perjantai 29. huhtikuuta 2011

Rakas päiväkirjani... Aakkoseni

Facebookissa kiersi "Elämäni aakkoset". Juttu siis toimii yksinkertaisesti niin, että listaat aakkoset ja kirjoitat jokaisen kirjaimen kohdalle ko. kirjaimella alkavan tärkeä asian elämästäsi, siis vain yhden sanan. Alunperin sanaa ei saanut sen kummemmin selitellä, mutta minäpä rakastan selittämistä. Ja lipsuin siinä sanojen lukumäärässäkin. Hah.

A Aamu. Tulee joka aamu. Aika ennen klo 7 on vielä yötä ja on epäinhimillistä joutua heräämään yöllä. Klo 8  asti on aamuyötä ja on lähes yhtä epäinhimillistä joutua heräämään aamuyöllä. Jos puhtaasti itse saisin päättää, alkaisi aamu n. klo 10.

B Banaani. En syö aamiaista, enkä pidä banaaneista, mutta joskus kun on ihan pakko syödä aamulla jotakin, pakotan itseni banaaniin.

C Cecelia Ahern. Yksi lempikirjailijoistani. Hömpän, jännityksen ja fantasian sekoitusta. Mm. P.S I love You -elokuva pohjautuu Ahernin saman nimiseen kirjaan. Tähän olisi kyllä kelvannut yhtälailla Christie, Agatha. Myös yksi lempikirjailijoistani. Ei kaivanne lisäselityksiä.

D Donna. On impressionisti Claude Monet'n maalaus ja Monet puolestaan lempitaiteilijani. Monet tunnetaan ehkä parhaiten Lummelampi -sarjastaan.

E Etiketti. Ohjeita, neuvoja, sääntöjä. Ihanaa, rauhoittavaa, nautittavaa.

F Faari. Lapseni kutsuvat isääni Faariksi. Isäni puhuu Suomen ruotsinkielisestä väestöstä "hurreina", ei hyväksy pakollista ruotsia koulussa ja vaatii suomenkieltä ainoaksi viralliseksi kieleksi Suomessa jne. ja siltikin hän omasta tahdostaan on Isoisä ruotsalaisittain eli Faari. Vaikka sen pitäisikin olla Muffa, Morfar, äidinisä, eikä Faari, Farfar, isänisä.

G Gabriel, tule takaisin. On vanha kotimainen leffa. Tykkään vanhoista kotimaisista leffoista. Tässä nimenomaisessa tosin nimiroolissa on Tarmo Manni, josta en tykkää sitten yhtään.

H Helmet. Olenko tullut vanhaksi, kun pidän helmistä. Kummitäti antoi kauniin helmi-rannekorun ja itse ostin siihen sopivat korvakorut. Vain kaulakoru puuttuu. Sellainen ihan lyhyt, kaulapannan tyyppinen, kultaisella lukolla.

I Itku. Itken kovin helposti: ilosta, surusta, onnesta, harmista, jännityksestä, helpotuksesta, rakkaudesta, ikävästä tai ihan muuten vaan. Se ei aina ole hyvä juttu, ja mies ja lapsetkin nauravat minua, kun tarvisen paketin nenäliinoja teatterissa, kevätjuhlissa, lastenkutsuilla, leikkipuistossa tai vaikka vain ruokakaupassa jos niikseen tulee. Mutta itku puhdistaa. Kuinka puhdas olenkaan.

J Jäätelö. Lempiherkkuni. Olin joskus jäätelökioskissa, siis sellaisessa missä myydään irtojäätelöä, töissä ja olin saanut luvan syödä aina ne purkinpohjat, joista ei saanut enää palloa väännettyä. Jännä juttu, mutta oletko koskaan huomannut, että suklaanougat-, minttusuklaa- ja lakritsijäätelöpurkeista saa tehtyä pari palloa vähemmän jäätelöannoksia kuin muista.

K Kirjat. Ainokainen, rakas harrastukseni, lukeminen. Lapsetkin ovat pienestä saakka tienneet, että kirjoihin ei piirretä, edes vauvat eivät syö niitä, niitä ei revitä, eikä niitä pidetä lattialla. Vein mummini kirjoja divariin, mutta divarinpitäjä uhkasi lämmittää niillä saunan. En antanut kirjoja.

L Lapsuudenperhe: isi, äiti, sisko ja veikka, ovat rakkaita.

M Mies. Avio-, puoliso, rakastettu.

N Nestori Miikkulainen. Esiintyy Juha Vainion biisissä Vanhojapoikia viiksekkäitä. Minulla oli lapsena iso valkoinen pehmohylje. (Totta puhuakseni on vieläkin, mutta miehen vallattua sen paikan vieressäni, muutti se tyttären sänkyyn.) Hylkeen nimi on biisin mukaisesti, ei suinkaan Nestori Miikkulainen, vaan Vanhojapoikiaviiksekkäitä. Muistan, kuinka hain hylkeen tanssimaan kanssani, kun radiossa soi tuo biisi. Viiksiä hyljeparalla on jäljellä enää hyvin vähän, tiedä sitten kuka ne on pureskellut poikki ja miksi.

O Omeletti. Munakas, kohokas tai mikä onkaan. Teen usein uunissa kohokasta, johon tulee pinnalle kermaa, kananmunaa ja juustoa ja pohjalle tonnikalaa, jauhelihaa tai mitä kaapista sattuu löytymään. Jostain syystä minä, joka en osaa laittaa ruokaa, usein jopa onnistun tekemään siitä kohokkaan, mutta mies, joka osaa tehdä ruokaa, saa sen aina lässähtämään, kuten kohokkailla on tapana lässähtää. Miehen tekemänä kohokas kuulemma näytti kuun kraaterilta, minä en sitä nähnyt kuin valokuvasta, ja lapset nimesivät ruoan ulkonäön perusteella, se on nykyään Kraaterihärveli.

