Euroopan Unionissakin on 28 valtiota ja sitten on paljon sellaisia jotka ei kuulu EU:hun."
Poikanen: "Montako niitä on yhteensä?"
Minä: "En tiedä. Niitä on tullut Itä-Eurooppaan niin paljon lisää, kun ne on itsenäistynyt Neuvostoliiton hajottua ja kun Jugoslaviakin hajosi."
Poikanen: "Kato Googlesta."
Minä: *kaivaa tietokoneen* "Niitä on laskutavasta riippuen n. 50"
Poikanen: "Miksi niitä voi laskea eritavalla?"
Minä. "Koska niitä voi laskea vaikka kultuurihistoriallisesti, historiallisesti tai maantieteellisesti."
Poikanen: "Miksei niitä vaan päätetä, että niitä on jonkun verran."
Minä: "Koska se tieto riittää, että niitä on n. 50."

Meni hetki aikaa:
Tytär: "Mennäänkö me äänestään."
Minä: "Ei mennä. Mehän käytiin jo äänestämässä ennakkoon."
Tytär: "Miksi me äänestettiin ennakkoon, eikä mennä tänään?"
Minä: "Koska se on niin kätsää, kun voi äänestää kauppareissulla."
Tytär: "Eiks ennen voinut?"
Minä: "Siis ihan ennen ennen ei voinut ja ihan ennen ennen ennen ei saanut naisetkaan äänestää ollenkaan."
Tytär: "Saaks nykyään?"
Minä: "?? Joo, saa. Mäkin saan."
Tytär: "Miks nyt saa?"
Minä: "Koska Suomessa on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja salainen ja suhteellinen vaalitapa."
Tytär: "Mitä se tarkottaa?"
Minä: *kaivaa tietokoneen ja kattoo googlesta tyhjentävän vastauksen vaaleista ja naisten äänioikeudesta.*

Rakas päiväkirjani... Violetista ruskeaan

Koska kuitenkin olen ollut jo reilun kymmenen vuotta naimisissa, on kai syytä alkaa siirtymään vanhanpiian väristä, violetista, muihin väreihin.

Keittiöni on cappucinon värinen, kylppärini cafe latten ja olohuone latte machiaton, oli siis aika, että päiväkirja sopii sävyihin. Tervetuloa ruskea kausi, hei hei violetti kausi.

Rakas päiväkirjani... Vaatekaappeja, hyllyjä ja sen sellaista

En juurikaan käy shoppailemassa. Joskus tyttären mieliksi, mutta enemmän menen kauppaan vain hakeakseni tavaran, vaatteen tai ruoan jota tarvitsen. Tai itseasiassa, en edes käy kaupassa. Mies käy.

On kuitenkin yksi kauppa, jonka vetovoimaa en voi vastustaa. Koskaan. Se on se yksi iso ruotsalainen huonekaluliike, jonka lihapullia kehutaan yleisesti ja kai ne ovatkin hyviä, koska niiden vuoksi Mieskin suostuu aina lähtemään kauppaan mukaani. Sinne voi mennä aina, vaikkei mitään tarvitsisikaan, koska kotiin ei kuitenkaan koskaan joudu tulemaan tyhjin käsin.

Poikasen huoneen puolikas alkoi olla täynnä legoja niin, ettei mikään säilytystila tuntunut riittävän. Voi kuinka ihanaa. Se oli täydellinen syy lähteä taas käymään lemppari kaupassani. Tällä kertaa jouduin kuitenkin toteamaan, että kaupassa ei, merkillistä kyllä, ollut valmista ratkaisua säilytyspulmaani. Mutta kun valitsi hyllyn osan siitä sarjasta ja jalan tästä sarjasta ja kotona käytteli muutamia kulmarautoja, valmistui juuri haluamani kaltainen hylly. Poikanen voi hankkia lisää legoja ja minä saan kohta taas syyn shoppailla. Meille molemmille mieleinen noidankehä.

Vaikka tarvitsemaani hyllyä ei viime käynnillä ollutkaan, kaikkea muuta kyllä oli. Huonekalunäyttelyä kierrellessäni tajusin, että koska melkein koko koti on  jo remontoitu, niin kyllä eteisen kaapistokin on uusittava. Ja koska eteisen kaapisto on uusittava, niin samalla hoituu vaatehuoneenkin järjestyksen järkeistäminen. Eikä lastenhuoneen vaatehuoneeseenkaan mahdu enää mitään, jos ei sitä laita uudelleen.  Löysin heti kaiken, mitä haluan. Mies väitti, ettei niitä tarvikkeita voi heti ostaa, kun ei ole mitattu. (Syvä huokaus.) En tahdo odottaa. Tahdon ne heti. (Toinen syvä huokaus.)

 Myös servettejä oli. Niitä kannattaa ostaa joka kerta kun käy. Eikä tarvitse mitata. Mitä siitä, että kaappi pursuaa niitä jo.

J.K. Arvaa vaan, suostuuko Mies lähiaikoina mukaan lemppari kauppaani, edes lihapullien houkuttelemana, kun tietää minulla olevan suunnitelman. Pahuksen mittaamiset.

Rakas päiväkirjani... Naiset ovat aina myöhässä

"Naiset ovat aina myöhässä."

                     "Naisia saa aina odottaa."

Voi kuinka monta kertaa Mies on tuonkin asian minulle todennut. Tänä aamuna tajusin, ettei se oikeastaan olekaan minun syyni:

Olimme aamulla sopineet Miehen kanssa päivän agendasta ja reissuun lähtemisestä jo siinä vaiheessa, kun olin hätinä saanut silmäni auki, mutten todellakaan ollut vielä herännyt.

Nyt Tytär ja Poikanen olivat jo syöneet aamupalan ja puuhasivat huoneessaan. Mieskin oli kerinnyt jo käydä lehden hakemassa ja lukea sen aamukahvinsa kanssa. Kaikin puolin noilla kolmella oli aamu jo kääntymässä aamupäiväksi. Itse istuin yöpaidassa tietokoneella katsomassa kohteen aukioloaikoja, reittikartaa ja muuta ja totesin, että nyt pitäisi alkaa lähtemään.

Mies sulki lehden, laittoi takin päällensä ja totesi, että mennään.

Silloin kysyin Mieheltä:

1. Onko kukaan sanonut lapsille, että nyt mennään.

2. Onko kukaan ottanut vesipulloja mukaan, sillä kokemus on opettanut, että Tytär kuolee janoon tuolla vajaa tunnin ajomatkalla viimeistään toisen huoltoaseman nähdessään, jos vesipulloja ei ole mukana.

3. Onko kukaan hoputtanut lapsia, että nyt tosiaan pitäisi mennä.

4. Onko kukaan sammuttanut kahvinkeitintä ja siivonnut pöydälle jääneitä aamupalatavaroita jääkaappiin.

5. Onko kukaan sanonut lapsille, että ihan oikeasti nyt ei ole enää aikaa pelata, vaan nyt mennään.

6. Onko kukaan sammuttanut valoja ja tarkistanut, että vesipullot todella tulevat mukaan.

7. Onko kukaan sanonut lapsille, että me mennään nyt, ja jos ette ole valmiita, niin jäätte sitten kotiin.

Jos mies ottaisi itsensä valmiiksi laittamisen lisäksi edes jonkin noista yllä mainituista haltuunsa ja minä heittäisin päälleni jotakin ulosmennessä soveliaampaa kuin yöpaidan ja sitaisisin hiukseni ponnarille, niin kappas, ei tarvitsisi tälläkään kertaa naisia odottaa.

Rakas päiväkirjani... Pohdintaa minusta

Istun olohuoneen lattialla kahvikupin kanssa. Poikasen ja Tyttären mekastus kuuluu pihalta ja Mies soittaa kitaraa kuulokkeet korvilla omassa maailmassaan.

En tiennyt mitä tekisin. Ei ollut pyykättävää, ei ruoanlaittoa ja tv:stä ei tullut mitään. Aloin päivittäää Bloggerin profiiliani. Siihen tuli tekstiä niin paljon, että huomasin, että siitähän tuleekin kokonainen päiväkirjamerkintä, eikä mikään profiilin päivitys.

Päivitin profiiliin, että tykkään puhua itsestäni ja tykkään kirjoittaa. Siitä tuli mieleeni, että mistä muusta tykkään. Ensimmäisessä (ja ainoassa) saamassani blogi haastessa kysyttiin mikä on intohimoni ja jossakin haastattelututkimuksessa tässä hiljattain kysyttiin, mitä odotan elämältäni. Onko se sitten surullista vai onnellista, kun kerroin, että minulla ei ole intohimoja ja etten odota elämältäni mitään.

En ole koskaan toivonut elämältäni muuta kuin tulla äidiksi. Sen olen saanut ja nyt voin tyytyväisenä elää elämääni sellaisena kuin se vastaan tulee. Intohimoista kerroin, että olen hyvinkin tunteellinen kun niikseen tulee (ja vaikkei tulisikaan), mutta mitään yhtä tiettyä asiaa kohtaan en tunne niin voimakkaasti, että se olisi intohimoa. No juu, jos haluan jotakin, haluan sen heti, enkä esimerkiksi tunnin kuluttua, päivästä puhumattakaan. Mutta onko haluaminen intohimo? Haluan intohimoisesti silloin kun haluan (suklaata, limpparikoneen, lampun, voileivän, nukkumaan...). Hyvä.

