Rakas päiväkirjani... Ompeluksia

Onneksi pidän päiväkirjaa, sillä enhän muuten tietäisi, että olen viimeksi ommellut jotakin kaksi vuotta sitten. Silloin jäi nojatuolin päällinen ihan pikkuisen huolittelematta ja aioin tehdä sen pian loppuun. Ei lie yllätys, että huolittelemattomana se nököttää nojatuolin suojana edelleenkin. Nytkään en viitsi alkaa, se pitäisi pestä ensin.

Olen jo pidemmän aikaa etsinyt wc-paperirullatelinettä. (Siis sellaista, mihin voi laittaa paperirullia valmiiksi odottamaan aikaa, kun tarvitaan uusi rulla.) Sellaisia lattialla olevia löytyy joka väriä ja mallia, mutta seinälle ripustettavaa en ole löytänyt. Paitsi Väskin seikkailusaarella Naantalissa oli juuri sellainen mitä tarkoitan, mutta Mies alkoi, ettei sitä saa ottaa mukaan, ei kuulemma kuulunut lipun hintaan. Jaa. Väskin seikkailusaarelle, muuten, mennään hienolla merirosvoaluksella, jonka kapteeni näytti aivan Tintin kapteeni Haddockilta.

Mutta niin, nähtyäni mallin hoksin, että sellainen on kovasti helppo tehdä itsekin ja tänään sain inspiraation. Voihan tietysti olla, että Mies on joskus muulloinkin sanonut, että kun haluan jotakin, voisin ensin mitata paikan mihin sitä olen laittamassa, ja vasta sitten ostaa sen. Mutta vaikka aamupäivällä ostamani kanttinauha ehkä loppuikin kesken, ei Mies kovasti murissut, kun lähti hakemaan sitä lisää.

Lopputulokseen olen kuitenkin melko tyytyväinen. Laadusta näen kyllä itsekin, mikä merkitys olisi harsimisella, mittanauhalla ja merkkausliidulla. Ne vaan vievät niin kovasti aikaa.

Rakas päiväkirjani... Kun aina ei huvita

Tykkään lukemisesta. Jostain syystä kuitenkaan viime syksystä asti se ei ole oikein huvittanut. Edes lempikirjailijani eivät ole saaneet lukuintoa syttymään. Kirjan silloin toisen, tällöin olen vaivoin saanut kahlattua, mutta eihän se sellainen kahlaaminen kivaa ole. Joululahjakirjoistakin suurin osa on vielä lukematta ja kesälomalla en lukenut ainuttakaan kirjaa alusta loppuun, pari keskeneräistä sain sentään lopetettua. Nyt yöpöydällä kummittelevat 971 sivua Les Miserablesia ja 779 sivua Sinuhe egyptiläistä. Eihän tuollaisia jättiläisiä jaksa edes nostaa ja jos ne aloittaa, eivät ne lopu koskaan.

Mutta sitten tuli juhannuspäivän yönä telkkarista Hilja Valtosen Vaimoke. Olihan se leffan jälkeen pakko kirjana kaivaa hyllyn perukoilta ja ahmia pois. Hilja Valtosen kirjan kun kerran avaa, ei sitä voi laittaa pois ennen viimeistä lausetta. Ja kun Vaimokkeen jatko-osa Neekerityttö peilaa löytyi myös hyllystä, piti sekin ahmaista. Ja sitten jatkaa niillä kaikilla muilla. Olen taas herännyt aamuisin silmät sikkurassa töihin, kun vasta keskiyön tunteina olen nukahtanut kirjan kanssa. Mutta on se vaan niinkin, että uni hyvän kirjan jälkeen on suloisempaa kuin telkkarin räiskyvien (jenkki)poliisisarjojen jälkeen.

Tykkään myös teatterista. Jostain syystä minua ei kuitenkaan ole pitkään aikaan huvittanut mennä teatteriin. (Mitä nyt sitten, kun muutama päivä sitten näin Mikkelin teatterin mainoksen Vaimokkeesta, jossa pääosassa on ihana Tomi Metsäketo ja sivuosassa DNA:n telkkarimainoksen Mähönen. Niin ja Turun teatterin mainoksen Rocky horror picture showsta. Niin ja Tampereen teatterin mainoksen Les Miserablesista, jossa Javertina on ihana Sören Lillkung. Mutta näitä ei lasketa.) Olenhan minä mukana kulkenut, kun äiti on tarjonnut liput ja mukaansa pyytänyt, mutta itse en jaksaisi lipusta maksaa.