P Poikanen. Kuopukseni, mussuni.

Q Quutamo. Ihan oikeasti, mutten keksinyt mitään muuta. Mutta kuutamo kuuluu romantiikkaan ja olen auttamaton romantikko.

R RR, kuin Risto Räppääjä. Minä, tytär, poikanen ja mieskin kai olemme faneja. Kirjat, leffat, teatterit soundtrackit, kaikki menee ja pitää hankkia. Unohtamatta tietenkään, että Helsingin kaupunginteatterin kahdessa viimeisimmässä Risto Räppääjä -näytelmässä on nimiroolissa ollut aina niin ihana Paavo Kerosuo.

S Sade. "Hiljaa leijaa maahan hiutaleet, kimmeltäen matkallaan." (The Christmas Song, Jolulaulu, suom. Riikamaria Paakkunainen) on yksi lempijoululauluistani. Hiljainen, mutta isojen hiutaleiden lumisade hämärässä talviaamussa, kaunista. Toisaalta taas leppoisa, lämmin, pehmeä tihkusade kesäpäivänä, ihanaa. Lapsena odotettiin kesäisin rankkasadetta ja kun se alkoi, tehtiin äkkiä muovipusseista sademekot ja -paidat, että päästään sateeseen tanssimaan. Kun vaatteet olivat valmiit, sade lakkasi. En ole koskaan päässyt tanssimaan muovipussivaatteissa kesäsateeseen.

T Tytär. Esikoiseni, muruni.

U Uni. Nukkuminen. Aah! Nukkuminen auttaa paitsi väsymykseen, myös pahaan mieleen. Aamu on aina iltaa viisaampi ja sanoihan jo Scarlett O'Harakin: "I'll think it tomorrow, at Tara. After all tomorrow is anotherday."

V Villapaita tai viltti. Olen aina kylmissäni. Varsinkin nenäni. Siihen vain ei villapaita auta, mutta ei oikein vilttikään. Koirat on terveitä, kun niiden nenä on kylmä. Luulenko siis olevani koira.

W Wikipedia. Oikeastaan mikä tahansa tietosanakirja, mutta Wikipedia on niin kätevästi tässä koneella. Vastauksia kaikkeen, mitä en tiedä.

X Xylitol. Syön tosi harvoin purkkaa, xylitol-pastilleja joskus. Mutta joka aamu samalla bussilla kanssani tulee keski-ikäinen nainen, joka mässyttämällä mässyttää purkkaa suu auki. Tekisi joskus mieleni sanoa naiselle, kuinka kamalalta hän näyttää.

Y Yö. Hyvä bändi joo, mutta ajattelin yötä vuorokaudenaikana. Olisin yöihminen, jos voisin asiaan vaikuttaa. Kouluaikaankin kirjoitin parhaat aineeni öisin ja lapsuudenkodissa asuessani siivosin öisin. Nukkuisin aamulla vaikka kuinka pitkään ja iltaisinkin väsyttää, mutta siinä kymmenen, yhdentoista jälkeen illalla alan olla pirteä kuin peipponen. Siksiköhän kävelenkin unissani: Tytär oli vauva, kun hädissäni etsin häntä yöllä unissani sängyn alta. Mies ihmetteli ja kyseli, mitä touhuan ja vasta kun lupasi, että vauva ihan varmasti on omassa sängyssään, suostuin minäkin takaisin sänkyyn, mutta ensin olin kuulemma kovasti neuvotellut asiasta.

Z Zalmiakki. Joo, yhtä huono kuin Q-kirjainkin. Mutta ei voi auttaa. Rakastan salmiakkia.

Å Åland. Vaikka tähän onkin vaikea mitään muutakaan keksiä, niin ihan oikeasti se on lempimatkakohteeni. En halua ulkomaille, Ahvenanmaa riittää.

Ä Äiti. Minä. Suurin saavutukseni elämässäni on ollut tulla äidiksi. Toisaalta taas lasteni Isoäiti. Isoäiti siis haluaisi, että häntä kutsuttaisiin Isoäidiksi, mutta miten se on mahdollista, jos ihminen on perheen lyhin. Hän siiis on pikkumummo. Äiti on iso sana kaiken kaikkiaan.

Ö Ötökät. En minäkään niiden kotiin, miksi ne minun kotiini? Niinkuin vaikka hämpit. Iik.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Rakas päiväkirjani... Äikkää

Meinasin päivänä muutamana kirjoittaa, että kävin lasten ja miehen kanssa pyöräkenkillä. Koska pyrin pitämään lauseeni lyhyinä ja sivulauseidenkin sijasta pidän enemmän lauseenvastikkeista, olisin kirjoittanut: "Kävin lapsineni, miehineni pyörälenkillä." Mutta kun ei minulla kuitenkaan ole kuin yksi mies, niin en voinut kirjoittaa. Mieheneni ei kuitenkaan kuulostanut kovin oikealta.

Täällä päiväkirjassakin kerron paljon tyttärestäni. Mainitsen hänet vain sanalla "tytär", se kuulostaa hellittelynimeltä samalla kun selittää täysin riittävästi kenestä on puhe. Tytär on kuitenkin sisällöltään niin paljon enemmän kuin kuin pelkkä tyttö. Mutta entäs poika sitten. Se on vain poika. Ei ole mitään toista nimeä, kuten vaikka pojatar. Tietysti koska tämä kyseinen, teksteissäni esiintyvä poika, on kuitenkin kuopukseni ja pikkuiseni hän on luonnollisestikin poikanen. Mutta jos hän olisikin esikoinen, eikä enää niin pieni, ei hän olisi silloin poikanenkaan. Tytär on tytär riippumatta iästä ja koosta.

Pojattaresta tuli mieleeni kun sisko luki ranskaa koulussa, hän teki itselleen ExLibriksen: La Roi. Kun kysyin, mitä se tarkoittaa, sisko sanoi, ettei se tarkoita mitään, mutta jos se pakko jotenkin kääntää, on se kuningastar. Sen jälkeen sisko on aina ollut kuningastareni.

