Rakas päiväkirjani... Tekniikkaa, voi kyllä (oho?)

Poikanen on löytänyt suosikkinsa: juutuup ja Beyblade. Saavat olla samassa tai eri lauseessa. Viikonloppuna poikanen osti Beyblade taisteluareenan ja sai minutkin innostumaan noista hyrristään. Bleidasimme erän jos toisenkin ja se oli kivaa. Tuntui hyvältä olla pitkästä aikaa innostunut jostakin ihan kuin lapsi ja nähdä, kuinka se oikea lapsi oli innoissaan, kun sai minut mukaansa. En kuitenkaan suostunut pukeutumaan kuin hahmot, poikanen sen sijaan pukeutuu pelatessaan aina Gingka Haganeksi.

Poikanen on juutuupista katsonut toisten kuvaamia pelejä ja alkoi kuvaamaan omia bleidauksiaan. Sai siihen puuhaan jopa siskonsakin yllytettyä mukaan ja tekivät oikein suunnitellun ja ohjatun videon. Yksi asia johti toiseen ja kohta minulta kysyttiin, onko minulla juutuup tunnuksia. Myönsin sellaiset löytyvän. Kysyivät, voinko julkaista heidän videonsa. Apua! Minä? Eivätkö tiedä, että minä ja tekniikka emme sovi yhteen? Katsoivat kauniisti ja räppyttelivät ripsiään. Niille räpsyripsille ei vaan voi sanoa ei.

Hyväksyin  koneelta jo löytyvän Windows Liven Movie Makerin käyttösopimuksen. Osasin. Jee. Mutta, se puhui minulle norjaa. Elokuvan leikkauksen suomeksikin olisin voinut kuvitella olevan haastavaa, mutta että norjaksi. Etsin ja kaivoin kielenvaihtoa, tavasin ohjetta, ei auta. Olin jo lyömässä hanskat tiskiin räpsyripsistä huolimatta, mutta asensin ohjelman vielä kokonaan uudelleen ja kas, se alkoi puhua suomea. Hi-hi, voitin sen 1-0.

Poikasen ystävällisellä avsutuksella opin käyttämään Movie Makeria: "Äiti, klikkaa tuosta." "Äiti, siirrä tuo tuohon." "Äiti, tuossa lukee Nopeus : x2." "Äiti, tuossa väripurkin kuva." "Äiti, siinä on kaksi vaihtoehtoa, Lisää ääni tai Lisää ääni tähän kohtaan." Tallentaakin osasin.Sitä ohjelma oikein kysyi, että olenko viemässä elokuvaa juutuupiin vai Androidiin vai katsonko tietokoneella ja kun valitsin oikein, se teki elokuvalle tarvittavat muotoiluun liittyvät temput.

Juutuupikin kertoi kokoajan mitä minun pitää tehdä. Kertoi vielä, että kuvassa on tärinää ja kysyi haluanko sen korjaavan tärinän. Halusin. Se näyttikin mikä ero on korjatussa ja tärinäisessä, mutta niissä en kyllä huomannut eroa. Juutuupi on selvästi hifimpi kuin minä.

Mutta siellä se nyt on. Hi-hi. Ensimmäinen YouTube jakoni. Tulin toimeen tekniikan kanssa ja se minun.

J.K. Beyblade on Japanilainen magna sarja, josta on tehty kolme tuotantokautta oikeaa ja kolme tuotantokautta spin off sarjaa animea.
J.J.K. Ja nyt tietysti joku tekniikainen ihminen sanoo minulle jotakin niin, etten koskaan enää voi käyttää Movie Makeria tai juutuupia, vaikka juuri niin hienosti ja upeasti opin niitä käyttämään. (vrt. Tekniikkaa, voi ei Osa 3 ja kokemukseni Tinyurleista).

Rakas päiväkirjani... Viikon kuluminen

Niin minä mieleni pahoitin... Tuomas Kyröä lainatakseni.

Tämä viikko on ollut paha viikko. Erityisesti tällä viikolla on harmittanut kaikki. Noin kaveri veispuukissa ehdotti kun aikani siellä kiukuttelin.

Tekniikka ei ole tällä viikolla harmittanut ollenkaan, koska olen siitä pitäytynyt mahdollisuuksien mukaan kokonaan erossa. Vähän vain Twitteriä ja sitten sekin alkoi heti harmittaa ja veispuukkiin olen harmistunut jo aika päivää sitten.

Kirjat eivät tällä viikolla ole harmittaneet lainkaan, koska olen pitäytynyt niistä kokonaan erossa. Mutta sekös sitten harmittaakin, kun ei ole saanut aikaiseksi lukea edes yhtä hyvää lukua jostakin hyvästä kirjasta.

Ruoka ei ole harmittanut tällä viikolla ollenkaan. Mutta siitä en ole pitäytynyt ollenkaan erossa ja se sitten harmittaakin, kun tietää, ettei ole yhtään katsonut mitä suuhunsa on pistänyt.

