Rakas päiväkirjani... Junassa taas

Toisella puolen käytävää viistosti minua vastapäätä istuu kaunis nainen. Hän on ehkä 30-40 välistä. Hänellä on maltillinen huulipuna ja kauniisti, kissamaisesti kaareutuva kajali. Hiukset ovat lyhyet, hiljattain leikatut ja värjätty vaaleiksi raidoiksi.

Hänellä on mustat farkut ja hopelangalla kirjailtu musta puolipitkä neuletakki. Jalassa on mustat, käytännölliset, korolliset kävelykengät/nilkkurit. Opettaja hän ei varmasti ole, mutta ehkä joku kouluttaja tai asiantuntija.

Hän on avannut läppärin pöytätasolle ja kirjoittaa keskittyneesti. Hänen suunsa liikkuu kirjoituksen mukana. Jos osaisin lukea huulilta, voisin ehkä saada muutamia sanoja hänen tekstistään.

Teksti ei vaikuta työhön liittyvältä, vaan enemmän henkilökohtaiselta sähköpostilta. Välillä hänen suupielissään kareilee hymy, välillä suu menee mutruun.

Hän pysähtyy lukemaan tekstiään. Suu ei enää tapaile sanoja, mutta hymyt näkyvät. Hän huomasi minun katsovan itseään ja suu meni viivasuoraksi.

Käänsin katseeni nopeasti pois. En varmasti itsekään pitäisi siitä, että minua tarkkaillaan kun keskityn.

Hän jatkaa kirjoittamista. Suu liikkuu tekstin mukana koko ajan aivan kuin hän haluaisi lukea sen ääneen. Vastaanottaisin mielelläni hänen kirjeensä, se vaikuttaa eläväiseltä.

Hän pakkaa läppärin laukkuun, laittaa mustan puolipitkän villakangastakin päällensä ja jää pois junasta. Ehkä joku toinen katsoo minua, kun hymyilen kännykälleni ja kirjoitain jotain yksisormijärjestelmällä.

Junassa.

Rakas päiväkirjani... Junassa

Junassa vastapäätäni istuu mies. Hän on pukeutunut siististi, kuin asiakastapaamisissa käyvä toimistotyöntekijä; farkut, pikkutakki ja kauluspaita. Tukka on hyvin ja kello näkyy. Vain laadukas mustekynä puuttuu (pitääkö niitä kukaan edes enää mukana?).

Hänellä on isot, työmiehen kädet aivan kuin Akseli-enolla. Ne eivät  sovi hänen muuten toimistoon kuuluvaan ilmeeseensä.

Hänen ikäänsä on vaikea arvioida. Olemus on vanhempi, ulkonäkö nuorempi. Arvaan keskiarvon, ehkä viisissäkymmenissä.

Hän avaa HP:n läppärin ja kaivaa povitaskusta suurinäyttöisen älypuhelimen. En tunnista puhelimen merkkiä, ehkä se on hankittu ulkomailta.

Hän istui alas, risti kätensä, huokaisi syvään ja avasi läppärin kannen. Hän keskittyy näyttöön, kunnes juna heilahtaa voimakkaasti. Hän katsoo ulos, ristii kätensä ja huokaisee syvään.

Hän keskittyy jälleen näyttöön. Työn keskeytyessä konduktöörin tuloon, junan heilahdukseen tai outoon ääneen, hän joka kerran ristii kätensä ja huokaa syvään.

Onko työtehtävä niin vaativa, että pienetkin häiriöt aiheuttavat ison haitan ja harmin. Onko työtehtävä niin haastava, että hän pyytää siihen apua muualta. Onko työtehtävä niin mielenkiintoinen, että hän keskittyy siihen täysin. Vai onko käsien ristiminen vain tapa tehdä käsillä jotain silloin, kun ne muuten hetken ovat toimettomina.

Junassa.

Rakas (treeni)päiväkirjani... Tavotteita

Minua ja Miestä on usein pidetty epäsuhtaisena parina, eikä vähiten suhteessamme liikuntaan;
Mies on juossut kolme maratonia ja minä hengästyn kun nousen sohvalta. Miksi liikunalle elävä mies sitten otti sohvaperunanaisen. En tiedä, olisiko ollut taas näitä vastakohdat täydentävät toisiaan -juttuja.