Miehen sydämeen mahtuu vain yksi ämmä, mitali on tehty metallista ja piano on hieno. Ne ovat varmasti kaikille tuttuja muistisääntöjä oikeinkirjoitukseen. Yläkoulusta muistan, kun opettaja piirsi taululle talon ja kertoi tarinan opettaakseen paikallissijoja: (I)ines oli talon sisässä laittamassa ruokaa. E(l)la oli lähdössä ulos talosta, mutta huomatessaan illa(n) jo tulleen hän menikin takaisin taloon . (M)ade oli talon katolla, ja Abla pelästyi sitä niin, että oli pudota katolta. Alla(n) kiipesi nopeasti katolle auttamaan Ablaa ja hakemaan madetta.

Nyt samalla kun varmistelin noita paikallissijoja, törmäsin jo unohtamaani akkusatiiviin. Lauseessa: "Ostin auton" auto on siis taivutettu akkusatiivissa. Ei tämä muuten kiinnostaisi, mutta kun miehen ja hänen sisarustensa käyttämällä murteella lause olisi sanottu: "Ostin autot", vaikka ostettuna olisikin vain yksi auto, eikä niitä kaikkia. Asia mietityttää, koska tyttäreenkin tuo murre on jonkin verran tarttunut. Tytärtä lainatakseni esimerkiksi "Veikat kiusaa" vaikka hänellä onkin vain yksi kiusaava veli ja yleiskielellä asia kerrottaisiin että "Veikka kiusaa", jolloin veikka siis on taivutettu akkusatiivissa. Nyt asiasta luettuani ymmärsin, että mies ja sisaruksensa käyttävätkin aina -t päätteistä akkusatiivia. Yleiskielessä sitä käytetään vain persoonapronominin kanssa, kuten: "Näin sinut eilen kaupassa", jossa sinä on akkusatiivissa. Muiden kuin persoonapronominin kanssa akkusatiivi näyttää nominatiivilta ("Veikka kiusaa") tai genetiiviltä ("Ostin auton"). Olinpa iloinen, kun saatoin miehelle selittää, että hän tavallaan puhuu oikeammin kuin yleiskieli, mutta kun yleiskieli on oikeampaa kuin murre.

Äikkä on ihanaa ja aina niin yllätyksellistä. Tahdon takaisin kouluun.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Rakas päiväkirjani... Tunnelmia

Kun kerran kiirastorstai-iltana ei ollut muuta tekemistä, niin meninpä kirkkoon. Menin vanhaan, kauniiseen kotikirkkooni, jossa vanhempani on vihitty ja jonne toiset isovanhempani ja isoisovanhempani on haudattu. Pieni kirkko oli tupaten täynnä, kuten juhlapäivinä kirkot yleensä. Tasainen puheensorina kuulosti rauhalliselta ja se vaimeni kuin leikaten, kun kellot soivat.

Messu eteni normaalin kaavan mukaan, kunnes väen käytyä ehtoollisella, viimeisen virren aikana urut yllättäen hiljenivät ja kirkon valaistus himmeni. Papit kantoivat kukat ja kynttilät pois alttarilta, sakastiin ja toivat mustat alttarikankaat. Kun virsi päättyi, valot pimenivät kokonaan. Se hetki äänettömässä, hämärässä kirkossa oli uskomattoman kaunis.

Edellisillan rohkaisemana päädyin pitkäperjantai-aamunakin messuun. Urut olivat hiljaa koko messun ajan. Papeilla oli valkoisten albojen sijasta tavalliset mustat papinvaatteet ja siis mustaksi verhotulla alttarilla oli vain tummanpunaisia neilikoita, eikä ainuttakaan kynttiää. Kuoro toimi massiivisesti synkkien virsien esilaulajana. Tunnelma oli tummempi kuin kiirastorstaina, mutta siksi ehkä vieläkin vaikuttavampi.

Olenpa taas kahta upeaa kokemusta rikkaampi.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Rakas päiväkirjani... Lokki Joonatan

Netti on pullollaan kirja-arvostelu blogeja, enkä ole aikeissa alkaa sellaista pitämään. Tykkään kyllä lukemisesta, mutta en ole koskaan osannut kuvailla lukemaani toisille. Yksi kirja on kuitenkin ylitse muiden ja kopioin nyt siitä lukion toisella luokalla kirjoittamani analyysin:

Kun haluaa tehdä, mitä haluaa

Richard Bachilla oli vuonna 1970 vaikeuksia löytää kustantaja kirjalleen Lokki Joonatan. Pitkän etsinnän jälkeen julkaisija löytyi, ja kun kirja oli julkaistu 1972 tuli siitä vastoin odotuksia bestseller, josta otetaan vieläkin jatkuvasti uusia painoksia, eri kielillä. Eikä syyttä.

Lokki Joonatan on koskettava kertomus lokki Joonatan Livingstonesta, joka tahtoi lentää. Vastoin laumansa tahtoa ja äitinsä varoituksia Joonatan harjoitteli liitolentoa, silmukoita, syöksyjä ja pian saavutti tavalliselle lokille mahdottomia lentonopeuksia, siipien sakkaamatta. Vanhemmat muistuttivat Joonatania lokin tehtävästä: "Miksi sinä et voi olla samanlainen kuin muut? Miksi sinä et jätä matalalla lentämistä pelikaanien huoleksi? Tai albatrossien? Mikset sinä syö? Olet pelkkää luuta ja höyhentä, poika!" Mutta Joonatan vain vastasi: "Minä en välitä, vaikka olisinkin vain luuta ja höyhentä. Tahdon vain saada selville, mitä voin tehdä ilmassa ja mitä en. Siinä kaikki. Tahdon vain tietää, äiti."