Tein juuri Elämä pelissä -testin . Positiivisuuteni testin mukaan on 67/100 ja se on myönteisempi kuin 34% muista vastanneista. En yllättynyt. En koe olevani järin positiivinen henkilö. En juuri negatiivinenkaan, mutta en todellakaan mikään tsemppaaja tyyppi. Kunhan olen ja se on hyvä niin. V-indeksini eli kykyni sietää vastoinkäymisiä oli 22/100 ja se oli parempi kuin 61% prosentilla muista vastanneista. En tuosta indeksistä nyt ole varma, onko se parempi mitä suurempi luku ennen 100 on vai huonompi. Joka tapauksessa, yleensä en hermostu jouluruuhkassa, en hermostu pankkijonossa. Ylipäänsä en hermostu (muille kuin isälleni, miehelleni ja lapsilleni, mutta niitä ei lasketa, eihän). Elinikä ennusteeni on 78vuotta. Uskoisin sinne saakka pärjääväni intohimoitta ja elämältä odotuksitta. Mutta harkitaan. Koko ajan kun lapset ovat kasvaneet, olen alkanut välittää itsestänikin enemmän, ehkäpä kehitän tässä matkan varrella itselleni vielä intohimonkin.

Siinä se on: odotan elämältä intohimon keksimistä.

Rakas päiväkirjani... Voi palellus

"Sataa, sataa ropisee,
pili-pili-pom, pili-pili-pom.
Nallen varpaat palelee,
pili-pili-pom-pom-pom.
Nallen varpaat palelee,
pili-pili-pom.

Sataa, sataa ropisee,
pili-pili-pom, pili-pili-pom.
Koko pieni Nalle Puh
on niin märkä, huh-huh-huh.
Koko pieni Nalle Puh
on niin märkä. Huh."

pikkutyttönä lauloin ja hain ihanan punaisen huppupyyhkeeni nallelle, että se voi kuivata varpaansa, eikä enää palele.
Nyt palelen itse. Varpaat villasukissakin. Kuka toisi punaisen huppupyyhkeeni?

Nenä minulla on kylmä aina. Kesälläkin. Joskus niin kylmä, että sitä alkaa särkemään.  Mutta koirankin nenä on kylmä silloin, kun se on terve. Lien ollut edellisessä elämässäni koira ja jäljelle on jääneet nenän ominaisuudet.

Sohvan nurkasta villapeiton ja fleecepeiton alta katson ulos, josta pimeä kylmyys ja kosteus hyökyvät kimppuuni. Voi palellus.

J.K. Pimeydestä tuli mieleeni, että jos pelkää vampyyreitä vielä enemmän kuin hämähäkkejä, niin voiko mennä lastensa kanssa katsomaan elokuviin tulossa olevan Hotelli Transylvanian?

Rakas päiväkirjani... Runoja

Nimirunoja, tiedäthän, sanojen alkukirjaimista muodostuu nimi:

Tuo Yllättävän Tärkeä, Äkkinäinen Räiskähtelijä.

Pieni Otus Ihana, Kaikesta Aina Niin Epäilevän Näköinen.

Mitä Ikinä Ehdotankaan, Saan.

Jos Itse Mietin, Mahdoton Ihminen.

Rakas päiväkirjani... Vaikeita ja helppoja kirjoja

Olen lukenut kohta puoli vuotta Olli Jalosen Yksityisiä tähtitaivaita. Kirja on kiinnostava. Se kertoo neljästä sukupolvesta Beteleitä Venäjällä, Suomessa ja maailmalla vuosina 1900-2012. Olen nähnyt kirjasta teatterisovituksen josta pidin ja joka sai innostumaan kirjastakin. Kirjan Suomessa olevia tapahtumapaikkojakin tunnen ja näen lukiessani silmissäni, kuinka Johan Betel menee katsomaan venetsialaisia Ahveniston maauimalalle, Olympia-altaalle tai hakee vaimonsa ja pienen Jouko-Johanin kotiin synnytyslaitokselta, Höyhensaarelta.

Mutta, kun se ei etene. Olli Jalonen kirjoittaa ihan oikeaoppisia virkkeitä, joissa on verbi, iso alkukirjain ja piste, virkkeet ovat suomenkieltä, mutta silti en ymmärrä hänen virkkeidensä siäsältöä. Huomaan lukevani yhtä ja samaa kappaletta kolmatta kertaa, enkä vieläkään ymmärrä mitä siinä sanotaan. Ei voi väittää viihdyttäväksi lukemiseksi. Koska kirja kuitenkin kiinnostaa, haluaisin kahalta sen loppuun.

Luen aina välipalaksi jotain muuta. Viimeksi luin välipalakirjaksi Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Miika Nousiaisen huumorintajusta innostuin katsottuani Nelosen Hyviä ja huonoja uutisia. Koska hänen vakava ja ilmeetön huumorinsa upposi minuun, halusin kokeilla hänen proosaansakin. Aloitin kirjan ja meinasin lentää bittiavaruutta myöten hänen näytölleen kysymään, onko hän tosissaan ruotsalaisen sosiaalidemokraattisen kansankodin ihannoinnin ja suomalaisen kultuurin halveksuntansa kanssa. Onnekseni hetken kuluttua muistin etäisesti, että kyseessä on kirja, fiktio ja Nousiaisen ilmeetön huumori. Saatuani itseni viimein uskomaan, ettei Nousiainen ollut tosissaan, ahmin tuon hulvattoman hauskan stereotypistetyn ruotsalaisen (ja vähän suomalaisenkin) kulttuurin käsikirjan  yhdessä yössä. Ja nautin luettavasta, alkuvaikeuksien jälkeen erittäin ymmärrettävästä, ja ennen kaikkiea hyvin viihdyttävästä tekstistä.

Nyt palasin taas Olli Jaloseen. Olen aikaisemmin jättänyt vain yhden kirjan kesken. Hannele Huovin Vladimirin kirjaa en ole saanut muutamaa lukua pidemmälle lapsena, teininä enkä aikuisena. Se vaan ei etene lainkaan, vaikka Huovin teksti onkin ymmärrettävää verrattuna Jaloseen. Kolmesataa sivua olisi vielä Jalosta jäljellä. Luulen siihen väliin mahtuvan ainakin kaksi välipalaa.

Rakas päiväkirjani... Voi kuinka ihanaa

Voi kuinka ihanaa on, kun taakse jäänyt työviikko tuntuu siltä, että on oikeasti ansainnut perjantain.

Voi kuinka ihanaa on, kun töistä kotiin tullessa Tytär huutaa ovelle asti iloisen moin.

Voi kuinka ihanaa on, kun Poikanen sanoo kaverille puhelimessa, ettei voi tulla heille, kun on sopinut toisen kaverin kanssa, mutta että soittava kaveri voi tulla mukaan.

Voi kuinka ihanaa on, kun kotimatkalla töistä keksii tehdä herkkuruokaansa kun pääsee kotiin.

Voi kuinka ihanaa on, kun ystävä soittaa ja kysyy keitänkö iltakahvin, jos tulee käymään.

Voi kuinka ihanaa on, kun sai hauskan kirjan juuri loppuun ja syvällisen kirjan juuri alkuun.

Voi kuinka ihanaa on, kun Mies oli imuroinut ennen kuin haki minut töistä.

Voi kuinka ihanaa on, kun on Formula1 viikonloppu ja se tarkoittaa päiväunia lauantaina ja sunnuntaina.

Rakas päiväkirjani... Kannatti herätä

Tänä aamuna kannatti herätä.

Uneni keskelle tulvi aamulla ihana mustikkapiirakan tuoksu. Eikä se pettänyt herääjää, sillä ylös kömmittyäni keittiössä odotti Poikasen leipoma piirakka ja vanilja jätskiä. Harvoin syön aamiaista, tänään söin.

Kuvan copyright: Poikanen. Piirakan tasteright: Poikanen

Rakas päiväkirjani... Se on hulinaa taas

"Kevät saapui ja verhos/
jo laaksot ja haat..."

eiku...

"... Suo valon syttyä, yö kohta saapuu/
Pois kesän kukkaset syksy vie..."

Meinasi mennä vuodenajat sekaisin, kun se on sitä samaa hulinaa syksyllä koulun alkaessa, talvella joulujuhlien aikaan ja keväällä koulun loppuessa.

Onneksi Katja Vuorovettä blogissaan muistutti minua, kuinka ihanaa kuitenkin on että juuri syksyyn kuuluvat reput, hupparit ja täyttyvät kalenterit.  Se on sitä neljän eri vuodenajan rikkautta. Jouluun kuuluvat pikkukengät, punaiset mekot ja suorat housut. Kevääseen tramboliinit, hyppynarut ja kesämekot. Eihän se olekaan ollenkaan samaa hulinaa.

Tytär halusi ensimmäistä kertaa nyt kymmenvuotiaana ihan oikean taskukalenterin. Sitä valittiin huolella kaupassa jos toisessa, kunnes mieleinen löytyi. Yhdessä tarkastimme perhekalenterista häntä koskevat seikat ja niin alkoi tyttärenkin kalenteri täyttyä erilaisilla muistuksilla. Soittotuntia, kuoroa, teoriaa ja leiriä. Onneksi myös kaverien synttäreitä.

Koulut alkoivat tänään. Eilen tytär hoksasi, ettei hänellä olekaan mitään päälle pantavaa kouluun. Kaverit ovat jo nähneet kaikki vaatteet. Kauppaan oli siis lähdettävä. Kotiin tuomisina yksi pusero. Ei löytynyt muuta miellyttävää. Mutta tytär oli tyytyväinen.

Poikanen maalasi siskonsa vanhan, punaisen polkupyörän mustaksi ja huristelee sillä nyt Angry Birds hupparissaan pitkin kyliä. Ilman kalenteria tai edes kelloa. Kotiin tullessaan huhuilee: eiköstään tänään olisi ollut mitään menoa?

