Minua ja Miestä on usein pidetty epäsuhtaisena parina, eikä vähiten suhteessamme liikuntaan;
Mies on juossut kolme maratonia ja minä hengästyn kun nousen sohvalta. Miksi liikunalle elävä mies sitten otti sohvaperunanaisen. En tiedä, olisiko ollut taas näitä vastakohdat täydentävät toisiaan -juttuja.
Mies satutti viime helmikuussa jalkansa, eikä ole päässyt juoksemaan. Ja koska ei ole päässyt juoksemaan, ei ole halunnut tehdä mitään muutakaan. Kun sitten maaliskuussa minä aloin crossaamaan, yllytin ja suostuttelin miestäkin kokeilemaan, tuloksetta. Vaikka Juoksija-lehdessä suositellaan juuri crosstraineria juoksun korvaajaksi, ei edes asiantuntijan mielipide kääntänyt Miehen päätä.
Kesän mittaan osamme vaihtuivat kokonaan. Minun jalkani ovat kipeät ja hermostuneet, jos en pääse liikkumaan ja lahjon miehen mukaan pyörälenkille, ettei jäisi sohvalle.
Kun ystävätär kuuli, että olen alkanut juostakin, haastoi hän minut mukaan ensi kesän Nice Run -tapahtumaan. Ensimmäiset juoksulenkkini (tai ei se vieläkään mitään juoksua ole, vaan hölkkää) eivät todellakaan vakuuttaneet, että jaksaisin juosta tapahtuman n. 5 km lenkin. Mutta pikku hiljaa olen alkanut uskoa, että jos teen parhaani, jaksan sen kesällä, koska tahdon niin.
Nice Run:n sivuilta löysin harjoitusohjelman (http://www.nicerun.fi/?lang=su&docid=44), jota olen nyt kaksi viikkoa noudattanut. Koska se näin alkuun on enenmmän kävelyä kuin juoksua, on Mieskin voinut tulla mukaani. Kun minä olen tehnyt harjoutuksen sykealueilla 60-80% (tänään jopa 101%), on sama harjoitus Miehelle ollut palauttava lenkki.
Vaikka kuormituksia ei keskenään voi verratakaan, olen kesällä 5 km jälkeen yhtä ylpeä itsestäni kuin Mies ensimmäisen puolimaratoninsa jälkeen. Ja jos jossain tapahtumassa vielä ensi kesänä tai jonain seuraavana kesänä juoksen 10 km, olen yhtä ylpeä kuin Mies maratonin jälkeen.
Vastakohdat alkavat pikkuhiljaa tulla vakaksi ja kanneksi.
Merkintöjä minusta, lapsistani, miehestäni ja ystävistäni eli So-called life of mine.