Mies satutti viime helmikuussa jalkansa, eikä ole päässyt juoksemaan. Ja koska ei ole päässyt juoksemaan, ei ole halunnut tehdä mitään muutakaan. Kun sitten maaliskuussa minä aloin crossaamaan, yllytin ja suostuttelin miestäkin kokeilemaan, tuloksetta. Vaikka Juoksija-lehdessä suositellaan juuri crosstraineria juoksun korvaajaksi, ei edes asiantuntijan mielipide kääntänyt Miehen päätä.

Kesän mittaan osamme vaihtuivat kokonaan. Minun jalkani ovat kipeät ja hermostuneet, jos en pääse liikkumaan ja lahjon miehen mukaan pyörälenkille, ettei jäisi sohvalle.

Kun ystävätär kuuli, että olen alkanut juostakin, haastoi hän minut mukaan ensi kesän Nice Run -tapahtumaan. Ensimmäiset juoksulenkkini (tai ei se vieläkään mitään juoksua ole, vaan hölkkää)  eivät todellakaan vakuuttaneet, että jaksaisin juosta tapahtuman n. 5 km lenkin. Mutta pikku hiljaa olen alkanut uskoa, että jos teen parhaani, jaksan sen kesällä, koska tahdon niin.

Nice Run:n sivuilta löysin harjoitusohjelman (http://www.nicerun.fi/?lang=su&docid=44), jota olen nyt kaksi viikkoa noudattanut. Koska se näin alkuun on enenmmän kävelyä kuin juoksua, on Mieskin voinut tulla mukaani. Kun minä olen tehnyt harjoutuksen sykealueilla 60-80% (tänään jopa 101%), on sama harjoitus Miehelle ollut palauttava lenkki.

Vaikka kuormituksia ei keskenään voi verratakaan, olen kesällä 5 km jälkeen yhtä ylpeä itsestäni kuin Mies ensimmäisen puolimaratoninsa jälkeen. Ja jos jossain tapahtumassa vielä ensi kesänä tai jonain seuraavana kesänä juoksen 10 km, olen yhtä ylpeä kuin Mies maratonin jälkeen.

Vastakohdat alkavat pikkuhiljaa tulla vakaksi ja kanneksi.

Rakas (treeni)päiväkirjani... Auts!

Olisin niin halunnut tänään lähteä pyöräilemään, mutta Tyttären mielestä pyöräilypäivä on vasta huomenna. Kompromissina päätimme lähteä rullaluistelemaan. Mikäs siinä, ystävättären kanssa ennen käytiin ja kun luistimet ja suojat on tallessa tuolta kymmenen vuoden takaa, voihan niitä kokeillakin.

Luulin oikeasti, että vielä osaisin luistella, mutta sitä taitoa ei todellakaan vanhana tuntunut taitavan, vaikka nuorena oli oppinut. En päässyt kymmentä metriä kun jo putosin pyrstölleni. Tytär nauraa kikattaa vieressä: Äiti eihän sua sattunu, äiti sä näytit hassulta, äiti mä näin sut kuin hidastetussa filmissä, äiti sattuks sua, äiti pääsetsä ylös.

Minulla oli kypärä, polvisuojat, kyynärsuojat ja rannesuojat, mutta tyynyn olisin tarvinnut. Ylös nousin ja lähdin kuitenkin uudelleen matkaan. Ja kyllähän se siitä alkoi sujua, vaikka näytinkin harakanpojalta, joka opettelee lentoon lähtöä. Tytär, puolestaan luistimillakin sulava ja kaunis kuin joutsen, ei ottanut uskoakseen, että olen ennen luistellut ylä- ja alamäetkin sen enempiä arkailematta tai kompuroimatta. Niin, että Kummikummi: voit odottaa kohta varmistussoittoa.

Enkä, muuten, menisi sanomaan, että tulee seuraavaa kertaa.

Varmuuden vuoksi luin, mitä Terveyskirjasto sanoo murtuneesta häntäluusta. Se sanoo, että ei vaadi kuin kipulääkettä ja paranee itsestään muutamassa viikossa. No, töissä voin olla koko päivän seisaallani tai satulatuolikin saattaisi toimia (ehkä?), mutta entäs työmatka junassa, tunti suuntaansa. Auts.