J.K. Onko se hyvän vai ei niin hyvän ruoan merkki kun tyttären kanssa käy keskustelun:
Tytär: Mitä ruokaa?
Minä: Käy keittiössä katsomassa.
Tytär katsottuaan: Ei siitä saa mitään selvää!


Alun lainaukset:
Frederich Martens, suom. Aukusti Simojoki: Paimenen kevät
Tove Janson, suom. Esko Elstelä:  Syyslaulu

Rakas päivikirjani... Tämä pikku possu

Lötköttelimme sängyllä Poikasen kanssa. Poikanen leikki ja loruili sormillani:

* Tämä pikku possu sanoi:

- Minä tahdon ruokaa.

* Tämä pikku possu sanoi:

- Minä haen ruokaa.

* Tämä pikku possu sanoi:

-Minä tahdon juomaa.

* Tämä pikku possu sanoi:

- Minä haen juomaa.

* Tämä pikku possu sanoi:

- Tulkaa possut pöytään, se on katettu.

Tytär on aina vihannut varpaankynsien leikkuuta. Possut olivat loppuun kaluttuja, prinsessatkaan eivät kelvanneet, mutta dinosaurukset tulivat auttamaan kynsien leikkuussa lorun muodossa:

Tämä pikku dinosaurus lähti ruokaostoksille.

Tämä seuraava dinosaurus huusi: -Äläkä sitten unohda niitä perunoita.

Tämä keskimmäinen dinosaurus sanoi: -Nonni tulkaas nyt syömään sieltä.

Tämä toiseksi ison dinosaurus sanoi: -Mulla on ihan kaamea nälkä

Tämä iso dinosaurus itki suruissansa: - Ui, ui, ui jättäkää mullekin niitä perunoita

Mutta tämä iso dinosaurus tuli syömään.

Tämä toiseksi isoin dinosaurus huusi: -Onko se yksi dino tullut jo kaupasta?

Tämä keskimmäinen dinosaurus sanoi: - On se, tuu syömään vaan.

Tämä toiseksi pienin dinosaurus huokailee vaan nälissään.

Tämä pikku dinosaurus itkee suruissansa: -Ui, ui, ui ei oo ainakaan mun vuoro sit mennä kauppaan.

Molempien innoittajana, niin minulle kuin Tyttärelle ja Poikaselle tuttuakin tutumpi, Kirsi Kunnaksen suomentama Viisi pikku possua:

 *Tämä pikku possu meni

ostamaan ruokaa.

* Tämä pikku possu huusi:

- Perunoita tuokaa.

 *Tämä pikku possu sanoi:

- Syökää ja juokaa.

* Tämä pikku possu

nälissänsä huokaa.

* Tämä pikku possu

itkee suruissansa,

ui ui ui, 

koko matkan kotiin asti.

Rakas päiväkirjani... Raskaat työt, raskaat huvit

Viikolla kävi töissä ilmi, että lauantaina ei olekaan sairaustapauksen takia ketään tekemässä niitä duuneja, joita minäkin teen. Mitään ajattelematta lupauduin paikkaamaan vuoron, onhan pomokin aina järjestänyt vuoroja minulle, kun olen jotakin tarvinnut.

No, lauantai menee työpäivänä siinä kuin muutkin, mutta on se silti aina eriasia tehdä kuusipäiväinen, kuin viisipäiväinen viikko. Toisaalta, kuusipäiväinen viikko tarkoittaa sitä, että  nelipäiväinen odottaa kulman takana.

Lauantaina veispuuk sitten tiesi työpäiväni ratoksi kertoa, että lähialueilla olisi ollut tapahtumaa kuin pipoa. Porvoossa Europe ja Apocalyptica, Helsingissä ZZ Top ja Peer Günt, Hämeenlinnassa Leningrad cowboys ja Chisu ja jos ei musiikki kiinnosta, niin Tampereella vielä Finnconkin. Sisko väänsi veistä haavassa ja alkoi yllyttämään, Jyväskylässä olisi Eput ja Yö.

Sisko vielä perusteli, että kun me ei koskaan heillä ja he vaan aina meillä. Mutta yöksi ei olisi voitu jäädä, kun  Poikanen on allerginen siskon kissoille (ja tietysti kaikille muillekin kissoille, ei vain siskon, se olisi jo liian läpinäkyvä tekosyy). Mitä muuta voin: Sisko tykkää lapsistani, Tytär tykkää Yöstä, Poikanen fanittaa Eppuja, minä kuuntelen kumpaakin ja tykkään siskostakin. Jyväskylään siis.

Kotona kerkisin kääntyä työpäivän jälkeen sen verran, että pakkasin lapset autoon. Miehellä oli omia menoja, joten kolmisin suuntasimme matkaan. Jämsän Patalahden Essolla (se mokoma on nykyään Patalahden ST1, kummallista. Sillon se vielä oli Esso, kun kävin siellä karaokea laulamassa) muistin, etten ole koko päivänä syönyt mitään, kun sisko niin yllättäen yllytti lähtemään, ja ostin voileivän. Jukka Pojan missasimme, mutta Yöksi kerkisimme Jyskälään.

Olemme käyneet lasten kanssa Fröbelin palikoiden ja Hevisaurusten keikoilla ja Poikanen ei koskaa suostu laulamaan mukana. Nyt kun Eput tuli lavalle, Poikanen oli niin mukana ja tunsi biisien sanat, kun olisi fanittanut Eppuja jo sieltä -70 luvulta, vaikka onkin syntynyt vasta 2000-luvulla.

Se mikä ilta-ajelusta sitten teki raskaan huvin, oli kotimatka. Olenpahan tottunut, että Mies aina ajaa ja minä saan nukkua (nukahdan aina pariakymmentä kilometria pitemmillä automatkoilla. Auton hurina kun niin ihanan unettavaa). Nyt jouduin ajamaan koko matkan kotiin asti, takapenkkiläisten tuhistessa onnellisessa unessa. Usva joka järvien ja peltojen päälle nousi yöllä korvasi kuitenkin matkan pituuden. Se oli kaunista.

Tytär täpinöi nyt elämänsä ensimmäisitä festareista ja Poikanen elämänsä ensimmäisestä Eppujen livekeikasta. Ehkä meidän sitten kannatti mennä.


J.K. Patalahden Esson (joo, ST1:sen, mutta se on aina ollut Esso, joten Essona se pysyy) seinästä bongattua:

Kih-hi.hi. Ei sitten, kun erikseen kerta toivottiin.

Rakas päiväkirjani... Ollako vai eikö olla

Lapset lensivät Tanskaan. Ottivat sentään isoäitinsä mukaan, tämä kun niin hinkusi Legolandiin. Vai kuka sinne halusi.

Isoäiti heitti lapsille vuosi sitten elokuussa haasteen, että jos lapset ovat vuoden karkkilakossa, hän vie heidät lomalle minne haluavat. Jouluna, Pääsiäisenä ja vappuna karkkilakosta oli lupa lipsua yhden päivän ajan.

Lapset selvittivät haasteen ja nyt oli siis palkinnon vuoro. Tytär oli inasen pettynyt kohteen valintaan, kun ei siellä ole merta, biitsiä ja aurinkoa. Itse kuitenkin myi kohteen päättämisen oikeuden pikkuveljelleen yhdellä Wii-pelin päättämisoikeudella. Ei ole bisnes-nainen minun tyttäreni. Poikanen on kuitenkin koko kesän roikkunut juutuubissa katsomassa Legoland-klippejä ja Legon sivuilla tutustumassa tuotteisiin (niin kuin ei niitä jo tuntisi!) ja Legolandin nettisivuilla tutustumassa alueeseen . Ei voi väittää, etteikö olisi hyvin valmistautunut.

Poikasen koululuokka oli kesä-heinäkuun vaihteen hyvin edustettuna Legolandissa: kaveri 1 tuli viikon reissusta lauantaina, kaveri 2 lähti viikon reissuun sitä seuraavana tiistaina ja kerkisi olemaan kaksi päivää kotona, kun Poikanen lähti reissuun. Luulen pojilla riittävän syksyksi puhumista, kunhan koulut alkavat ja taas säännöllisesti näkevät.

Niin, mutta ollako vai eikö olla. Oloni on hassu. Samaan aikaan ikävöin lapsia ja toisaalta olen onnessani, kun ovat toisen hoivissa ja saan vain olla. On ikävä, kun kukaan ei hyppää illalla viittä kertaa lastenhuoneen ovella kertomassa vielä yhtä tärkeää asiaa. Mutta on ihanaa, kun saa katsoa elokuvan illalla ihmisten aikaan ilman että kukaan keskeyttää. On ikävä, kun kukaan ei supata aamulla sängyn vieressä, että saako mennä tietokoneelle kun on syönyt aamupalan. Mutta on ihanaa, kun saa nukkua aamulla pitkään. On ikävä, kun kukaan ei heti töistä tullessa ole vastassa ja kerro sataa asiaa yhtäaikaa päivän tapahtumista ja pohtimistaan asioista ja kysy tärkeitä kysymyksiä. Mutta on ihanaa, kun työpäivän jälkeen saa kaatua vain sohvalle lukemaan kirjaa ilman, että kukaan puhuu mitään.

Olen parinviikon ajan yrittänyt syödä järkevästi ja käyttänyt siinä apuna jotakin valmista tarkkaa ruokavaliota. Alku suijui ongelmitta, mutta nyt on ollut vaikeaa, kun lapset ovat reisussa, niin on koko ajan nälkä (tai ehkä mieliteko), kun on ihan liikaa aikaa ajatella ruokaa.

