Rakas päiväkirjani... Saunatonttuko

Meillä on aina asustanut saunatonttu, jolle kakrat ovat kirjoittaneet kirjeitä ja jolle ovat voineet jättää myös joulupukin kirjeen toimitettavaksi. Meillä asustaa myös kalenteritonttu, joka aina yön aikana tuo joulukalenteriin yllätykset. Myös hammaskeiju vierailee tarvittaessa.

Hammaskeijusta kiinni pitämisen ymmärrän, se tuo sentään rahaa, vaikka kyse onkin vain muutamasta kymmenestä sentistä. Kalenteritontun saapumisen kakrat varmistivat vielä viime syksynäkin hyvissä ajoin lokakuussa, vaikka se on tuonut jo parina vuonna vain tarroja. Saunatontullekin kakrat jaksavat yllättäen vielä kirjoittaa, vaikka onkin kovin harmillista, etteivät enää kerro kirjeestä minulle ja tontun vastausajat siksi viipyvät.

Mutta nyt meille on muuttanut joku ihan uusi tonttu, tai sitten saunatonttu on laajentanut osaamistaan kodinkonekorjaajaksi.

Noin kuukausi sitten yksi lieden levy lakkasi keittämästä. Levy meni päälle, mutta jokin termostaatti tai muu siitä oli rikki, koska levy naksui jatkuvasti päälle ja pois ja kahden litran vesikattila ei alkanut kiehua vielä vajaassa tunnissakaan. Olen nyt käynyt tuloksetonta keskustelua virhevastuusta kolme vuotta vanhan (uuden) lieden maahantuojan kanssa ja olen jo kovasti harmissani.

Tänään kuitenkin huomaamattani laitoin kattilan tuolle rikkinäiselle levylle ja kas, se toimi. Vesi kiehui normaalisti ja perunatkin kypsyivät. Hyvä niin.

Vielä eilen aamulla television kaukosäädin toimi. Illalla sitten enää ei. Vaihdoin paristot, tarkistin ohjekirjasta oikean paikan mihin osoittaa kaukosäädintä ja putsasin vastaanottimen, tarkistin kaukosäätimen oikean ohjelmoinnin ja että se ei yritä komentaa jotakin toista laitetta vaan juuri televisiota. Ei auta. Olkoot, romu. Tänään päivällä Tytär,joka ei tiennyt kaukosäätimen olevan rikki, napsautti sillä television päälle. Hyvä niin.

Oli se sitten saunatonttu, kodinkonekorjaajatonttu tai kuka vaan haltia, toivotan lämpimästi tervetulleeksi meille.

Rakas (matka)päiväkirjani... Kesälomareissu 2014

Olen jo monena kesänä toivonut meneväni Tallinnaan ja näkeväni sen vanhan kaupungin. Olen siellä käynyt (vanhassa kaupungissa, ei Tallinnassa) viimeksi pikkutyttönä joskus yhdeksänkymmentä luvun alkupuolella ja muistikuvat ovat hatarat. Muistan, että minulla oli silloin vihreät pyöräilyshortsit, kelta-musta huppari-t-paita jossa oli hevosen kuva, sandaalit, satoi vettä ja kastuin litimäräksi. Mutta sain hienon sormuksen, jossa oli Eestin lippu ja joka värjäsi sormen vihreäksi.

Kun puhelinoperaattori ystävällisesti antoi alennuslipun päivä Tallinnassa -risteilylle ja passitkin ovat olleet odottamassa jo viime kesästä ajattelin, että nyt on meidän hetkemme mennä Tallinnaan. Olin jo klikkaamassa maksun hyväksymistä kun perheneuvottelun tuloksena en klikannutkaan.

Kesälomareissuun oli kuitenkin päästävä ja tämä viikko ainoa mahdollisuus, kun Miehellä on vain viikon loma.

17.6.2014 eli eilisaamuisen lumisateen
jälkeen alkoi näyttää siltä, että
on vallan mainio keli autoilla
(myös ilman talvirenkaita). 

Lähdimme liesuun. (Emme tähän
kuvassa olevaan, mutta liesuun yhtäkaikki.)

Jussi Raittisen innoittamana: 

"Jos sä Pohjanmaalle aiot matkustaa,
Pienen laulun tahdon sulle omistaa:
Se on blues, valtatien kuuskytkuus."