Ei Joonatan siis ilkeyttään uhmannut laumaansa. Hän vain oli, kuten kuka tahansa ihmislapsikin, utelias kokeilemaan rajojansa ja oppimaan uutta. Kirjan lopussa hän myös halusi opettaa oppimaansa muille, kaltaisilleen.

Ihmislapset taistelevat oppivelvollisuutta vastaan. Lokki Joonatan karkoitetaan laumastaan vain sen vuoksi, että hän haluaa oppia. Pinko! Joonatan on pinko! Joonatan tekee vapaaehtoista työtä ja siis muutakin kuin mitä on pakko. Eivätkö ihmislapsetkin jätä koulussa ne parhaiten menestyneet yksin opiskelemaan? Eikö heidät helposti karkoita pois valtalaumasta, jossa jokainen tekee vain sen, mitä käsketään, ja pärjää keskinkertaisesti?

Onko väärin olla erilainen? Miksi erilailla pukeutuneita katsotaan paheksuvasti ja kaikki ovat samannäköisiä, vaikka on muotia olla erilainen? Mitä on erilaisuus? Emmekö kaikki ole joka tapauksessa omanlaisiamme? Lokki Joonatan eli loppuelämänsä yksin. Hän oli surullinen, eikä vaan yksinäisyydestään, vaan myös siksi "Että muut lokit kieltäytyivät uskomasta niitä odottavan lennon ihanuutta, että ne kieltäytyivät avaamasta silmiään ja näkemästä." Mekin kieltäydymme näkemästä sitä, että kaikki erilaisuus ympärillämme on vain rikkautta. Ei ole syytä jumiutua vain vanhaan ja totuttuun, vaan joskus täytyy tehdä, mitä haluaa ja olla, mitä haluaa.

Kuollessaan Joonatan pääsee taivaaseen ja tapaa siellä lauman, jonka kaikki jäsenet ovat samanlaisia kuin hän. Hän on päässyt ystävien joukkoon. Siellä eräs lokkivanhus opettaa Joonatanille: "Sinä olit hylkiö kerran. Tiedäthän sananlaskun, ja se on totta. Lokki joka lentää korkeimpana, näkee pisimmälle. Ne lokit, joiden luota sinä tulit, seisovat maankamaralla ja riitelevät keskenään. Ne ovat tuhansien kilometrien päässä taivaasta ja sinä haluaisit näyttää niille taivaan siellä, missä ne ovat. Eivät ne pysty näkemään edes siivenkärkiään." Ihminenkin näkee vain sen, minkä haluaa. Usein se on vain oma nenänpää.

Riittävästi harjoiteltuaan, Joonatan on parempi lentämään kuin yksikään toinen laumassa. Muut lauman jäsenet alkavat epäillä hänen olevan Korkeimman Lokin ainoa poika. Ihminenkin tekee liian usein kuvasta, rahasta tai hallitsijasta jumalan. On niin helppoa tahtoessaan selittää oudot asiat jumaluudella. Se kuitenkin kai johtuu jo antiikin jumaltaruista asti.

Sain Lokki Joonatanin lahjaksi ollessani kahdentoista. Luin kirjan ja pidin sitä huonona "lintukirjana". Kun avasin kirjan uudelleen vuosien jälkeen, huomasin, että Lokki Joonatan on kirja lokista, mutta ei vain lokista. Jokainen sana kirjassa on myös ihmisestä. Lokki Joonatan Livingstonen viimeiset sanat sopivat meille kaikille: "Älä usko siihen, mitä näet. Silmäsi erottavat ainostaan rajallisen. Katsele ymmärrykselläsi, perehdy siihen, minkä jo tiedät, silloin olet oppiva lentämään."

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Rakas päiväkirjani... Tietysti tänään

Olen ollut moitteettoman tyytyväinen laajakaistaliittymääni. Se on toiminut aina silloin kun olen sitä tarvinnut, tai jos ei ole toiminut, siihen on ollut jokin syy. Nopeudellakaan ei ole ollut niin väliä, ja vaikka halpa ei sanonnan mukaan voikaan olla hyvää, olen ollut halvimpaan = hitainpaan mahdolliseen vallan tyytyväinen. Ei minulla niin kiire ole, joudan odottamaan sen kymmenen sekuntia, että sivu aukeaa.

Viime kesänä tuli ajankohtaiseksi muuttaa langallinen nettiyhteys langattomaksi. Sekin sujui suurinpiirtein helposti. Ostin langattoman modeemin ja ilmoitin sen tiedot operaattorille. Mutta kun sattui olemaan lauantaipäivä, kesti maanatai-iltaan, että uusi vehje alkoi toimimaan. Ei se mitään, minulla ei ole niin kiire, joudan odottamaan pari päivää netin toimintaa.

Olen aina ollut helppo uhri mainonnalle, niin nytkin. Kun operaattorini sanoi, etten enää pärjää 1m:llä vaan tarvitsen 4m:ää, niin sidoin itseni operaattoriini kahdeksi vuodeksi, kun siitä hyvästä sain niin nopean netin käyttööni melkein samaan hintaan kuin ennenkin ja vielä nettitikunkin. Nettitikku on tähän asti ollut paketissaan tallessa, en ole sitä tarvinnut, mutta kylläpä surffailu on sujuvaa, kun sivut aukeavat yhdeksässä sekunnissa entisen kymmenen sijaan.

Paitsi. Pari viikkoa vai kuukaudenko nautin huiman nopeasta netistäni, kunnes toissapäivänä se hyytyi. Hidastui hidastumistaan, kunnes heitti minut ulos omasta verkostani. Laitoin langan ja sillä netti toimii. Vika siis ehkä on koneessani. Kokeilin toimintaa toisella koneella ja se käyttäytyi samalla tavalla, verkkoon pääsi vain tullakseen heitetyksi pois. Palauttamista kun olen tässä nyt erinäisillä tietokoneilla harjoitellut (kuten kerroin 14.4.2011) palautin siis modeeminkin tehdasasetuksiinsa. Ja haa, kaikki toimii. Paitsi että hidastui, hidastui ja hidastui, kunnes heitti minut ulos verkostani.