Rakas (treeni)päiväkirjani... Lenkillä

Jaksan yllättää itseni uudelleen ja uudelleen nyt ihan jatkuvasti. Tällä kertaa hämmennystä aiheuttaa lenkkeily.

En minä toki ihan oikealla juoksulenkillä ole ollut, mutta harjoittelen juoksemista. Se ei ole kuin pyörällä ajaminen, että kun sen kerran oppii, ei taitoa unohda. Juoksutaidon todellakin voi unohtaa ja siksi nyt siis harjoittelen juoksua: selkä suorana, lantio edessä, jalat vartalon alla, kädet rinnan korkeudella ja juoksemisen erottaa kävelystä siinä, että juostessa on hetki, kun molemmat jalat on yhtä aikaa ilmassa. Viimeinen on ehdottomasti haastavin ehto ja käsien sijoittelu.

Toissa viikolla juoksin kahden valopylvään väliä niin, että palasin aina kävellen takaisin lähtöpaikkaan. Poikanen oli mukana tsemppaamassa ja juoksi aina kaksi pylväsväliä siinä kuin minä yhden. Tällä viikolla laajensin reviiriä, kun juoksin kaksi valopylvään väliä, kävelin kolmannen ja etenin seuraaville pylväille; vartti eteenpäin ja toinen takaisin. Tänään oli Mies tsemppaamassa. Pyöräili rinnalla, kun minä puuskutin kuin juna eteenpäin.

En vielä ole ihan varma tykkäänkö juoksemisesta. Tai jos sataa, tai kun tulee pakkaset, sitten olen kyllä ihan varma, etten tykkää. En millään viitsisi lähteä yksin ulos urheilemaan (pyöräilyä koskee sama ongelma), vaan aina pitäisi olla joku mukana. Crosstrainer pysyy paikallaan ja seurana on vaikka joku aikaisemmin tallennettu dokkari tai leffa, se on jotenkin helpompaa.

Pyörälenkillä olen pari kertaa käynyt Pauli Hanhinimen, Juha Lehden ja Heikki Salon kanssa, mutta kun ne eivät juuri osallistu dialogiin, tykkäävät vain itse olla äänessä (toisaalta taas minä kyllä tykkään niiden äänestä).

Rakas (treeni)päiväkirjani... Pahan päivän varalta

Tänään oli paha päivä. Ihan kaikin puolin paha. Normaalisti tällaisena päivänä olisin mennyt aikaisin nukkumaan, peiton alle piiloon, toivonut ja tiennyt, että huominen on parempi.

Mutta ei tänään. Tänään herätin crosstrainerin kesälomalta ja päivä muuttu heti paremmaksi. Ajattelin, että crossaan ihan vaan vähäsen ja hups, siinä menikin puolitoista tuntia. Ja vaikka olen kiukuissani siitä, ettei vaa'an neula ole siirtynyt alas piiruakaan, huomasin tänään kuitenkin, että jotain on tapahtunut.

Vähän niin kuin pyörällä kuka tahansa osaa ajaa kovaa, mutta hiljaa ajaminen vaatii taitoa, että pysyy pystyssä, niin minulla on ollut ongelma kuntoilla alhaisilla sykkeillä. On tuntunut niin turhauttavalta crossata ka. 5-7 km/h vauhdilla, kun normaalisti kävelenkin nopeammin ja siksi vauhti on kasvanut crossatessa ja syke on huidellut jatkuvasti 4-5 alueilla.

Tänään kuitenkin crossasin koko lenkin sykealueilla 2-3, ka. 10,27 km/h. Siis vihdoin matalan sykkeen pitkä lenkki, vaaka tykkää juuri siitä. Ja vauhtikin näyttää jo lukuna kauniimmalta ja motivoivammalta. Ehkä jaksan taas uskoa, ettei tämä kaikki ole mennyt ihan hukkaan ja tulokset tulevat pikkuhiljaa.