"Orivedeltä se lähtee pohjoiseen."

Orivedellä käytiin tankkaamassa, 

että varmasti päästää perille.

"Loppuu Lapualla kirkon kupeeseen."

Lapualle asti ei koskaan päästy, kun tuli pieni mutka matkaan.

"On ensin Ruovesi ja Visuvesi"

Ruovedellä olen viettänyt lapsuuden kesiä, joten sinne ei tarvinnut nyt poiketa. Visuveden kanavan yli huristeltiin.

"Virrat ja Alavus ja Kuortanekin meni."

Virrat meni juu, Kuortaneelle asti ei 

sen mutkan takia päästy. Alavudella käytiin syömässä

Bensapumppu Alavuden ABC:ltä.

Alavudella asustaisi kuulemma pikkuserkkuja, mutta kun en tiedä edes nimiään, niin emme poikenneet kahville. Sen sijaan lämmöllä muistelin kerran tapaamaani Fanny-isotätiä. Alavudella tuli myös mainitsemani mutka matkaan kantatietie 66:lla.

"On myös Toriseva, sen kohdalla on kuoppia."

Torisevalla on tämä iso kuoppa, joka on täynnä vettä.

"Sekä Jäminkipohja ja kohta jo hohtaa
Tiistenjoki ’City’ se on aika ’pretty’."

Ohi huristeltiin, mutta Jämminkipohja tai Tiistenjoki eivät erityisesti jääneet mieleen.

"Vielä Teeveehoolle värssyn omistan.
Kun on tehnyt meille tien noin surkean.
Tehkää uus, valtatie kuuskytkuus."

Teeveehoota ei enää voitane tien kunnosta syyttää, kun Destiankin omistaa sijoitusyhtiö. Mutta ei siinä tiessä varsinaisesti vikaakaan ollut. 100km/h pitkät pätkät. Mitä lähemmäs pohjaanmaata tultiin, sen vähemmän oli mutkia ja mäkiäkin. Raittinenkin on toki jo biisinsä päivittänytkin ja siinä uuden kantatie kuuskytkuuden kuntoa jo kehutaan.

Se mutka Alavuden kohdalla,
se vei Töysän Tuurin kyläkauppaan.

Viimeaikaisesta negatiivisesta mediahuomiosta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, poikkesimme kyläkauppaan. On se iso. Toiset menevät ostosmatkalle päiväksi Tallinnaan, me menimme kyläkauppaan. Ja illaksi kotiin. Aikaa niissä saa kulutettua samalla lailla. Paitsi ettei tarvinnut herätä niiiin aikaisin ja kotonakin oltiin ennen kuin paluulaiva olisi ollut edes satamassa.

Kalle Tappinen jäi laulussa miettimään, kuinka Säkkijärven polkka olisi tullut armaan Saaran kanssa varmaan halvemmaks. Kuitteja laskeskellessani tulin samaan tulokseen Tallinnasta.

Meillä oli hauskaa ajella. Kotimaan kohteita arvostetaan aivan liian vähän. Ja jos ei muuta, kyläkaupssa oli Ingmanin SpiceIce, moista ylellisyyttä täällä kotikylällä ei ole.



Lainaukset: Jussi Raittinen, Valtatie 66
Viite Kalle Tappiseen: Georg Malmsten, Kohtalokas samba

Rakas päiväkirjani... Pakollinen potkupallopäivitys

Pitäähän minunkin yksi potkupallopäivitys, kun FB ja Twitter on sitä pullolloaan:

Se on kumma peli.

Isot miehet ryntäilee edes takas isolla nurmikolla pienen pallon kanssa. Välillä ne seisoskelee ja ne kaksi seisoskelee kokoajan eivätkä ole juoksentelemassa niiden muiden kanssa.

Ja se maali. Aivan liian iso. Eihän yksi ihminen voi suojella niin isoa maalia niin pieneltä pallolta, joka mahtuu puikahtamaan vaikka mistä kolosta.

Sen verran olen lätkää joskus katsonut, että tiedän paitsion, mutta tässäpä pelissä ei ole edes mitään viivoja mistä sen voi tietää. Luulen että arvailevat. Kuka arvaa lähimmäksi saa pallon seuraavaksi.