Soitin operaattorini help deskiin ja ihmettelivät siellä, että miten se nyt noin. Pyysivät käymään myymälässä modeemin kera, kun siinä kerran on takuu vielä voimassa. Kävinpä sitten eilen modeemia ulkoiluttamassa. Myyjätär tiskin takana ihmettelee, mikseivät helpparissa olleet pyytäneet säätämään muutamaa asetusta, jotka tuollaisen käytöksen aiheuttavat. Sääti ne asetukset siinä ja pyysi kokeilemaan kotona. Netti alkoikin toimia, joskin hitaasti, mutta toimi. Ei sen hitauden väliä, ei minulla niin kiire ole, joudan odottamaan puolikin minuuttia, että sivu aukeaa, jos ei selain sitä sitten aikakatkaise.

Tänä aamuna piti laskuja maksamani, nettihuutokaupassa oli haluamani kohde sulkeutumassa, odotin tärkeää sähköpostia ja piti lähettämäni tärkeää postia. Netti vain kiukutteli heti aamusta, ei päästänyt verkkooni enää ollenkaan. Tietysti tänään, kun olisi ollut kaikkea ja vähän kiirekin! Lähdin ulkoiluttamaan modeemia uudelleen ja kotiin toin kokonaan uuden kappaleen. Olen tässä nyt sitten kymmenestä asti odotellut, jos se saisi yhteyden ulkomaailmaan, että minä saisin yhteyden siihen. Tämän päivän aikana; lupasi myyjätär tiskin takaa.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Laitoin nettitikun tulikokeeseen. Sain laskut maksettua ja postit hoidettua ja vähän näin ylimääräistäkin, kun päiväkirjaakin ehdin naputtelemaan. Modeemikin vinkkaa silmää iloisesti, vaikka se saisi kyllä lopettaa, nettitikusta ei riitä neljälle.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Rakas päiväkirjani... Vaalit

Uudessa Suomessa Esko Virri on sitä mieltä, että Joukossa tyhmyys tiivistyy ja Marjaleena Isoaho sanoo, että Kansa nieli eliitin syötin. Molemmat ovat sitä mieltä, että kansa valitsi väärin, kun Perussuomalaiset saivat vaalivoiton, vaikkeivät suurimmaksi puolueeksi yltäneetkään. Facebookin etusivuni päivitysvirtakin on täynnä pettyneitä äänestäjiä. Mutta ihan oikeasti, ovatko ne 20,4% ja 19% äänestäneistä niin väärässä? Jotain hyväähän Kokoomuksessa ja Perusuomalaisissakin täytyy olla, kun noinkin moni on sitä mieltä. Yhtään puoltavaa postausta aiheesta en kuitenkaan ole vielä löytänyt. Vinkkaathan, jos löydät?

Tietysti, kun on äänestänyt, on oikeus valittaakin. Minunkaan ehdokkaani ei päässyt läpi. Harmissani olen, koska puoluekurista huolimatta äänestin ihmistä ja hänen ajatuksiaan, en puoluetta enkä pääministeriä. Uskon kuitenkin, että kuten ehdokkaanikin olisi tuonut, myös Perussuomalaiset puolueena tuovat jotakin vaihtelua kolmen entisen suuren soppaan. Ja vaihtelu on aina hyväksi.

Soini supisee sammakoita jatkuvasti joten on ehkä hyvä, ettei hänestä pääministeriä, Katainen sentään on edustava ja siksi Suomelle kunniaksi ulkomaillakin. Urpiainen ja Kiviniemi on niin nähtyjä, vaikka toisaalta en olisi pannut pahakseni naistakaan pääministerinä. Wallin olisi voinut olla myös hyvä juttu, silloin olisi oikeasti keitetty uusi soppa, niin hyvässä kuin pahassakin.

Muutos2011 tai Piraattipuolueelle tai muille pienille puolueille olisin suonut paikan tai muutaman. Joku taisi jonkun saadakin, "Muut ryhmät" ei vain puolueena kerro oikein mitään. Eivätkä ne muutosta pysty tuomaan, ovat vielä niin pieniä puolueita, mutta olisivat olleet pippurina sopassa.

Katsotaan. Seuraavat neljä vuottahan se näyttävät, että oliko tämä niitä päätöksiä, joista ei voi ennalta tietää vaan vasta kokemus näyttää oliko päätös hyvä vai huono. Oikeastaan täsmälleen samassa tilanteessa olin viimeksi, kun pohdin rokotanko lapset sikainfluenssaa vastaan vai en. Meille ei ole tullut narkolepsiaa eikä sikainfluenssaa, joten tähän astihan tuo näytti hyvältä ratkaisulta rokottaa, mutta varma en asiasta vieläkään ole. Rokotuksesta olin ja olen kuitenkin enemmän huolissani, kuin vaalituloksesta.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Rakas päiväkirjani... Pyjamabileet

Nyt ne on ohi. Huh. Vain tytär ja kaksi ystävätärtänsä, mutta se kiherryksen ja kikatuksen määrä olisi voinut vastata isompaakin porukkaa. Parhaatkin västäräkit.

Vältin lastenkutsujen järjestämistä niin pitkään kuin ikinä keksin uskottavia tekosyitä. Lapsen vetoava katse kuitenkin on niin tehokas kidutuskeino, että kolmet synttärit ennen näitä olen tyttärelle jo järjestänyt. Kun aikaisemmin tänä vuonna menin tyttärelle lupaamaan, että järjestän pyjamabileet ajattelin, että nyt pääsenkin helpolla: pyjamabileet = synttärikutsut ja vieraiden määrä on helppo rajoittaa niihin kahteen parhaaseen kaveriin, kun ei nukkumapaikkoja ole useammalle. Enpä tullut ajatelleeksi kuinka juhlien kesto kompensoi vieraiden määrän, ainakin silloin kun on kyse 9-vuotiaista neitosista.