Nukkuminen ei ole tällä viikolla harmittanut ollenkaan, mutta siitäkin olen pysynyt koko lailla erossa. Unet ovat  olleet taas peräti kummallisia ja valveilla pitäviä. Yksikin yö lehtipuhallin imi kaikki tyynyni ja hiuslenkkini ja niitä piti sitten pelastella koko yö. Toisena taas sängyn vieressä oleva seinä (kantava seinä meidän ja naapurin välissä) mureni päälleni. Kolmantena yönä järjestelin vaatekasaa, joka sijaitsee sängyn vieressä odottamassa kaappiin menoa. Sen tosin tietysti olisi voinut ajatella olleen hyödyllnen yö, kuten ystävä asian ilmaisi. Ja sitten ne kaikki muut normaalit kummalliset yöt unissakävelyineen ja muineen.

Mutta tänään töistä tullessani ymmärsin yhden DNA:n Mähösen oivalluksista: En halua valittaa, mutta mitä järkeä näissä sananlaskuissa on? Kun viikkoni on ollut niin paha, niin kotonakin olen ehkä varmaan kai ollut sen näköinenkin. Että siis naama on mennyt ihan näkkärille.  Että miksi se naama menee juuri näkkärille? Mies selitti, että kun näkkäri on niin ryppyinen ja kiukkuinen naamakin on ryppyinen. Mutta eihän näkkärissä ole ryppyjä, kun siinä on kuoppia. Eikä kiukkuisessa naamassa ole sen enempää kuoppia kuin iloisessakaan naamassa. Niin, että miksi juuri näkkärille?

Rakas päiväkirjani... OESo:ta ja SoMe:a

Tyttärellä oli eilen illalla jo toiset Halloweenbileet viikon sisään. Itse en ole tainnut olla yksissäkään, koskaan. Aikanaan, kun kutsuja bileisiin tuli, olin juuri rakastunut ja halusin olla Miehen kanssa vaan kahdestaan, sitten odotinkin jo vauvaa ja niin edelleen. Huomasin siinä jossain välissä, että kun riittävän monta kertaa kutsuista kieltäytyy, ne lakkaavat tulemasta.

En pitkään aikaan ole bileisiin kaivannutkaan. Nyt kuitenkin, kun Tyttären sosiaalinen elämä on kovinkin vilkasta, olen siitä melkein kateellinen. Feisbuukissa eilen valittelen kateuttani ja heti tulla tupsahti kutsu Halloween juhliin. Ilahduin kutsusta tavattomasti, vaikka se olikin ns. saatu kerjäämällä. Muistin, kuinka hyvältä kutsun saaminen tuntuu ja kuinka kutkuttavaa juhliin valmistautuminen on.

Mutta, kun seuraavana päivänä pitää olla skarppina jossain muualla, en enää uskalla juhlia edellisenä iltana. Vaikka bilettäisi hillitystikin, on olo sen mukainen ainakin kaksi seuraavaa päivää. Onko se sitten vanhuutta vai tottumattomuutta, toivottavasti jälkimmäistä. Mutta enpä enää uskaltaisi mennäkään bileisiin, jossa tunnen vain emännän ja/tai isännän ja korkeintaan pari muuta vierasta. Siellähän voisi joutua puhumaan vieraiden ihmisten kanssa.

Kun kerran OESo:ni eli Oikean Elämän sosiaalisuuteni on hyvin lasten harrastuksiin ja työelämään rajoittunutta ja hyvässä lykyssä joskus sekaan saa ujutettua ystävänkin, on onneksi SoMe. Feisbuukissa ehdin käydä stalkkaamassa ystävien kuulumiset, harmi vain kun moni tuntuu vallan lopettaneen statuspäivittämisen. Ja sitten on Twitter.

Olemme koko porukka: minä, Tytär, Poikanen ja Mieskin sivusilmälla jumiuttuneet Nelosen Vain Elämää tositvhen. Se on leppoisaa OESo:ta pitkän viikon päätteeksi perheen kesken. Eilen kuitenkin Tytär valitsi perheen sijasta kaverit ja Poikanenkin vietti Miehen kanssa poikien iltaa Lucky Luken ja poppareiden kanssa jättäen minut ypöyksin katsomaan Vain Elämää. Onnekseni Vain elämää -ohjelmalla on aktiivinen Twitter yhteisö. Ne kaikki siellä katsoivat ohjelman kanssani.

En ikinä olisi uskonut sanovani ääneen, että oikeasti kävin nettikeskustelua samaan aikaan kun katsoin tv:tä. Toisaalta, onko se sen kummallisempaa vaihtaa ajatuksia world wide web tai vieressä oikeasti istuvan kanssa. Jos lapset sitä minulta kysysvät, niin kyllä, sillä todellakin on suuri ero ovatko kaverit oikean elämän kavereita vai online. Mutta toisaalta... se oli hauskaa, mutta toisaalta... siellä oli ventavieraita ihmisiä.