Pelikello käy kokoajan, vaikkei kukaan pelaa. Parveilevat vain. Jo liikunnanopettaja yläkoulussa sanoi niin pesiksessä, lätkässä kuin potkupallossakin, ettei kentälle saa jäädä parveilemaan.

Peliajan lopuksi yksi päättää, että kaveri ei saanut palloa ollenkaan, niin annetaan sille mahdollisuus ja pelataankin vielä kolme minuuttia lisää. Tai sitten se yksi päättää, jos ei kaverin pelipaita ole nätin värinen, ettei pelatakaan lisää.

Niiden nätin väriset vaatteet on lopuksi ihan vihreät, kun ne kaatuilee koko ajan. Joko ne kaatuu itse tai sitten vastustaja kaataa ne. Joka tapauksessa sotkevat vaatteensa. Ja ilkeen näköiset piikit niillä on kengän pohjissa. Niillä voi satuttaa vahingossa toista ja joskus satuttavatkin.

Ja taas lätkään verraten, näiden potkupalloilijoiden seeproja ei erota sieltä muiden joukosta ollenkaan. Paitsi että niillä on handsfree, että niiden kädet jää vapaaksi pillin puhalteluun ja lippujen heilutteluun.

Ja tänään sen hoksasin: potkupallossa ne ei olekaan seeproja niin kuin lätkässä, ne taitavatkin olla kameleontteja, kun niiden väri vähän vaihtelee. Ne vaan ei ehkä ole huomanneet, että kenttä pysyy aina vihreänä. Nyt tämän MM-pelin kameleontit ovat onnistuneet suojavärissään.

Mies sanoi, että Brasilia on hyvä ja niillä on keltavihreä paita. Ja koska ne nyt pallottelevatkin Brasiliassa,  olen varmasti Miehen kanssa samaa mieltä: Viva Brasilia! Vai onko joku toinen parempi?

Rakas päiväkirjani... Iyyh, etnaoitakotiloita

Ihmettelin, kun tänä kesänä on ollut räkättejä paljon enemmän kuin aikaisimpina vuosina. Minulla onneksi ei ole mansikkamaata, joten räkätitkään ei ole elämääni haitaneet. Rohkeita ne ovat, nurmikolla tepastelevat mistään häiriintymättä, mutta linssiluteita ne eivät ole vaan, heti kun kaivan kameran, ei yhtään lintua ole missään.

En ole mikään virherpeukalo, joten minulla ei siis ole mansikkamaata ja tuo etupihan rinne, missä naapureilla kasvaa kukkia ja pensaita, saa meillä olla ihan melkein luonnon tilassa. Keväällä Mies kaatoi siitä vaahteran- ja pihlajanalut pois ja löysi tulpaaneja. Muuten nautimme luonnonkukista, lähinnä koiranputkista. Paitsi tänä kesänä rinteeseen on tullut lupiineja. Paljon tuoksuvia lupiineja.

Viikko-pari siten  löysin meidän pihalta elämäni ensimmäiset viisi etanaakotiloa. Iyyh. Epäilin heti, että ne eivät varmasti ole yksin.

Koska koiranputket ei ole niin kovin kauniita ja lupiinit ovat, ajattelin tehdä tänään päivän hyvän työn ja käydä nyppimässä koiranputket pois lupiinien tieltä. Löysin yhden etanan lisää. Olkoot. Ei yksi pääsky kesää tee.

Hetken koiranputkia nypittyäni etanoita alkoi löytyä jo invaasio ja siihen loppui nyppimiset. Seuraavaksi huusin Miehen paikalle trimmerin kanssa ja siinä menivät etanat ja lupiinit samalla surinalla. Nyt on rinne trimattu niin lyhyeksi, ettei luulisi etanoidenkaan siinä viihtyvän, lupiinien toivon palaavan ensi vuonna.

Räkättienkin viihtyminen pihassa sai etanainvaasiosta selityksen.

Luin, että etanat hävitetään upottamalla ne etikkaan. Yritin, enkä voinut koskea yhteenkään edes hanskat kädessä. Iyyh. Joutunen siis opettelemaan ruohonleikkurin ja trimmerin käytön ja pitämään pihat siistinä. Koska minulla ei ole mansikkamaata, toivotan myös kaikki räkätit tervetulleeksi auttamaan.