Subeista, Wiistä, leffasta, sipseistä, karkeista, myöhään valvomisesta, supinasta, siskonpedistä, aamiaisesta. Niistä on hyvät pyjamabileet tehty.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Rakas päiväkirjani... Yhdessäoloa

Tietokone lakkasi toimimasta. Se oli se tietokone jota minä, lapset ja vieraat yleensä käytämme, mies käyttää vanhempaa konetta. Vanhempi kone on miehen yksityisaluetta, laittaa sinne soittojuttunsa, lenkkijuttunsa ja sen sellaiset asiat, joihin minun ja muiden ei ole lupa mennä kajoamaan.

Luulin siis tietysti, että minä saan uuden koneen, kun kerran miehen oma kone vielä toimii. Mentiin kauppaan ja valittiin kone minun mieleni mukaan. Punainen vaan olisi ollut niin kallis etten sitä saanut, mutta muuten. Kotona asensin koneen ja laitoin taustakuvat ja muut oman makuni mukaiseksi. Mies lähestyy varvovasti: että kun siitä vanhasta koneesta on dvd-asema rikki, että kun ei voi kuunnella niitä musiikkijuttuja, että kun muisti ei enää riitä, että kun ei mahdu enää uusia juttuja, että kun on vaan dual prosessori, että kun on niin hidas, että kun olisi edes i3. Minkäs näille perusteluille mahdat, mies sai sen uuden koneen. Minä puolestani sain palauttaa alkuasetuksiin miehen vanhan koneen, että sain sieltä pois kaikki ne soittojutut ja lenkkijutut ja sen sellaiset. Sain myös neljä päivää päivittää vanhan koneen vanhaa käyttöjärjestelmää alkuasetuksista servicepackeihin ja muihin päivityksiin.

Kun kerran vanhalla koneella harjoittelin palautuslevyjen käyttöä, keksin huvikseni kokeilla myös toimimisen lopettaneen koneen palautusta. Palautin ja päivitin, nyt vain kaksi päivää, ja kappas, se toimii. Mies sai uuden koneen, lapset saivat kesimmäisen koneen ja minä ikiomakseni sen vanhan vanhan koneen, vaikkei sekään ole punainen. Sain salata koneeni ikiomalla salasanalla. Saan jättää sähköpostini, facebookkini, bloggerini ja kaiken auki koneen salasanan taakse vaikka koko yöksi. Sain valita ikioman taustakuvan. Sain säätää kaikki koneen äänet pois päältä. Saan valita kirjanmerkit selaimeen. Saan valita selaimen värit. Onni on pieniä asioita. Olen onnellinen.

Tyttärellä oli ystävättäret kylässä. Olivat vallanneet olohuoneen ja sijoittaneet minut ja miehen keittiöön kahville. Puhuimme tulevista vaaleista. Laskeskelimme, missä vaaleissa olimme saaneet ensikerran äänestää, mutta muisti ei riittänyt. Hain ikioman koneeni keittiöön ja kuuklehan tietysti tiesi kertoa, että mies oli äänestänyt valitsijamiesvaaleissa ja minä eduskuntavaaleissa. Mutta kun en ihan heti tietoa löytänyt, mies keksi hakea oman uuden koneensa myös paikalle. Siinä istuimme nenät, tai oikeastaan kannettavan kannet vastakkain, pöydän molemmin puolin. Mielestäni näytimme naurettavilta.

Tätäkö tämä nyt sitten on? Ei tarvitse yhdessä räknätä vuosilukuja paperilla tai pohtia tapahtumien kulkua ja saada aikaan luonnollista keskustelua, kun kuukle tietää kaiken. Ei tarvitse enää pelata korttia ajankuluksi, kun voi pelata tietokoneita, kukin omaansa, yhdessä. Ei tarvitse puhua, kun on veispuukin pikaviestin, mitä siitä että ollaan samassa huoneessa.  Ei. Vaikka sainkin ikioman koneen, jonne voin tallettaa mitä tahansa omia juttujani ja olen voinut customoida sen itseni näköiseksi, ei siltikään. Vihaan tekniikkaa edelleenkin.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Rakas päiväkirjani... Piilosilla

Ranska kielsi burkat ja niqabit. Onnekseni en ole poliitikko, enkä joudu moisia asioita pohtimaan, sillä en pystyisi tekemään ratkaisua.

Olen juuri lukenut kolme kirjaa, jotka kertovat musliminaisten asemasta. Jean Sassonin Prinsessa ja Prinsessan tyttäret kertovat Saudi-prinsessasta, joka yrittää parantaa naisten asemaa Saudi-Arabiassa ja siitä kuinka toinen hänen tyttäristään jatkaa taistelua naisen asemasta ja toisesta tulee kiihko-muslimi. Anja Snellmannin Parvekejumalat puolestaan kertoo maahanmuuttaja muslimitytön halusta elää "tavallista" elämää ja suomalaistytöstä, joka löytää rauhan Islamista.

Kaikki kolme kirjaa olivat repiviä siinä todellisuudessa, jossa naisella ei ole merkitystä kuin öiden sulostuttajana ja poikalasten synnyttäjänä. Ja siitä todellisuudesta, jossa oman ja sukunsa kunnian häpäisee nainen vaikka vääryyden olisi tehnyt mies, vain siksi että mies on aina oikeassa, eikä siis voi tehdä väärin. Toisaalta kirjat olivat kauniita kertoessaan siitä rauhasta, jonka usko ja itsensä hunnuttaminen toivat sitä haluaville ja kaipaaville. Ja kertoessaan siitä kuinka hiekka-aavikoiden tuuli ja maa voivat opettaa niitä, joilla on aikaa ja taito kuulla.