Lopputulema: Tytär ja Poikanen, tulkaa pian kotiin! Mutta pitäkää hauskaa, kun nyt siellä olette!

Rakas päiväkirjani... Koneiden kapina

Tarjolla tänään: Koneiden kapina.

Puhelin siirtää itsestään kaiken muistikortilta puhelimen muistiin ja väittää sitten olevansa täysi.
Kai ny vähemmästäkin!

Digitv kysyy, haluanko käyttää scarttia vai hdmitä, eikä siinä ole edes paikkaa scartille.
Oliko se retoorinen kysymys?

Pleikkari (PS1) sanoo ja sanoo ja sanoo, aseta levy, vaikka se on asetettu jo monta kertaa.
Alkaa tulla vanhaksi?

Digiboksi pysähtyy ja pimenee ja kun vaihtaa kanavan ja palaa takaisin edelliselle, jatkaa taas matkaansa.
Selvästi päättämätön ja siis sukua Tyttärelle (mutta ei minulle!)!

Kahvikoneen kahvi maitui vedelle, vaikka tein ihan ohjeen mukaan.
Se oli se korsi, joka katkaisi kamelin selän.



J.K. Imuri sentään toimi tänään moitteetta Miehen komennuksessa.

Rakas päiväkirjani... Kaunista yöttömän yön juhlaa!

Saima Harmajan sanoin toivotan kaunista yöttömän yön ja keskikesän juhlaa, Juhannusta!

Syli täynnä syreenejä 

seisoin yössä vaaleassa. 

Kesäkuu — 

Uneksien hohti taivas. 

Takaa nuoren koivulehdon 

käki kukahti.

Rakas päiväkirjani... Ääh!

Väsyttää. Ai miksikö en nuku vaan kukun kirjoittamassa päiväkirjaa keskellä yötä. No kun Mies lähti yökyläilemään Itä-Suomeen ja olen kiukkuinen.

En osa nukkua yksin. Ennen ratkaisin asian ottamalla lapset viereeni nukkumaan Miehen ollessa reissussa. Se toimi ihan hyvin, kunnes niiden kintut ja kädet kasvoivat niin pitkiksi, etten mahdu enää niiden sekaan. Viimeksi kun kokeilin nukkua niiden käsien ja kinttujen kanssa, jouduin sohvalle ja ne valtasivat sänkyni. Niin, voisin ottaa vaan toisen viereeni ja jättää toisen omaan sänkyynsä. Enpäs voi. Sehän olisi "ihan epää!" Enkä nukkuisi koko yönä, kun olisin huono äiti.

Ääh! Naimisiinhan mennään sitä varten, ettei tarvitsisi nukkua yksin. Mitähä.

En ole ikinä uneton. Niin paitsi täyden kuun aikaan ja silloinkin nukahdan edes lopunkaiken, kun olen oikein väsynyt. Mutta muuten voisin nukkua vaikka katto romahtaisi niskaan ja voisin nukahtaa vaikka ympärillä soitettaisiin säkkipilliä.

Tiesin tämän nukkumattomuuteni jo kokemuksesta ja siksi olin kiukkuinen heti miehen lähdettyä. Se hyvä puoli siinä on, että kiukkusena siivoan ja hyvin siivoankin. Keittiö kiiltää nyt yhtä puhtaana, kuin se oli vuosi sitten uutena ja muuta sellaista pientä. Vielä puoli kahden aikaa yöllä löysin netistä vinkin kuinka etikalla ja soodalla saa räjäytettyä kalkkisaostumat pois. Sitä piti heti silloin kokeilla ja nyt odotan vain tuloksia. Sen piti antaa vaikutta yön yli. Mutta nythän on jo yön yli, koska on aamu.

Onko kello jo niin paljon, että voisi alkaa leipoa? Ostin viikonloppuna pakastepinaattia pinaattikeittoa varten ja nyt tekeekin mieleni pinaattisämpylöitä.

Huomenta.

Rakas päiväkirjani... Vielä vähän maalausta

Muistin viimein ennen remonttiin  lähtöä kertoa miehellekin, että se osti vielä vähän lisää maalia myöhästyneeksi hääpäivälahjakseni. Nimittäin kynsimaalia ja -geeliä ja -lakkaa. Ystävä sai niillä näyttävän kynsiremontin aikaseksi:

Tähdenlennot tuovat onnea. Ja tuo pinkki on ihan riittävän violetti, violettiin kauteeni.

Nyt vielä kun oppisi elämään näiden kanssa. Olo on sama kuin silloin pienenä, kun laittoi salaa äidin huulipunaa ja kulki loppupäivän huulet törröllään, ettei huulipuna sotku.



Kiitos Kultani lahjasta, vaikka Tyttärelle sanoitkin kynsiä turhakkeiksi. Kiitos Ystäväni lahjani rakentamisesta, nyt istun vain ja ihastelen, kun en uskalla koskea mihinkään :-)

Rakas päiväkirjani... Pensselit santaan ja rukkaset naulaan

Lapset lähti leirille ja minuun iski mato. Laiskamato. Liki viisi päivää maalaamista, kyllä se jo yhdelle kesälomalle riittää.

Jälkeen

Ennen

Valmista tuli. Tai niin, melkein. Vielä pitäisi pensseliä näyttää sinne ja tänne, mutta isot hommat on nyt tehty, paitsi että lastenhuoneen ja makuuhuoneen karmit pitää vielä maalata. "Sen mä tiedän että: Onhan päivä vielä huomennakin. Turha surra täähän on vain elämää."

Mutta jos viime kesänä vietin hetken jos toisenkin istuen uuden, kauniin kylpyhuoneeni lattialla, niin kyllä pikkuhiljaa alkaa kelvata istua kauniin olohuoneeni sohvallakin.

Lisäjännitystä elämääni tuovat nuo kaksi viherkasvia. Tämä olisi hyvä vedon lyönnin kohde: Kuinka nopeasti Jimmi kuolettaa viherkasvinsa. Itse veikkaisin n. kaksi kuukautta.



Otsikon lainaus: Vexi Salmi, Kun ei rahat riitä
Tekstin lainaus: Juha Vainio, Onhan päivä vielä huomennakin

Rakas päiväkirjani... Ei kaksi ilman kolmatta

Ei kaksi ilman kolmatta, tai neljättä, tai viidettä, tai miten vaan.

Olohuoneen seinä tuli siis viimein maalattua valmiiksi. Kun siitä tuli kaunis, huomasin kuinka vanhoja ja kuluneita muut seinät ovat. Niinhän siinä aina käy. Ensin tuli lähtö eteisen kammottaville palapeileille, jotka olivat kulmistaan kuluneet ja puoliksi irti. Niiden yläpuolella oli lamppu, joka meinasi pudota aina kun avasi eteisen oven apposen auki. Sitä piti muistaa varoa. Ei tarvitse enää. Palapeilin tilalle tuli tavallinen peli ja ilmoitustaulu ja liian pitkän putoavan lampun tilalle lyhyt ja hyvin seinässä kiinni oleva lamppu.

Harmittaa, kun en ottanut ennen kuvia, niin kuin en siitä olohuoneen seinästäkään. Toisaalta, jälkeen kuvat ovatkin paljon kivampia. No arkistoja selaillessani löysin jotakin.

Ennen

Jälkeen

Eikä siinä vielä kaikki. Tämä on -70 luvun alussa rakennettu tämä kotitalomme. Täällä ajan tyylin mukaan siis ovet ja ikkunankarmit ovat kaikki mustia. Jo silloin kahdekasan vuotta sitten, kun tähän muutimme, päätin että ovet ja karmit on maalattava valkoisiksi. Kauan se otti, mutta nyt on pohjamaali vedetty. Katsotaa, mihin tässä loman aikana vielä päädytäänkään.

Rakas päiväkirjani... Tinahäät

Miehellä ja minulla on tänään tinahääpäivä. En minäkään Miehelle tinaa ostanut, hopeaa vain, mutta Mies pisti paremmaksi ja osti maalia.

Talvilomalla kirjoitin, kun lasten ollessa isoäidillään, Miehen kanssa pidettiin seinän maalaus talkoot. Seinä jäi silloin maalaamatta, mutta talkoojuomat tuli juotua. Tänään kävi toisin.

Aamulla piti herätä aikaisin, kun Tyttärellä ja Poikasella oli vielä todistustenjako. Kellon soidessa kaivoin heti lahjan Miehelle, mutta vastavuoroisesti en saanut edes aamiaista. Todistusten jaon jälkeen makasin sohvalla ja tuijotin seinää, joka ei liki kolmen kuukauden aikana ole saanut väriä pintaansa, vaikka pelit ja pensselit on hankittu.

Olin saanut kahta tietoa listojen irroittamisesta ennen maalausta. Mies ja sisko sanoi, että pitää irrottaa, kaverit sanoivat ettei tarvitse. Päätin etten irrotta, kun kerta 50% oli sitä mieltä. En kerinnyt kuin vähän aloittamaan huonekalujen siirtelyä ja lattian teippaamista, kun Tytär meni narimaan isälleen, että pitää tulla katsomaan, mitä hullua oikein puuhaan. Maalaamisesta tulikin hiljaisen lahjan saamattomuus mielenosoitukseni sijasta mukava perhepäivä. Talkoojuomanakin ihan vaan limpparia.