Olen myös siksi onnellisessa asemassa, että voin crossata vaikka kuinka myöhään, eikä se vaikuta iltauniini mitenkään, tai korkeintaa positiivisesti. Minä voin vallan mainiosti crossata yhdeksältä illalla ja mennä kymmeneltä nukkumaan, kun Mies taas käy lenkin jälkeen niin kovilla kierroksilla, ettei nukkumaan menosta tule mitään tuntiin, pariin.

Siksi, koska paha päivä muuttui näinkin helposti hyväksi illaksi, suljen tietokoneen ja toivotan kauniita unia.

Rakas (treeni)päiväkirjani... Yllätin taas itseni

Vielä vuosi tai puolikaan vuotta sitten en olisi sanonut edes unissani, että urheilu on kivaa tai että kaurapuuro on hyvää. Ja tänään sanoin molemmat.

Jostakin oli kulkeutunut kaksi lasten vapaalippua kylpylään ja ne olivat menossa vanhaksi kuun lopussa. Sopivaa aikaa kylpylälle oli vaikea löytää ja kun viikko sitten saimme sovittua käynnin tälle päivälle, oli tänään tietysti koko heinäkuun ainoa aurinkoinen päivä.

Harmittelin hyvän pyöräilyilman menemistä hukkaan, mutta kakrat olivat odottaneet reissua pitkään, eikä ihme,  kun eihän järveen ole tänä kesänä juuri tarennut.

Otin sykemittarin mukaan ja päätin kokeilla matkan uimista pitkästä aikaa. Puolituntia ehdin uida, kun altaan reunalle tuli tyttö, stereot ja vesijumppa. Se oli kivaa, vesijumppa. Ja ihan käsittämättömän tehokasta. Puolen tunnin jumpan jälkeen nousin altaasta ja jouduin pitämään kaiteesta kiinni, ettei jalat pettäneet alta. Sykekin nousi (mikä minun kunnollani ei ole tavatonta) 160:een parhaimmillaan, joten kyllä se on ihan totista liikuntaa, vaikka ensin tuntui lähinnä polskuttelulta. Ei enää harmittanut pyöräilykelin menetys.

Jos huonosti käy, joudun syksyllä etsimään Liiikuntakeskuksen kalenterista vesijumppatunnit. En lupaa mitään, mutta jospa.

J.k. Niin se puuro. En aamulla viitsinyt tehdä eväitä töihin. Vaihtoehdoksi siis jäi nälkä tai pikapuuro. Nappasin mansikka-punaherukkapuuropussin laukkuun ja harkitsin vielä nälän näkemistä vaihtoehtona. Päivällä vaihtoehdot kävivät vähiin. Mutta puuro yllätti positiivisesti: se oli hyvää. Luulen syöväni huomennakin.

Rakas päiväkirjani... Treenipäiväkirja osa4

Muutin toukokuun alussa töihin Helsinkiin. Kuljen junalla suurimman osan matkaa, mutta siirtyminen aamulla kotoa rautatieasemalle ja iltapäivällä rautatieasemalta kotiin aiheutti kotona keskustelua.  Mies sanoi, että voin mennä aamulla bussilla, mutta hän ei aio hakea minua iltapäivällä, vaikka onkin aina ennen hakenut minut vanhalta toimistolta, vaan saan valita kävelenkö vai pyöräilenkö.

Onnea on...
... uusi vaaleanpunainen juomapullo
ja vanha, vasta löytynyt sykemittarin
gps-sensori.

Valitsin pyöräilyn. Se on kuitenkin helpompaa, siinä saa istua koko matkan (2,5 km, jopa).

Juhannuksen jälkeen Mies keksi, että koska olen päässyt pyöräilyssä jo hyvää alkuun, lähdemme pyörälenkille. Se oli yllättävän kivaa. Tuuli tuiversi hiuksissa, eikä tullut ollenkaan niin hiki, kun tuuli kuivasi senkin (paitsi sitten kotiin tultua. Iyh... urheilun pahin puoli on, että siinä tulee hiki). Pyöräily oli jopa niin kivaa, että crostrainer saa jäädä kesälomalle (paitsi jos sataa).