Täyttyvätkö ihmisoikeudet ja uskonnonvapaus kun kielletään turva, rauha ja uskonnonharjoittaminen niiltä musliminaisilta, jotka omasta halustaan pukeutuvat burkaan. Toisaalta lainmuutos Ranskassa on helpotus niille naisille, jotka ovat burkaan pakotetut. Tai onkohan se sittenkään helpotus. Lukitaanko nämä naiset nyt loppuiäkseen koteihinsa. Lukemani kolme kirjaa antavat vahvasti sen kuvan, että musliminaiset Ranskassa eivät jatkossa pääse kotiensa ulkopuolelle.

Kuinka monta sotaa on käyty ja kuinka paljon pahaa joka päivä tapahtuu eri uskontojen nimissä. Voiko olla totta, että näiden uskontojen kantava voima, Jumala, Allah tai mikä ikinä nimensä onkaan, voi olla niinkin rauhaa rakastava heppu, kuin tarinat kertovat. Uskonnon nimissä tehdään mitä tahansa, mutta uskonsa tunnusmerkkejä on aina vain vaarallisempaa kantaa, aina holokaustista asti.

Tuli mieleeni vanha sananalasku: Kel' onni on, se onnen kätkeköön. Vapaaehtoisesti burkan päälleen pukevat musliminaiset peittävät itsensä Muhammedin oppien mukaisesti. Naisensa kotiin lukitsevat muslimimiehet kätkevät onnensa koteihin pois muiden miesten silmistä. Uskon tunnusmerkit piilotetaan, ettei jouduta kiusatuksi, halveksituksi, murhatuksi tai koska laki määrää niin.

Onneksi en ole poliitikko. Onneksi osaan lukea.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Rakas päiväkirjani... Musiikkimuistoja

Pikkutyttönä vinyyli levyltä rahisevaa Rosvo Rudolfia ja salaa siskon Dingo -sinkkua: Kunnian kentät ja Sata rohkeaa laivaa. Isi vei muskariin ja autossa matkalla kuunneltiin c-kasetilta Irwin Goodmania. Äiti ei tykännyt, kun kotiin tultua hentoisella lapsen äänellä lauloin 'Haistakaa paska koko valtio valta'. Illalla veikka pelasi avaruuspeliä tietokoneella, jonka näyttö oli vihreä. Olin jo joutunut nukkumaan, mutta veikka antoi luvan kuunnella Juicen Marilyniä ja Viidettätoista yötä ihan hiljaisella.

Alakoulussa käsityötunnilla soi cd-levyltä Neon2: Polku ja Kemiaa. Äiti piti vielä pikkutyttönä ja osti vain Röllin lauluja ja Disneyn satuja. Periaatteen vuoksi en siis tykännyt Neon2:sta ja olin aika out, kun yläkoulussa huomasin kuinka ihania ne on! NKOTB:n, Take Thatin tai Back Street Boysejen ihanuutta en huomannut kuitenkaan koskaan, vaikka Bäkkäreiden konserttiin ystävättärien kanssa jouduttiinkin. Järkytimme konsertissa tosifaneja kysymällä kuvasta, että kukahan kukakin mahtaa olla.

Yläkoululaisena istuin talvi-iltana kynttilän valossa siskon huoneessa ja kopioin kaksipesäisellä mankalla siskon poikakaverilta lainattua Blue Moon -kasettia. Luin samalla Daphne Du Maurierin Rebekkaa ja tuo kirja ja Blue Moonilta löytyvä Tanita Tikaramin Twist in my sobriety ovat sen jälkeen kuuluneet toisilleen. Helsingin kaupunginteatterin Rebecca -musikaalistakin pari vuotta sitten jäi mielestäni jotain puuttumaan, niin hyvä kuin se oikeasti olikin, kun Tanita Tikaram ei ollutkaan mukana.

Riparilla korvalappustereoissa soi omatekoinen kokoelmakasetti jossa ainakin Yön Joutsenlaulu, Allekirjoittaneen Leikkikalujäppinen, Puolikuun Nyt loppuu todellisuus ja Klamydian Huipulla tulee. Joku isosista opettaa soittamaan kitaralla ja yhdellä sormella Metallican Nothing else matersin intron. 

Musikalen Hype Svenska teattern:ssa hypetti myös ysiluokkalaisena ja teatterin jälkeen soundtrack ja video oli hankittava. Itse en niitä saanut, mutta ystävättäret onneksi saivat. Hypessä ihastuttivat mm. Ville Pusa, joka on luonut sen jälkeen musiikki uraa ja Paavo Kerosuo, joka on jatkanut näyttelijänä. Saman aikaan discossa tanssittiin hitaita kun Ressu Redford lauloi Älä mee ja Withney Houston I Will Always Love You tai kun soi Twin Peaksin soundtrack.

Nenäliinoja kului monta pakettia kun vhs-nauhalta katsottiin Titanic ja Céline Dion lauloi My heart will go on tai kun katsottiin Leijonakuningas ja Elton John lauloi Can You feel the love tonight.

Miehen tapasin, kun baarissa biletettiin The Rembrandtsin Frendit tunnaria I'll be there for You. Nyt lataan tyttären mp3-soittimeen Anna Puuta ja Tehosekotinta ja poikasen soittimeen Eppu Normaalia ja Anne Mattilaa.

Istuttiin iltaa tyttökavereiden kanssa ja yhtäkkiä ne kaikki vanhat hitit löytyivät Youtubesta tai Spotifysta tai jostakin muualta. Sen hetken iloitsin tietokoneista ja internetistä (vrt. 3.3.2011 Tekniikkaa, voi ei).