Jälkeen

Ennen

Niin, mutta se hääpäivälahja. Seinä saatiin valmiiksi ja huomasin, kuinka kamalalta olohuoneen muut seinät nyt sitten näyttävät. Mies kauniisti kysyi, että vaihtavatko ne väriä vai säilyvätkö entisellään. Koska toivon niiden säilyvän entisellään, Mies kaivoi jostakin jemmastaan vanhan maalin sävykoodin ja kun rautakaupassa vielä kertoivat sävyä edelleen löytyvän, oli päiväni pelastettu. Ihan maalaamiseen asti ei tänään vielä päästy, mutta maali tuli rautakaupasta jo mukaan. Onneksi on kesäloma.

J.K. Pitihän ne listatkin sitten kuitenkin irrottaa, kun mies tuli huseeraamaan.

Edit: 5.6.2012. Löysin arkistojen kätköistä kuvan ennen maalausta.

Rakas päiväkirjani... Vastaus haasteeseen

Sain ensimmäisen haasteeni. Ihanaa. Kiitos,  Katja.

Lempiväri: Vialotti, kuten Tytär pienenä sanoi. Violetti-kausi on siis meneillään, vaikka se onkin vanhanpiian väri.
Lempieläin: Kissa. Kotikissa. Kadehdin kissoja, jotka osaavat ottaa elämän niin lunkisti, kuin vain kotikissa osaa.
Lempijuoma: Kahvi, Jaffa (eikä mikään Fanta, vaan ihan oikea Jaffa). Oikein kovaan janoon ehdottomasti Vesi.
Antaa vai saada lahjoja: Saada. Olisi lahjojen antaminenkin kivaa, mutta kun en koskaan keksi mitään kivaa annettavaaa. No Tyttärelle ja ystävien vauvoille keksisin ja löytäisin aina vaikka mitä, mutta kun ei niitäkään ihan aina voi lahjoa.
Lempikukka: Tulppaani. Ja juuri kaupungilla ihailin erilaisten hedelmäpuiden kukkia: omena, kirsikka, luumu...)
Lempikuvio: Tähti
Intohimo: Hmm... Olen hyvinkin tunteellinen, mutta intohimoja en usko minulla olevan. Toisaalta, kun tahdon jotain, tahdon sen heti, enkä voi/halua odottaa hetkeäkään. Eikö sekin ole jonkinlaista intohimoa.
Lempinumero: 13


Seitsemän satunnaista faktaa itsestäni:
1.  Olen lukenut kirjat Hurriganesista, Albert Järvisestä ja Cisse Häkkisestä, mutta osaan nimetä ja tunnistan kuulleesani bändin biiseistä vain Get On:n ja I will stay:n.
2.  En yleensäkään tiedä koskaan, mikä bändi/artisti on kyseessä, kun kuulen minkä tahansa biisin radiosta, vaikka kyseessä olisi bändi/artisti, josta oikeasti pidän.
3.  Olen surkea oikeinkirjoituksessa, mutta tykkäsin koulussa ja tykkään edelleenkin äidinkielestä.
4. Vaikka kotini siisteydestä sitä ei voikaan päätellä, rakastan järjestystä ja järjestelyä. Ja myös sääntöjä ja organisointia. Yms.
5. Ennen kuin itselläni oli ajokortti, sisko opetti, että parasta autolla ajamisessa on ajaa kovaa lämpimänä kesäpäivänä auton ikkunat auki ja hoilata, silloin kasetin nyt kai cd:n tai MP3:n tahdissa, Hectorin Woyzeck:iä. Ajokortin hankittuani, olen itse havainnut Juicen Musta aurinko nousee:n toimivan lähes yhtä hyvin.
6. Pidän ihan hirmuisesti juustosta ja (kirsikka)tomaatista, yhdessä ja erikseen.
7. En ole koskaa ajanut mopolla, skootterilla tai vastaavalla (mottoripyörästä puhumattakaan). Siksi isäni epäili ajo-opetuslupaa hakiessaan, että tuskinpa ajan koskaan autoakaan. Inssi ja kirjallinen menivät kuitenkin ensimmäisellä läpi. Se, oliko se sitten minun vai opettajan ansio, on kai subjektiivinen asia.

Vähintään kymmenen hyvää mieltä tuovaa asiaa:
1. perhe
2. rakkaat ystävät. Niin uudet kuin vanhat, jo lapsuudesta asti seuranneet
3. hyvän kirjan lukeminen
4. jonkun toisen tekemä ihana ruoka
5. jäätelö
6. nukkuminen tai muu mitään tekemättömyys
7. juhliin pukeutuminen
8. aurinkoinen kesäpäivä
9. lämmin viltti kylmänä talvipäivänä
10. Tyttären alton-  ja Poikasen kitaransoittotaitojen kehityksen näkeminen, tai ehkä kuuleminen


Haastan edelleen Nannan, Sessukan ja Ennan.

Rakas päiväkirjani... Jos ei helluntaina

Jos ei griiliä helluntaina, niin ei koko kesänä. Sanoo vanha kansa.

Siispä aaamutuimaan heti laitoin Miehen ja lapset ikeen alle, työleirille. Lapset laiton juuriharjojen ja mäntysuovan kera jynssäämään terassin lattiaa. Mies alkoi siivomamaan syksyllä siivoamatta jäänyt grilliä. No, jouduin töihin itsekin, sillä samalla mäntysuovalla kuin lapsetkin, jynssäsin kalusteista hämähäkit loitommaksi.

Nelistään työ tuli tehdyksi hämmästyttävän nopeasti. Edes montaa soraääntä en kuullut. Tai ehkä en kuunnellut.

Nyt on massu täynnä grilliruokia ja kohta jälkkäriksi formuloiden kanssa kahvikoneella tehtyä cappucino-kahvia, jäätelökoneella tehtyä mariannejätskiä ja limpparikoneella tehtyä appelsiinilimpparia. Kyllä kesä on ihanaa.

Rakas päiväkirjani... Nukkumisia

Joku aika sitten Poikanen oli kipenä. Laryngiitti oli niin paha, ettei Poikanen uskaltanut mennä parvisänkyynsä, kun pelkäsi ettei pääse sieltä alas, jos ei saa henkeä. Päätyi siis nukkumaan huoneensa lattialle. Jos kerran veikkakin saa, niin pitää siskonkin saada. Tytär siis siirtyi myös parvestaan lattiallle ja koska oli veikastaan niin huolissaan, piti siskonpeti laittaa, kun viekukkain piti päästä.

Olisiko siitä nyt viikko, ehkä kaksi tai kolmatta, kun uhkailin, lahjoin ja kiristin lapset lattialta omiin sänkyihinsä.

Tuli Tytär kipeäksi. Siitepöly tuntuu tänä keväänä kiusaavan kaikkia, vaikkei ennen ole, ja Tyttärellä kun on astma taustaakin, niin nyt ottaa vähän koville yöt. Tytär halusi lattialle nukkumaan, kun pelkäsi, ettei pääse parvisängystään alas, jos ei saa henkeä. Jos kerran sisko, niin sitten veikkakin. Poikanen oli niin huolissaan siskostaan, että piti rakentamani siskonpeti ja siellä taas tuhisevat viekukkain.

Tänään luin lehdestä tarinan, jossa kaksi perheen kolmesta lapsesta oli saanut 2. asteen palovamman kaadettuaan kuumaa kahvia päälleen ja kolmas oli saanut vieraan esineen hengitysteihin, kaikki päässeet siis ambulanssin kyytiin lapsuutensa vaiheissa. Luin myös lapsesta, joka oli 16-vuotiaana tullut äidiksi. Vielä luin kommentteja unikouluista, kun nykyään ei enää suosita huudatus-unikoulua, eikä niinkään tassuttelu-unikouluakaan, vaan pinnasängyn vieressä nukkumista ja siitä vähitellen kauemmas ja kauemmas siirtymistä.

Arvaapa, missä meinasin nukkua ensiyön. Yy-mhy lasten vieressä siskonpedissä. Jutut luettuani muistin taas kuinka paljon noita tuhisijoitani rakastan. Menin vain vähäksi aikaa loikoilemaan viereensä. Kun olivat vielä hereillä, laitoin itse silmät kiinni, että ottaisivat mallia. Ottivatkin. Poikanen tuli ihan viereeni, käpertyi siihen  kuin kissanpentu ja nukahti viidessä minuutissa. Tytär piti oman reviirinsä, mutta otti kädestäni kiiinni ja puristi kovasti. En tiedä koska nukahti, mutta unessa oli kun itse heräsin tunnin torkkujen jälkeen. Tytär puristi unessakin kädestäni vielä niin kovaa, etten meinannut saada irroitettua. Rakastan.

Rakas päiväkirjani... On siis kevät

Joku väittää, että nyt on jo kesä, mutta en usko. Keväällä pitää olla lämmin ja vihreää ja kukkia ja vasta eilen huomasin, että näin on. Kesä voi alkaa vaikka sitten 4.6. kun mukaansa nimetty lomakin alkaa.

Mutta se mitä piti sanomani, oli kotimaista poppikappaletta mukaellen:


on siis kevät, kuljen autotien laitaa
auto ei kulje, mut bussin voisin maksaa
kevät, pystynkö millään enää kulkeen

autoremontin koin, en haluu enää jatkaa
kevät, kuljen autotien laitaa
auto ei kulje, eikä jalat viitsi kantaa
kevät, pystynkö millä kulkeen


sinä tarjosit polkupyörää
minä olin hölmö, panin peliin koko kinttuni
vaikka tarjositkin polkupyörää
minä olin hölmö, panin peliin koko kroppani

Sellaista runoilin. Auto on huollossa ja joudun kävelemään kolmena päivänä töistä kotiin. Onneksi ihana työkaveri pelasti tänään julmalta kohtalolta ja kiikutti kotiin omalla autollaan. 2/3 kävelyä enää uhkaa. Se tytteli, joka lyttäsi meidän auton niin, että se joutu kolmeksi päiväksi huoltoon, saisi antaa oman autonsa lainaan meidän auton huollon ajaksi. Nih.