Viimeistä edellisellä pyörälenkillä sykkeeni katosi mittarista kokonaan 3,5 km jälkeen, eikä tullut enää takaisin. Maksimisykkeeni on 186 ja vaikka syke katoamista edeltävässä ylämäessä kipusikin, mikä hämmentävää, yli maksimisykkeen 188:aan, en silti uskonut kokonaan kuolleeni, ihan vähän vain. Ja onneksi en uskonutkaan, ettei kuntoilut jääneet siihen, koska sykevyön uusiminen palautti sydämeni taas kartalle.

Rakas päiväkirjani... Treenipäiväkirja osa3

Mies sanoi: Pidä välillä lepopäivä. Tarvitset sitä. Kunto kasvaa lepopäivän aikana.
Minä pelkäsin: Pidän yhden lepopäivän. Ja toisen. Ja kolmannen. Ja...

Olen tässä vuosin varrella pitänyt niin monta lepopäivää, etten enää millään jaksanut uskoa niiden kohottavan kuntoa. Jos kohottaisivat, en todellakaan olisi ollut niin rapakunnossa aloittaessani crossauksen kaksi kuukautta sitten.

Aloittaessani treenasin joka päivä. Toki harjoituksen kesto ei ollut pitkä, vain 10-15 min, mutta riipumatta siitä mitä muuta olin päivällä tehnyt tai moneltako tulin kotiin, oli pakko treenata, etten luovuta. Crossasin ilman sykemittaria ja suomalaisella sisulla sotkin koko treenin maksimivauhtia, epäilemättä maksimisykkeellä.

Yllättäen silti treenin kesto kasvoi ja kasvoi ja vauhtikin alkoi tasaantua. Kuukausi sitten, sykemittarin saatuani, aloin vasta kuitenkin ymmärtää mitä eroa matalan sykkeen ja korkean sykkeen harjoituksella. Ja kappas, matalamman sykkeen harjoitusta jaksaa paljon kauemmin :-D

Nyt tunnin treeni, hitaampaa tai kovempaa vauhtia, on normaali harjoitukseni. Ero siihen ensimmäiseen 10 minuuttiin on ihan käsittämätön.

Lopulta Mies sai vakuutettua minut myös lepopäivien tarpeesta. Lepopäivän jälkeinen harjoitus on joka kerta vaikea aloittaa, olisi niin paljon helpompaa pitää toinenkin lepopäivä. Mutta kun sen treenin kuitenki  aloittaa, tuntuu se hyvältä. Ja treenin jälkeen tiedän voittaneeni itseni.

Nyt pidin kaksi vapaapäivää. Se hieman hirvitti. Lauantaina kylläkin piipahdin Ikeassa kälyn ja äitin kanssa ja kyllä se vaellus siellä aina yhdestä treenistä menee.

Tänään ei sitten olisi ollenkaan huvittanut aloittaa. Kohta, kohta, kohta, aina oli hyvä syy olla aloittamatta. Vähän niin kuin teini-ikäisellä Tyttärellä, mitä tulee huoneen siivoamiseen. Formuloitten vauhdissa hujahti kuitenkin ensimmäinen pitkä lenkkini.

Vauhti ei päätä huimannut, keskinopeus oli 10 km/h. Kun Mies juoksee 16 km 1h20min, en ihan taida päästä mukaansa lenkille, mutta ei se mitään. Minä crossasin kuitenkin 90 min ja 15,3 km!

Rakas päiväkirjani... Treenipäiväkirja osa2

Kolme viikkoa sitten aloitettuani crossaamisen crosstrainerilla ja kontattuani vajaan kymmenen minuutin treenin jälkeen vesipullon luo, en todellakaan olisi uskonut, että tänään crossaan 30 min/ 6 km treenejä.

Olen hyvin ylpeä itsestäni. Päätin tehdä jotakin itselleni ja ainakin tähän asti olen pysynyt päätöksessäni. En uskalla olla vielä kovin innoissani, kolme viikkoa on lyhyt rupeama, mutta jospa tästä todella tulisi elämäntapa.

Mitään hyväolon tunnetta urheilusuorituksesta en edelleenkään saa. Lähinnä tunnen vain janoa ja väsymystä. Jokin uusi tunne on kuitenkin löytynyt, vaikken osaa nimetä sitä, ja se ajaa crossaamaan joka päivä.