J.K. Sanon niitä kaikkia etanoiksi, vaikka olisivatkin kotiloita. Etania ne pikkutyttönäkin olivat, joita hyvin harvakseltaan näki ja joilta poudasta kysytiin. Kaiken maailman vesilintujakin voi huoletta kutsua ankoiksi, kuka niitä kaikkia tuntee.

Rakas päiväkirjani... Kuolematon kukka

Etsivä löytää ja niin minäkin. Päiväkirjamerkintä oli hukassa, mutta löysin kuin löysinkin sen. Täsmälleen kaksi vuotta sitten olin maalannut ikkunoiden mustia karmeja valkoisiksi ja 6.6.2012 päiväkirjamerkinnässä pohdin, kuinka kauan vasta hankkimani traakkipuu piristää uuden väristä olohuonetta.

En ole kovin hyvä kukkien kanssa ja itse arvelin traakkipuun elävän kaksi kuukautta. Äiti oli optimistisempi ja arveli kahta vuotta. Uskomatonta mutta totta, traakkipuu on edelleen hengissä, äiti oli oikeassa (niin ne mokomat usein ovat).


Tuo kuvassa oikealla oleva viherkasvi kuitenkin on jo heittänyt henkensä, joskin yllätyksekseni vasta viime kesänä.

Meillä oli entisellä toimistolla upeita ryöpsähteleviä traakkipuita ja halusin sellaista aina itsellenikin. En löytänyt. Sitten joku väitti minulle, että tuo kuvassa vasemmalla oleva on juuri traakkipuu. Se ei vaan yhtään näyttä samalta kuin se mikä toimistolla oli, se iso,  upea ja runsas.

Kun pikkukukkani on nyt saanut elää kaksi vuotta, alan uskoa sen olevan traakkipuu. Se on kasvanut ja komistunut kovasti. Ei se vielä ihan vertoja vedä sille, johon toimistolla ihastuin, mutta kyllä se vielä kasvaa.



Vaikka traakin ensimmäisessä kuvassa oleva kaveri onkin jo edesmennyt, on se saanut uusia kavereita. Kuvan kaktus on jo kohta puolitoistavuotias. Kukkia se ei ole jakasanut tehdä uudelleen, mutta en luovu vielä toivosta.  Kuvan orkideaa minun käy sääliksi jo valmiiksi. Se on vain pari kuukautta vanha ja niin paljon kuin toivonkin sille kaikkea hyvää, en ole kovin toiveikas. Mutta katsotaan. Jos vaikka taas yllätän itsenikin.



J.K. Tutustuttuani wikipedian kautta tarkemmin traakkipuihin, löysin perin hämmentävän tiedon. Traakkipuu on parsa, mutta parsakaali sen sijaan ei ole.

Rakas päiväkirjani... Ikkunoista näkee taas läpi

Muistinko viime merkinnässä kertoa, että olen lomalla. Enkä millätahansa lomalla vaan kesälomalla, jonka todistaa tämän päivän ihana auringonpaiste ja kaksikymmentäseitsemän lämpöastetta.

Saatuani riippumaton lupasin, etten tee lomalla mitään muuta kuin lojun riippumatossa. Mies oli kuitenkin ovela ja ennen riippumaton laittamista sai minut lupaamaan, että pesen lomalla ikkunat vaikken muuta tekisikään.

En ole oikein aamuihminen ja normaalisti herään parin tunnin kuluttua siitä kun olen olen noussut sängystä. Tänä aamuna kuitenkin Mies oli jättänyt töihin lähtiessään minulle aamukahvin termospulloon,sanomalehti odotti termarin vieressä ja aurinko helotti niin, että saatoin nauttia edellemainituista terassilla Kakrojen vielä nukkuessa. Kaikki oli niin hyvin, että heräsin jo puolikkaan kahvikupillisen jälkeen (tietysti, tietysti juon kahvini aina lähes kylmänä ja aamuauringossa se kahvi ei ehkä päässyt ihan heti jäähtymään, joten vertaus on huono, mutta siis heräminen oli nopeampaa kuin normaalisti).