Mutta on siellä ihana ilma. Ihan kevät. Ihan jäätelö ilma.

Rakas päiväkirjani... Koivu alkaa hellittää

En ole ikinä ollut allerginen millekään, paitsi penskana elikoille ja maidolle. Sitä ei lasketa, että elikot meinasi viedä hengen ihan tosissaan pariin kertaan silloin penskana.

Nih, mutta nyt kävi tänä keväänä koivu kimppuuni. Olivat kuulemma harvinaisen aggressiivisia. Eikä ne varmasti ainakaan leppoisammalle päälle tulleet, kun edellisellä viikolla kaadoin yhden lajitoverinsa. Otan todella osaa kaikkien niiden omien lajitoverieni oloon, jotka joka vuosi ja jopa koko kesän joutuvat siitepölyn kanssa tuskailemaan.

Aggressiivisilta koivuilta minut pelasti allergialääke, nenäsuihke ja silmätipat. Olihan se coktail, mutta nyt taas näen ja hengitän ja olen muutenkin elossa. Ehkä.

Rakaspäiväkirjani... Äitienpäivä

- Sai leivontaliinan: onneksi on kevään aikana opetellut leipomaan. 

- Sai saippuan, joka oli huovutettu villan sisään: onneksi on juuri ostanut tehokkaampaa käsirasvaa, niin voi pestä kätensä tavallisellakin saippualla. 

- Sai suklaisia sydämiä: onneksi lapset on karkkilakossa, niin saa syödä ne yksin. 

- Sai aamiaisen sänkyyn kera Happy Birthday -laulun: onneksi aamiainen oli herkullista ja laulu kaunista. 

- Sai kaksi itse tehtyä korttia: onneksi toisessa luki sata kertaa I love You ja toisessa oli runo: Äitini oma, olet soma. Tarvitsen sinua hellimään minua.

I ♥ Poikanen, I ♥ Tytär.

Poikanen on jo jonkin aikaa hokenut hokemaa: Mun oma, tosi soma. Älä ota. Osta oma. Nähdessäni nyt kortissa runon alun, luulin jo runon kuuluvan: Äitini oma. Älä ota. Osta oma.

Rakas päiväkirjani... Voi vitsi osa 2

Tyttärelle tulee Koululainen -lehti ja sitä lueskelin, että ymmärtäisin edes jotakin siitä mikä on in ja mikä out. Koululaisessa on vitsipalsta ja sieltä poimin jotakin, mitä kihersin hetken aikaa:
- Mitä nenällesi on tapahtunut, Petteri?
- Joulupukki unohti maksaa sähkölaskun.

Kih.

Poikasen lemppari tällä hetkellä on:

Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen kilpailivat siitä, kuka hyppää korkeimmalta. Ruotsalainen hyppäsi sadasta metristä ja mursi kätensä. Norjalainen vuorollaan hyppäsi sadasta viidestäkymmenestä metristä ja mursi jalkansa. Sitten tuli suomalaisen vuoro. Hän hyppäsi kahdesta sadasta metristä, eikä saanut naarmun naarmua. Miten se on mahdollista? Suomalainen käytti laskuvarjoa.

Hi-hi.

Tytär kertoi vitsin:

Olipa kerran mies ja nainen, jotka menivät naimisiin. He muuttivat asumaan autiolle saarelle eivätkä keksineet saarelle nimeä. Pariskunta päätti, että heidän ensiksi kuulemansa sanaa olisi myös saaren nimi. Eräänä päivä saarelle tuli postimies. Yksi kirje putosi mereen ja postimies huusi."Voihan kamelin pylly!" Saaren nimeksi tuli siis Kamelin pylly. Pian pariskunnalle syntyi poika ja nimi ongelma oli taas olemassa. He päättivät taas nimetä poikansa ensiksi kuulemansa sanan mukaan. Postimies tuli taas saarelle ja koko postilaukku putosi mereen. Postimies huusi: "Voihan reikä!" Pojan nimeksi tuli siis Reikä. Yhtenä päivänä Reikä katosi ja vanhemmat soittivat poliisille: "Olemme täällä Kamelin pyllyssä, emmekä löydä Reikää mistään."

Olihan... noh... ha-hah.

Mies avasi sanaisen arkkunsa:

Pojan kirje tytölle:
Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa. Käyn ensimmäistä luokkaa toista kertaa. Minulla on kolme sormea ja meillä on kotona sirkkeli.

*naur*

Yksi vielä lapsuudesta, tuli Miehen sirkkelistä mieleen:

Miten kissan saa sanomaan "Wuf"? Valelee bensalla ja sytyttää tuleen.
Miten koiran saa sanomaan "Njiau"? Pakastaa ja ajaa sirkkelistä.

Noh, noh. Oikeasti pidän elämistä. Ainakin kissoista.


Voi vitsi osa 1 löytyy vuoden takaa.

Rakas päiväkirjani... Jos vaikka mitä

Olipa tapahtumakas viikonloppu, vaikken mitään tehnytkään.

To-pe yönä Poikanen sai ensimmäisen kerran ainakaan pariin vuoteen akuutin laryngiitti kohtauksen. En muistanutkaan, kuinka pelottavaa se on ja vaikka olen aina ylpeillyt sillä, kuinka olen hyvä hoitaja, nyt meinasin pyörtyä.

Perjantaina kävin Poikasen kanssa meidän kammottavalla omalääkärillä. Poikasella oli pienenä korvatulehduskierre, ja omalääkäri kerran totesi minulle, että ei itkevän lapsen kanssa aina tarvitse tulla lääkäriin, lapsi voi joskus kaivata vain äidin syliä. Katsoi sen jälkeen pojan korvat ja totesi niiden tulehtuneen. Sen jälkeen olemme aina käyneet yksityisellä lääkärillä. Nyt siis kuitenkin menimme omalääkärille. Lääkäri kysyi, miltä yskä kuulosti. Kerroin, että kuivalta, kovalta ja että Poikanen ei saanut hengitettyä. Että viimeksi samanlainen todettiin akuutiksi laryngiitiksi ja Poikanen sai kortisonia. Lääkäri siihen: "Se on aina kurkunpääntulehdus, jos ääni on vähänkin käheä, ei niihin aina kortisonia anneta."

Pe-la yö meni hyvin. Lauantaina Mies oli migreenissä ja lasten pitkäaikaisten toiveiden pohjalta jätimme Miehen kotiin ja suuntasimme Mega-Hoploppiin. Mikäs siinä oli viettää lauantaita hyvän kirjan kanssa Hoplopin pehmeällä sohvalla, kun kakarat kirmasivat touhuissaan, eikä kukaan (mies, lapsi, tms) eikä mikään (pyykkikone, imuri, tms) vaatinut mitään. Neljä tuntia pyrähtivät kuin siivillä.

La-su yönä hengittelinkin sitten taas viileää yöilmaa ja join jäävettä Poikasen ja laryngiittinsä kanssa.

Su lapset saivat taas tahtonsa läpi, kun Faari ja Mies päättivät tuoda trampoliinin Faarilan isolta takapihalta meidän pienelle takapihalle. Siinä se nyt nököttää, pyykkitelineeni paikalla. Lapset sentään olivat onnessaan. Ja Faari ja Mies, kun saivat lapset iloiseksi. Tunnuslauseensa lie: Mitä lapsi tahtoo, sen lapsi saa. Faari tosin väittää, että minulle aikoinaan antoi periksi vielä enemmän. Ei voi pitää paikkaansa, koska en muista.

Tätä kirjoittaessani Poikanen tuli taas itkemään, halusi ulos hengittämään... saas nähdä minkälainen yö tulee.  Huomenna saa Mies käydä näyttämässä Poikasen yksityisellä lääkärillä.

Rakas päiväkirjani... 100

Nyt on juhlan aika. Tai jo edellinen päiväkirjamerkintäni olisi ollut, mutta missasin sen täydellisesti. Onnea, Rakas päiväkirjani, olet kuunnellut minua jo 100 merkinnän verran. Tai niin, nyt siis jo 101:n.

Sadan kunniaksi Canalista. Meille ei Canalia hankita. Ei hankita, se on niin kallis. Jotain pikku kanavapaketteja olen tilannut, että Formulat näkyy, mutta Canalia ei meille tule. Nih.

Mies katsoi kauniisti, huokaili haikaesti, hakipa jäätelöäkin ja: "Jimmi tässä hei... Onko se Canalin hyvä tarjous vielä voimassa?... Joo, saa laittaa näkymään heti." MM-lätkä alkoi tänään.

Rakas päiväkirjani... Vihastus ja ihastus

Vihastus: gmailin ja bloggerin käyttöehdoissa taidetaan ehkä sanoa, että tilin avaamisen ikäraja on 13-vuotta. Mutta kun tytär, silloin 9-vuotta, tilin avasi, niin eipä google vastaan hangoitellut. Nyt tytär olisi profiiliansa päivittänyt niin hups keikkaa, sinne katosivat sähköpostit ja blogit: "Blogi on poistettu. Valitettavasti blogi osoitteessa tyttärenblogi.blogspot.com on poistettu. Tämä osoite ei ole uusien blogien käytettävissä. Odotitko näkeväsi blogisi täällä? Katso ohjeet kohdasta Blogia ei löydy verkosta, missä se on?"