Flunssa meinasi tulla pilaamaan hyvin alkaneen sarjani ja yhtenä päivänä olin niin tukkoinen, että Mies yksiselitteisesti kielsi treenaamasta etten rasita kroppaa liikaa. Muuten crossasin jaksamisen mukaan.

Vaa'alla en ole käynyt kuopuksen syntymän jälkeen, mutta peili kertoo kaiken minkä haluan tietää: kasvot ovat jo kaventuneet. Ja juuri katsoin nilkkojani, että nehän ovat melkein sirot, kun neste on lähtenyt ja turvotus sen myötä laskenut. Se harmittaa, etten vyötärön ja reisien ympärystä mitannut ennen aloittamista.

On hyvä, etten voi vedota huonoon (kylmään/kuumaan/sateiseen/tuuliseen/aurinkoiseen/...) ilmaan tai siihen ettei viitsi lähteä. Nyt sen kun vain tekee kun on hyvä hetki.

Pidä edelleen peukkuja. Ehkä tämä vielä muuttuu hyväksi.

Rakas päiväkirjani... Treenipäiväkirja

Tarttis tehrä jotakin. On peili, lääkäri, äiti ja sisko sanoneet minulle jo jonkin aikaa. Mutta kun ei ole vielä löytynyt sellaista urheilua joka toisi minkään laista hyvän olon tunnetta suorituksen jälkeen.

Lapsena hiihdin, jopa kilpaa, ja pärjäsinkin. Kai se oli kivaakin. Teininä laskettelin. Se todella oli kivaa, kun pääsi helposti mäen ylös ja lujaa sen alas.

Yhden kesän teininä myös kävelin, kävelin, kävelin ja kävelin, kun äiti halusi minun pyöräillessä käyttävän pyöräilykypärää ja minä en halunnut. Kun bestiksen luokse oli kaksi-kolme kilometriä matkaa ja heidän ja meidän kodin väliä kuljettiin muutama kerta päivässä, tuli kesän aikana jokunen kilometri käveltyä. Se oli kivaa. Joskin pyörällä kulkeva bestis väitti minun olevan hidas.

Pyöräilinkin teininä. Joku kesä alkukesän treenasin oikein tosissaan ja loppukesästä äidin, kummitädin ja kummitädin tytön kanssa lähdettiin pyörillä kotoa kohti Ahvenanmaata ja poljettiin viikko siellä. Sekin oli kiva kesä.

Sitten sain ehkä ajokortin, eikä tarvinnut enää liikkua kuin kotoa autoon ja autosta kotiin.

Nyt kuitenkin päätin, että todellakin jotain tarttis tehrä ja kaveri myi edullisesti crosstrainerin.

Liki pari kuukautta crossari sai tuossa odottaa sopivaa aikaa. Mutta nyt!

- Maanantaina 9 min 36 sek. Sitten kirjaimellisesti putosin, kun jalat pettivät alta. Konttasin vesipullon luo. Mies, jolla ihan oikeasti on hyvä kunto, lohdutti kyllä, että hänellekin 40 min vastaa normaalia tunnin juoksulenkkiä, että ei tuo crossari mikään helppo laite ole.
-Tiistaina 10min, josta viimeisen minuutin roikuin kahvoissa. Mutta en enää kontannut vesipullolle, vaan pysyin tolpillani.
- Keskiviikkona 10 min. Ilman käsien liikettä, mutta roikkumatta ja konttaamatta.
- Torstaina 15 min, käsien liike mukana. Ja päälle 1 h 15 min torkut umpiunessa lopen uupuneena.

Saas nähdä mitä tästä tulee. Se on ihan kivaa ja kun telkkarista katsoo samalla jotain mielekästä, menee aika nopeasti. Hyvän olon tunnetta en todellakaan ole huomannut vähäisissäkään määrin.

Mutta kuinka huono kunto sitä ihmisellä todella voi olla. Kuvittele minut kuntosalille tai jumppatunnille ja naura itsesi kipeäksi. Pidä silti peukkuja, ehkä tämä on uuden elämäni alku.

Rakas päiväkirjani... Pata kattilaa soimaa

Tässä tapauksessa kattila kylläkin kiittää pataa. Sitä on soimattu jo niin paljon.