Siitä huolimatta, että paras entinen äikänopettajani, nykyinen kirjailija Katja taannoin juuri oivallisesti lainasi Tove Janssonia ikkunoiden pesemisestä: "Luulen muuten että ikkunoiden pesu voi odottaa, niissä on juuri nyt sellainen kevyt ja kaunis utu jota ei pitäisi häiritä." (Kirjeitä Klaralta. Kokoelmassa Seuraleikki. Suom. Eila Pennanen) rohkaisin itseni ja heti herättyäni häiritsin ikkunoiden utua, niin kuin Miehelle olin luvannut.

Onneksi noita ikkuinoita on vain neljä ja puoli ja jokaisessa vain kaksi pintaa, joten urakka ei kauan kestänyt. Poikanenkin halusi kokeilla, ja hyvin pesikin, ei ainakaan raidakkaammin kuin minäkään.

Ikkunoista näkee taas läpi. Tunne vastaa lähes sitä kun saa
uudet silmälasit ja näkee maailman vähän tarkempana. Kakrat lähtivät urakan päätteeksi seitsemän kilometrin päähän uimaan, kun tuo kilometrin päässä oleva ranta "on ihan tyhmä."   Itse istun terassilla, kirjoitan päiväkirjaa ja syön aamiaista. Vaikka ehkä heräsinkin normaalia nopeammin, ei aamiaista voi heti herättyä syödä.

Ja tuo lasissa, tuossa kuvassa, se muuten on jääteetä, vaikka näyttääkin tummalta oluelta vaahtoineen kaikkineen.



J.K Aurinko meni pilveen ja vettä ripsii. Kuka antoi luvan? Mitä täällä tapahtuu?

J.J.K. Riippumatto on terassilla, kirjat ei kastu. Nyt koneen luukku kiinni ja Alvarin kanssa tuuliselle saarelle Katjan Kohinan mukana. Aurinkokin pilkahtelee taas.

Rakas päiväkirjani... Kuulumisia

Ei selityksiä.

En voi väittää, että ilmat olisivat olleet niin ihanat, etten ole ehtinyt kirjoittamaan päiväkirjaa. No olihan se hellejakso tässä välissä, ja ihana olikin, mutta sitä ei lasketa. Ja nyt on ollut taas märkää ja harmaata, eli sisällä olo aikaa on kyllä piisannut.

En voi väittää, että olisin ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt. No tietysti kevätjuhla-rumbat siellä ja täällä olivat tässä välissä, mutta niitä ei lasketa. Ja nekin on jo hoidettu, eikä niitä ollut kuin pari viikkoa.

En voi väittää, että olisin voinut niin huonosti, etten olisi jaksanut. Olen nyt reilun vuoden ajan syönyt monin kertaisen annoksen d-vitamiinia ja aurinko paistaa tähän risukasaan niin kirkkaasti kuin osaa. Voin paremmin kuin pariin vuoteen. Lääkäri kyllä sanoi, että saanhan kuvitella sen olevan d-vitamiinin vaikutusta, mutta kyllä sen oikeasti pitää olla jotain muuta. Mutta sama se, plaseboa tai totta, voin hyvn. Kromia olen syönyt puolisen vuotta ja se on auttanut karkin himoon. Tilalle on tietysti tullut suolaisen/rasvaisen himo (esim.  juustonaksut *nam*), että ojasta saatoin joutua allikkoon, mutta herkulliseen sellaiseen.

En voi väittää, että koira söi tietokoneen piuhan, kun ei meillä ole koiraa. Eikä muutakaan elukkaa, joka piuhoja söisi. Eikä sellaistakaan, joka ei syö. Undulaatin kyllä haluaisin. Tai kaksi. Sinisen ja vihreän. Niiden nimet olisivat Nobody ja Somebody. Mutta undulaattien pitää saada lentää usein vaapaana. Ja kun meillä on kitaroita täällä ympäriinsä enemmän ja vähemmän, niin Mies sanoi, että kitarat ja vapaana lentelevät undulaatit eivät sovi yhteen.

Mies laittoi minulle viikko sitten sunnuntaina riippumaton ja loma alkaa huomenna. Kyllä Tyttären ja Poikasen on jo korkea aika oppia itse laittamaan ruoka, minä en aio hievahtaa riippumatostani kirjojen keskeltä koko kesänä. Paitsi jos sataa. Ja sitten kun pitää mennä töihin.

Rakkaudella: Jimmi