Kyllä, odotin näkeväni blogien siellä. Katsoin ohjeet ja kirjoitin kauniisti englanniksi pyynnös as her parent, että palauttavat ainakin sähköpostin, mutta mieluummin bloginkin, kun tytär niillä pitää yhteyttä esimerkiksi kummitäteihinsä (noh, ainakin on kerran kirjoittanut sähköpostia kummitädeille, kun ilmoitti säpo osoitteensa). Eivät ole palauttaneet. Eivät ole edes vastanneet viestiini.


Ihastus: bloggerin käyttöliittymä on uudistunut. Kyllä nyt on selkeää ja simppeliä päiväkirjaa naputella.


Etten tentten. Vihastus vai ihastus. Jos google ei palauta tyttären tiliä, lopetanko kostoksi myös oman tilini. Kumpi kostostani kärsii, minä vai ne...hmmm.


J.K. Minkä firman käyttöehtojen mukaan 10-vuotias saa luoda blogin ja onko muita hyviä ilmaisen sähköpostin tarjoajia kuin gmail? Hotmail, Yahoo ja Luukku eivät tyttärelle kelpaa, kun niissä on niin isoja mainoksia.

Rakas päiväkirjani... Vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia

Niin se vain on, rakas päiväkirjani. Äiti tietää aina kaiken ja vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia.

Olin viikolla kipeänä. Oikein kunnolla kipeänä pitkästä aikaa. Mutta en ehtinyt lääkäriin, kun yhtenä päivänä oli palaveri, toisena piti auttaa työkaveria jossakin tärkeässä jutussa, kolmantena oli muutenkin yli puolet kollegoista jo pääsiäisen vietossa ja sitten alkoivatkin jo vapaat. Vapaallahan olisi tietysti voinut sitten parannella itseään, vaan kun piti viettää Tyttären kymppisiä, eli siivota, leipoa ja ottaa vieraita vastaan.

Onneksi äiti aina tietää kaiken ja vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia. Yhtenä yönä siis, kun olo tuntui oikein kurjalta ja tuntui ettei edes henki kulkenut, tuli äiti uniin ja kertoi, että höyryhengitys putki onkin minulla yläkaapissa jemmassa, eikä lapsuudenkodissa. Kun menin hakemaan carmolis-tippoja höyryhengitykseen, oli lääkekaapissa odottamassa myös auringonhattu-uute. C-vitamiinia ja Finrexiniä vielä coctailiin mukaan, niin selvisin hengissä siitäkin yöstä. Ja Tyttären kymppisistä.

Äitin rohdot. Näillä lapsenakin pelattiin ja niin ne auttoivat nytkin.

Rakas päiväkirjani... Hyvää pääsiäistä

Pääsiäispupu oli perinteisesti yöllä vienyt munia Tyttären ja Poikasen pääsiäiskoreihin:

Tytär ja Poikanen olivat kuitenkin isoäidin kanssa sopineet, että pääsiäisenä saa syödä karkkia, niin kuin joulunakin sai ja sitten karkkilakko taas jatkuu. Onneksi Pääsiäispupukin oli kuullut asiasta ja keittiössä oli korjaus:

Hyvää pääsiäistä!

Rakas päiväkirjani... Aprillia

En ole koskaan välittänyt aprillipiloista. No lehtien aprilli-uutiset ovat usein hauskoja, mutta on niidenkin joukossa  tylsiä. Poikanen ja Tytär kuitenkin tänä vuonna onnistuivat aprillaamaan Miehen. Olivat aloittaneet valmistelutkin jo eilen.

Mies nousi eilen aamulla laittamaan aamiaista ja keittämään kahvia. Tytär ja Poikanen olivat kärppänä vaatteissa ja valmiina hakemaan lehden postilaatikosta. Mies tätä avuliaisuutta ihmetteli, mutta oli iloinen harvinaisesta ystävällisyydestä.

Tänä aamuna mies oli taas kahvia keittämässä, kun Poikanen ja Tytär kipsasivat paikalle ja ilmoittivat hakevansa jälleen lehden. Mies ei enää osannut edes ihmetellä, nauttipa vain, kun ei joutunut menemään pakkaseen. Alkoi sitten kahvinsa kanssa lukemaan lehteä. Katsoi säätiedotukset: Tänään sunnuntaina sataa räntää. Ei ihmetellyt, tulihan eilenkin lunta. Mitä sitten että juuri nyt paistaa aurinko. Luki pääkirjoituksen: Sitä samaa kaupungin keskustan pysäköintiongelmista. Aina vaan sitä. Luki uutisen, jonka muisti hiljattain jo lukeneensä. Mietti vain, että  ehkä luki sen jostakin toisesta lehdestä.  Pääsi sarjakuviin ja oli varma, että oli ne jo lukenut. Ihmetteli oikein ääneen.

Silloin Tytär ja Poikanen päästivät miehen pälkähästä ja myönsivät aprillinsa. Olivat tuoneet viime sunnuntain  lehden ja piilottaneet uuden. Mies putosi, Poikasella ja Tyttärellä oli hauskaa.

Aprillia, aprillia, syö silliä, juo kuumaa kuravettä päälle!

Rakas päiväkirjani... Vielä karkeista

Niin harvakseltaan, kuin minulla iltavuoroja töissä onkaan, sattui yksi sellainen juuri illalle, kun Tyttären kuoro esiintyy ja Tytär laulaa kaksi soolo-osuutta. Onhan noita esiintymisiä jo nähty, mutta kyllä se on aina yhtä ihanaa päästä paikalle kuulemaan ja olemaan ylpeä Tyttärestä ja nyt kohta Poikasestakin, kunhan ensiesiityminen parin viikon kuluttua koittaa.

Noh, tälläkertaa kuitenkin osui esiintymiseen siis iltavuoro. Töissä messengerillä kyselin kollegoilta, kuka haluaisi kanssani vuoron vaihtaa. Iltavuorot kun eivät ole sitä halutuinta vaihto-valuuttaa. Kitaristi-kollega vastaa kuitenkin nopeammin kuin saatoin kuvitella: "Kyllähän nuoren artistin ja toisen muusikon alkutaivalta tarvii tukea!"

Kysyin sitten, haluaako kollega vaihtaa  jonkin oman iltansa aamuksi. Kollega totesi: "Katsotaan joskus. Artisti maksaa." Ihanalle kollegalle lupasin sitten, että tämä nuori artistini maksaa ja ostaa kiitokseksi karkkipussin viikkorahoillaan.

Kotona kun kerroin Tyttärelle pääseväni konserttiin ja lupauksestani, kurkkaa Tytär rahapussiinsa ja toteaa: "Enkä osta karkkipussia, ostan tikkarin!"

Rakas päiväkirjani... Karkeista

#HuonoAiti twiittasi ja facebookkasi kuinka jäi lapsilleen kiinni puoliksi syödystä karkkipussista käsilaukussa.
Minäkin jäin kiinni:

Ostin Miehelle ja itselleni eilen illalla perjantai-karkit. Molemmille omat, koska Mies söisi minunkin puolikaani, jos jakamaan alkaisimme. Hipsin sitten kirja ja karkkipussi kainalossa sänkyyn. Uni tuli ennen karkkipussin loppumista ja jemmasin lopun pussistani pölyisimpään, pimeimpään, näkymättömimpään nurkkaan.

Tänään iltasella lojuin sohvalla, kun Mies tulee kärttämään lauantai-karkkeja.
Kerkisin aloitamaan lauseen: "Jos sä..."
kun Mies jo jatkoi: "tekisin sulle iltapalan, niin antaist sun loput eiliset salmiakit mulle."
Minä siihen että: "Mistä sä tiesit, että mulle jäi eilen salmiakkia. Mähän piilotin ne."
Mies: "Mulla onkin karkkivainu."

Rakas päiväkirjani... Onko syytä olla huolissaan

Olen viime viikkoina leiponut enemmän kuin ehkä kahteentoista vuoteen yhteensä.

Nyt huvittaisi leipoa pullaa, vaikken yläasteen köksäntunnin jälkeen ole sen enenpää pullien tekoon itse kajonnut, kuin esipaistettuja uuniin lykännyt ja nekin yleensä polttanut. Kaupat ei vain ole vielä auki, en saa hivaa. Hmy. Perustarvikkeet pitäisi aina olla kaapissa valmiina, vaikkei niitä koskaan kuvittelisi käyttävänsäkään. Se on tarinan opetus.

Kevätkö se on, kun sekoittaa minut? Vai onko se jotain vakavampaa? Mielenkiinnolla odotan, samoin Mies, kuinka kauan tämä jatkuu.

J.K. Pullan ohjetta netistä etsiessäni löysin ihanan Toskapiirakan ohjeen. Ei tarvitse kauan miettiä, mitä seuraavaksi.

J.J.K. Huomautus itselle: kuivahiiva > jauhoihin ja  kuumempi neste, tuorehiiva > nesteeseen ja kädenlämpöinen neste. (edit: 18.3.2012 klo 13.14)

J.J.J.K. (edit 18.3.2012 klo 14.50)

Hiiva-hämmingistä huolimatta: Minä ja lapset, me teimme sen! Kauniita, herkullisia Voisilmäpullia.