Kun sämpylöistäkin tulee pannukakkua, alkaa leipomishalut olla kortilla. Ymmärrän, miksi niitä sanotaan leiviksi, niitä kiviä joita heitetään veteen; joku on aikoinaan tehnyt minun reseptilläni Elovenan Helppoja sämpyläruutuja ja kun niihin ei hampaat pysty, on leipoja heittänyt niillä vesilintua ja siitä on tullut sanonta heittää leipiä.

Mutta nyt siis kiitän pataa. Oikeammin pataleipää. En olisi uskonut, että löytyy resepti josta minä, jauhopeukalottomista jahopeukalottomin, saan kunnialla tehdyksi leivän.

Pataleipää helpompaa leipomusta ei kyllä taida ollakaan. Jauhoja, hiivaa ja suolaa sekaisin (toim.huom. Reseptiä soveltaen nakkasin mukaan myös onnistuneesti kurpitsansiemeniä ja korvasin osan vehnäjauhoista sämpyläjauhoilla.), vettä sekaan ja annetaan nousta väh. 12h. Lisätään basilikaa ja annetaan nousta vielä 30min. Nostatuksen aikana kuumennetaan pata uunissa ja kun pata on kuuma, kipataan taikina sinne. Padan päälle kansi ja uuniin 30min. Avot, pataleipä on valmis ja hyvää.

Helppoa, herkullista ja nopeaa (jos ei lasketa sitä, että pitää nousta 12h). Voipi olla, että meillä toistekin syödään itsetehtyä leipää, eikä aina vain esipaistettuja.

Ihanan reseptin minulle tarjosivat Martat.

JK. Nyt on vain yksi pulma. Perhe tulee kotiin vasta illalla ja olen syönyt kohta puolileipää. Onko sitä pakko jättää toisillekin, jos ei taho?

Rakas päiväkirjani... Joulu meni jo

Vielä ei ole loppiainen, mutta joulu meni tänä vuonna kovin nopeasti ohi.

Jouluruokaa oli niin sopivasti, että sitä riitti vain aatoksi ja joulupäiväksi. Tapanina jo saatiin jauhelihasoosia.

Joulukirjat on sentään vielä lukematta, kun vasta lopettelen viimevuotista. Myös joulusuklaita on, hämmentävää kyllä, vielä jäljellä.

Tänään huomasin, että joulukuusi yritti neulanen kerraallan (tai oikeastaan se oli jo neulasten joukkopako) lähteä ulos, joten päätimme auttaa sitä viemällä neulaset kaikki ulos oksien ja rungon kera.

Joulukuusta riisuessani muistin lämmöllä pappaani, jonka kuolemasta tulee helmikuussa jo 10 vuotta:

Lapsena joulu alkoi siitä, kun papan kanssa mentiin kuusimettään. Pappa oli jo syksyllä, ennen lumen tuloa, katsonut kuusen valmiiksi, että se oli helppo hakea. Kun eihän lumisesta kuusesta näe mikä on kaunis.

Kun vietimme ensimmäistä joulua Miehen ja Tyttären kanssa perheenä, käski pappa tulla hakemaan kuusen. Kun lapsella pitää olla oikea joulukuusi. En oli varma tarkoittiko pappa lapsella minua vai tytärtäni, vai ehkä molempia. Sanoin ettei minulla ole koristeita tai kuusenjalkaakaan. Pappa käski kuitenkin  hakea kuusen.

Pappa oli jo vanha, ei jaksanut enää mettään lähteä, mutta olipahan katsonut jo syksyllä, ennen lumen tuloa, valmiiksi pihan läheltä sopivan kuusen. Kaivoi vielä varastosta valurautaisen kuusenjalan ja sanoi, että muovista ei anna kun itse tarvitsee sitä. Valurautainen oli turhan painava. Mummi pakkasi vanhoja kuusenkoristeita mukaan.

Sanoin vielä, että ei meillä ole sahaa, jos kuusta pitää lyhentää. Kerrostalossa kun asuttiin, ei sahalle ollut juuri käyttöä. Pappa antoi käsisahan mukaan ja vannotti palauttamaan sen. Kuusenjalka saatiin omaksi.

Hyvää tätä vuotta 2015!