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Rakas päiväkirjani... Ei mitään

Aloin jo kirjoittamaan. Muutin mieleni. Ei ole mitään asiaa. Vanha sanontakin sanoo: Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.  Toisaalta, nauru pidentää ikää. Pistää miettimään.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Rakas päiväkirjani... Asiakaspalvelussa

Mitä tapahtuu käytöstavoille, kun soitamme asiakaspalveluun? Lakkaavatko ne olemasta olemassa? Olenpahan huomannut, että soittaessaan asiakaspalveluun, asiakas jostain syystä luulee, että hänellä on oikeus ja että on varsin sopivaa kiroilla, huutaa ja arvostella asiakaspalveluhenkilöä. Tai olenko ehkä väärässä ja se onkin puhelin, joka vääristää kauniit sanamme kirosanoiksi. Vai unohdammeko käytöstavat ihan oikeasti vain siksi, ettemme näe kasvoja.  Onko se vain helppoa kostaa oma pahapäivä anonyymille aspa-paralle.

Ja yhtälailla, mistä juontaa ajatus että rikkinäisestä kahvinkeittimestä olisi vähintäänkin kohtuullista saada hyvitykseksi tiskikone.  Tai jos sähkömies tulee korjaamaan patteria joka ei lämpene ja toteaa sen olevan vain pois päältä, hänen ei luonnollisestikaan ole oikeutettua laskuttaa käynnistään. Tähän liittyen, ihan oikeasti tilanne ei yleensä muutu miksikään, vaikka vaatisit asiakaspalvelupäällikön puhelimeen, niillä on tapana olla aspojensa puolella.

Lyhyestä virsi kaunis. Annan vinkin: Kun seuraavan kerran soitat (täysin aiheellistakin reklamaatiota) asiakaspalveluun, puhu kauniisti. Ymmärrä, että se ei todennäköisesti ole juuri sen aspan vika henkilökohtaisesti, joka sinulle vastaa. Jos olet jonottanut pitkään, niin muista, että olisit jonottanut vielä pidempään, jos ei juuri tämä aspa olisi ollut töissä ja vastannut niin pian kuin sai edellisen puhelun loppumaan. Muista myös se, että jonottamaan joutuminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että asiakaspalvelu itsessään on huonoa. Näin toimiessasi saat varmasti avokätisemmän vastineen reklamaatiollesi, kun huonolla käytöksellä saat vain pahoittelun, jos sitäkään.

Asiakaspalveluhenkilöt ovat kummallista porukkaa. Kun niitä kohtelee asiallisesti, ne tekevät parhaansa, jos niille kiukuttelee, ne kiukuttelevat takaisin nillä vähillä keinoilla joita niillä on. Niin aspa vastaa, kuin sille kuiskataan.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Rakas päiväkirjani... Yllättävää osaamista

Sisko suositteli minulle ja lapsille moneen kertaan muutama vuosi sitten elokuvaa Arthur ja Minimoit. Suhtauduin elokuvaan, tyylilleni uskollisena, kovin epäilevästi. Katsoimme elokuvan kuitenkin pitkän ajan kuluttua ja sen jälkeen oli pakko löytää myös trilogian kakkososa, Arthur ja Maltazar, ja jäimme vielä kovasti odottamaan elokuvateattereihin päätösosaa, Arthur ja Kaksi maailmaa.

Olin arkivapaalla ja pyysin tytärtä tulemaan suoraan koulusta kotiin. Tytär tätä ihmetteli, mutta tyytyi vastaukseen, kun sanoin iltapäivällä olevan yllätyksen. Tytär alkoi syödä aamiaista ja samalla lukea lehteä. Hetken lehteä selattuaan, toteaa minulle tietävänsä, mikä iltapäivän yllätykseni on: Arthur ja Kaksi maailmaa oli leffaensi-illassa. Ole siinä sitten iloinen tarkkaavaisesta ja sanomalehteä lukevasta tyttärestä, kun yllätyksetkin paljastuvat. Edellisellä kerralla onnistuin yllätyksessäni paremmin. Olimme menossa teatteriin katsomaan Kolmea iloista rosvoa ja olin seinäkalenteriin niin selkeällä käsialallani kirjoittanut "iloiset rosvot". Matkalla, kun kohde selvisi, tytär purskahtaa auton takapenkillä nauruun, että hän jo ihmettelikin, miksi kalenterissa lukee "lihavat rasvat".

Huolestuin aikanaan poikasen kolmevuotisneuvolassa, kun ei siellä osannut tehdä kahdeksan palan nuppipalapeliä, jossa oli eläinten kuvia. Pyöritteli vain palasia ja katseli minuun. Neuvolan täti rauhoittelee, että ei kannata huolestua, vaan harjoitellaan kotona ja katsotaan parin kuukauden kuluttua uudelleen. Meni muutama päivä ja juhlimme virallisesti poikasen syntymäpäivää. Hän sai lahjaksi 20 palan "oikean palapelin" ja nähtyään Salama McQueenin kuvan, lempparielokuvasta Autot, palapelin kannessa, menivät palat paikoilleen kuin itsestään. En ollut enää huolissani. Se oli selvästi kiinni aiheesta.

Nyt olimme poikasen kanssa syksyllä harjoitelleet kellon tuntemista, aina kun odottelimme tytärtä soittotunnilta. Ei tahtonut kellosta tulla mitään, eikä poikasta oikein kiinnostanutkaan. Tasat ja puolet meni suurinpiirtein, kun ei välittänyt mistä tunnista on kyse. Kunnes tuli 7-vuotissynttärit ja kummi osti Salama McQueen rannekellon lahjaksi. Nyt poikanen osaa kellon aika hyvin, hetken mietinnän jälkeen viiden minuutin tarkkuudella ja tuntikin menee yleensä oikein. Se oli selvästi kiinni aiheesta.

 Autot 2 on kesäkuussa leffassa jenkkilässä, en ole vielä uskaltanut kertoa poikaselle, kun elokuvan Suomeen tuleminen tietysti kestää. Ai niin, ja Arthur -trilogia on loistava. K-7 ihan syystä ja varsinkin viimeisessä osassa oli ehkä tarpeetontakin ammuskelua ja loppu vähän pliisu. Mutta ehdottomasti suosittelen isommille ja keskikokoisille lapsille ja aikuisillekin. Tykkäsin.