Rakas päiväkirjani... Leipomista, taas

En mahda sille mitään, että taas kirjoitan leipomisesta. Olen vain niin kovin ylpeä itsestäni:
a) Tämä on jo kolmas lauantai peräkkäin kun leivon jotain. Se on enemmän kuin viimevuosina leipomista yhteensä.
b) Ehkä olen sittenkin hyvä äiti, kun annan lasten leipoa kanssani. Suorastaan laitan lapset leipomaan ja itse vain katson, etteivät polta itseään uuniin.
c) Ehkä todella olen sittenkin hyvä äiti, kun jauhojen lentäessä kiposta pöydälle en hermosutunut ollenkaan, vaan siivosin sen pois ja sanoin Poikaselle että nakkaa kuppiin tilkan lisää jauhoja.

Tänään oli vuorossa Mamman marjapiirakka. Se on Poikasen herkku ja bravuuri. Se oli myös oma bravuurini silloin joskus, ehkä Poikasen ikäisenä, kun leipomaan opettelin. Helppoa ja hyvää:

Siitä tuli tummahko, en ihan vielä hallitse uuniani.
Mutta en usko, että se makuun pahasti vaikuttaa. Ei voi.

Rakas päiväkirjani... Postimies, vakuutusmies tai kaapelintarkastaja

Jenkkileffojen klassinen kauhukuvahan on kotiäidin ja postimiehen, vakuutusmyyjän tai vaikka kaapelihuoltomiehen salasuhde. Enemmän tai vähemmän miehet ovat tuon kuvan jäljiltä Suomessa ja oikeassa elämässäkin mustasukkaisia erilaisille pölynimurikauppiaille, tai ainakin omani on.

No, joskus kuvan kääntäminenkin voi onnistua:
Kävipä perjantaina iltasella ovella mies, hyvä puhumaan. Sai sovittua kanssani maanantaille, eiliselle, ajan että tulee esittelemään palovarottimia ja muita kodin turvalaitteita. Olin jo unohtanut koko jutun maanantaina, Poikanen lähti pelaamaan sählyä ja Mies lenkille. Tytär tuli onneksi muistuttamaan, että millonkas se turvamies tulee.

Ainahan on tapana, kun vieraita tulee, että pahimmat pyykkipinot siirretään kaappiin piiloon ja villakoirat potkitaan maton alle. Näin siis minäkin toimin, suoristinpa pikaisesti vielä sohvanpäällisenkin. Satuinpa siinä kulkiessa huomaamaan, kuinka rasvainen uuninluukku on ja liedessäkin on jokin pinttynyt tahra. Niin, imuroimaan en viitsinyt alkaa, mutta uuni toki oli pestävä. Sain uunin juuri valmiiksi, kun turvamies soitti ovikelloa, liedelle jäivät vielä pesuaineet liottamaan likaa.

Mies tuli aikanaan lenkiltä ja turvamies oli jo lähes saanut asiansa kerrottua. Mies ihmetteli pesuaineita liedellä. Kerroin. Mies totesi, että meillä ainkin saa kotiesittelijät käydä, jos se saa vaimon pesemään uunin.

Rakas päiväkirjani... Uiminen aiheuttaa runosuonenkin pulppuamista

Pieni Jimmin Poikanen, lillutteli veessä,
pien' Jimmin Tyttönen, uimahallin veessä.
Ne haukkasi jätskistä palaset ja huusi sitten:
"Me oomme iloiset!"
Pienet  lapsoset, uimahallin veessä: "Hii. Hii.Hii."

Pieni Jimmin Poikanen, panininsa eessä,
pien' Jimmin Tyttönen, kanakorin eessä.
Ne hörppäsi Shakesta kulauksen ja huusi sitten:
"Mä olen kylläinen!"
Pienet lapsoset, herkkujensa eessä: "Nam. Nam. Nam."

Pientä ankanpoikasta mukaellen. Arvasitko, että kävimme uimassa. Aika ihanaa kun molemmat, siis lapset, jo suunnilleen pysyvät pinnalla ja saa itsekin vaan rentoutua lämpimässä vedessä.

Rakas päiväkirjani... Leipomista ja kokkaamista

Tästähän alkaan tulla kakku-päiväkirja ja valokuva-päiväkirja, vaikka aloittaessani niin pelkäsin, että kirja-päiväkirja tästä tulee.

Taas leivoin. Tai en leiponut, Poikanen ja Tytär leipoivat, olin vain päällysmiehenä. Lapsilla oli kivaa. 110g eli sellaisen ison strösselipurkinkin saivat kulutettua mokkapalojen päälle ja tomusokeriakin meni päällysteeseen jonkin verran enemmän kuin ohjeessa esitettiin. No, pääasia että tuli hieno ja makea.


















Ruoaksi tein, siis itse tein, ei lapset, samettisen hyvää juustoista kasvissose-kanakeittoa.


Kohta on jälkiruoan ja kahvin aika. Tulisikohan niiden kanssa mitään urheilua telkkarista. Saisi kulutettua herkuttelut edes penkkiurheilulla. Urheilua se on kai sekin.

Rakas päiväkirjani... Kukkien tuloa ei voi estää

Hädin tuskin olen saanut maljakon pestyä edellisten tulppaanien jäljiltä, kun taas sain kukkia.

On mulla kultaisia miehiä, Poikanen ja Mies. Olivat Naisten päivän kukkia hakeneet minulle ja Tyttärelle. Pistää vain pohtimaan, mitä pahaa Mies on tehnyt, kun ensin osti syntymäpäivalahjan ja nyt vielä kukkiakin. Vai olenko kuitenkin vain riittävän monta kertaa muistuttanut niistä Demarien jakamista ruusuista, jotka ovat edelliset kukat, joilla Mies on päivääni ilostuttanut, ja niin sainhan vuosi sitten tulppaanejakin syntymäpäiväksi. Ei voi liikaa vaatia, jää pian vähätkin saamatta. Niin ja aikuistenoikeasti: Ihanat mieheni ja ihania kukkia!

Vaaleanpunaiset Tyttärelle. Violetit, lempivärini kun on, minulle.

Rakas päiväkirjani... Maalari

Viime viikko oli talvilomaa. Olimme ensimmäistä kertaa lasten koulun alkamisen jälkeen lomalla kaikki samaan aikaan. Olin jo valmiiksi päättänyt, että lomalla ei ole ohjelmaa, vaan teemme mitä huvittaa. No sen verran ohjelmaa oli sovittu, että lapset menivät isoäidilleen ke-pe väliseksi ajaksi.

Keskiviikkona lasten lähdettyä innostuin. Nyt maalataan olohuoneeseen se yksi tehosteseinä, kun pikkuapuritkaan eivät ole jaloissa. Käytiin Miehen kanssa ostamassa kittiä, maali, pensselit, maalarinteippiä ja muut tykötarpeet. Päästiin kotiin, niin Mies sanoo, että:
a) kitti kestää aikansa kuivua
b) kitti täytyy hioa ennen maalausta
c) kattolistat täytyy irrottaa ennen maalausta
d) jalkalistat täytyy irrottaa ennen maalausta
e) pelkkä maalarinteippi ei riitä suojaamaan lattiaa, kattoa ja viereisiä seiniä, vaan ne pitää teipin lisäksi suojata myös lehdillä, teippi on vain lehtien kiinnittämistä varten

Jaha. Vai niin. Ei siis riitäkään että heittelen maalit seinään ja vot, olohuoneeni on taas uudistunut. Se siitä maalaamisesta sitten. Maalipurkki tönöttää tuossa jaloissa edelleen, samoin pensselit. Peilit, jotka piti laittaa seinälle maalaamiseen jälkeen, nojailevat kirjahyllyyn. Tytär ja Poikanen keksivät maalarinteipille käyttöä kotiin tultuaan. En tiedä mitä. Johonkin kuitenkin tarvitsivat.

Jos sitä sitten kesällä. Maali kuulemma säilyy avaamattomassa purkissa ainakin vuoden.

Rakas päiväkirjani... Juustokakku

Miksei kukaan ole aikaisemmin kertonut kuinka ihania juustokakut on. Viime joulun alla maistoin ensimmäisen kerran glögijuustokakkua ja sitten vielä toisenkin kerran ja sen jälkeenhän oli pakko tehdä itsekin.

Joulun jälkeen olen saanut mangojuustokakkua, marjajuustokakkua kahdesti, mansikkajuustokakkua ja jos vaikka mitä muita. Olen myyty. Mikään ei voi olla herkumpaa. Tänä aamuna innostuin, niin tai oikeastaan eilenhän jo innostuin kun tarvikkeet ostin, mutta tänä aamuna sain aikaseksi kokeilla Idan ihan kuuloista ja näköistä sitruunajuustokakkua. Se on nyt vasta jäähtymässä ja jähmettymässä kiilteen tekoa varten ja sittenkin pitää vielä odottaa ennen maistelua. En malttaisi.

Voipi olla, että lisään kuvankin vielä, jos kakustani tulee nätti. Glögikakkuni ei ollut niin nätti, että olisin kuvan laittanut, mutta toisaalta sitäkin herkullisempi se oli. Uskon myös sitruunakakkuuni.

J.K. Oliko muka reilua? Juustokakkuni oli jähmettynyt ja pinta tasainen. Kaadoin kiilteen jäähtyneenä kakun päälle ja... Irtopohjavuokani vuotaa! Ei tullut kaunis kakku, kun kolme kertaa kaadoin saman kiilteen sen päälle. Onneksi lisäsin kiilteen niin, että vuoka oli korkea reunaisella tarjottimella, jotta saatoin sen kolmesti kaataa uudelleen. (Lisätty klo 12.26)

J.J.K. Ei tullut niin kaunis, että kuvan laittaisin. Syy toki ei ollut minun vaan tuon vuoan. Mutta maku...mmm... niin hyvää ettei sanotuksi saa. (Lisätty klo 15.05)