Toki jokin aika sitten Turun Vartiovuorella Risto Räppääjä ja Nukkavieru Nelliä katsellessa pystyin eläytymään näytelmään niin, että Nellin laulaessa "Minä kaipaan vanhaan kotiin takaisin... Lapsen paikka on vanhassa kodissa, lapsi ei viihdy muuttokuormassa...Lasta ei saa uuteen kotiin kuljettaa..." itkeä tillitin kuin vesiputous. Äiti sanoo sen olevan sukuvika, kun kaikki asiat aina itkettää, mutta kieltämättä itkeminen lasten kesäteatterissa tuntui vähän... hmm... vähän liioittelulta.

Ans kattoo miten käy, kun äiti sanoi vievänsä meidät (minut, Miehen, Tyttären ja Poikasen) torstaina teatteriin, muttei suostunut kertomaan mihin. Haastavaksi asian tekee, etten siis tiedä mihin meidän pitäisi mennä, että teatteriin joutuisimme. Olenkin tästä päätellyt, että äiti, vanhana harrastajateatterilaisena, järjestää meille kotona performanssin, että löydän taas teatterikärpäseni.

Itsekin haikailen harrastajateatterin lavalle. Se huvittaisi aina. Vuorotyö vain ei salli säännöllistä läsnäoloa harjoituksissa. Ja vaikka ohjaaja harjoituksista poissaolon joskus sietäisikin, voisi hän näytöksistä poissaoloa katsoa pahalla silmällä.

Taidapa olla kuin pahainen kakara: Se ei huvita mitä tarjotaan, mutta sen haluan, mitä en saa.

Rakas päiväkirjani... Juoksuharjoittelua

Juu, otsikosta huolimatta minä en ole erehtynyt harjoittelemaan juoksua, Tytär on. Myös rullaluistimet oli "Ihan pakko saada!" ja nyt Tytär on niillä luikannut tasan kerran ja Poikanen kaksi. Luistimet tuli kotiin kuukausi sitten.

Mutta juoksemisesta Tytär tuntuu tykkäävän. Yritin netin syövereistä löytää tietoa, kuinka paljon 11-vuotiaan olisi hyvä korkeintaan juosta ja kuinka lujaa. Kaikkialla oli vastaus: lapsen ei ole hyvä harrastaa yksipuolista juoksua, vaan liittyä vaikka yleisurheiluseuraan tai harrastaa pallopelejä.

Pohdin siinä, että yksinkös sen lapsen sitten pitää niitä pallopelejä harrastaa, jos kavereilla ei ole joukkuepeleihin kiinnostusta. Tai pitääkö musikaalisen lapsen lopettaa soittotunnit ja kuoro, että aikaa jää yleisurheilulle. Tuonikäisillä kun kaikki lajit, niin musiikin kuin urheilunkin puolella, tarkoittaa, että normaalien treenien lisäksi viikonloppuisin ja arki-iltoinakin on pelejä/kisoja/esiintymisiä. Ei aika riitä kaikkeen, paitsi jos sitten lopettaakin ystävyyssuhteet. Juosta voi kuitenkin aina silloin kun siltä tuntuu ja kun aika on sopiva.

Mies on harrastanut juoksemista ehkä aina, lukuunottamatta muutamia vuosia aina silloin tällöin, kun pää tai kroppa on sanonut juoksemiselle ei. Miehen esimerkistä Tytärkin kai juoksemisesta innostui, kun Mies on nyt aktiivisesti treenannut puolimaratonille.

Miehen kautta keksinkin sitten lähettää Juoksija-lehden asiantuntijoille kysymyksen lapsen juoksuharjoittelusta. Koska en itse netistä mistään vinkkejä löytänyt, jaan nuo vinkit nyt tässä. Ehkäpä näistä juoksija Petri Saavalaisen vinkeistä on apua jollekin toisellekin etsijälle.

Lapsen (11v) juoksuharjoittelu:

• On tärkeää, että opitaan juoksemaan tarpeeksi hiljaa eli kevyen lenkin ei pidä olla kuormittava ja hirveän rasittava
• Lenkki kannattaa juosta metsässä, poluilla tai vaikka pururadoilla. Mielekkäässä ja monipuolisessa maastossa. Asvaltilla juoksua kannattaa välttää.
• 11-vuotias saattaa kestää ja halutakin juosta paljon ja kovaa, mutta hieman kannattaa aina pitää malttia mukana:
• Pitkä lenkki  n. 30 min/max. n. 5 km
• Kerran viikossa voisi juosta esimerkiksi 60 metrin pyrähdyksiä, tai 10-12s kovaa, tai tolpanvälejä jne. 10-12 kertaa ja välissä syke alas
• Lapsi tykkää yleensä kirmailla kovaa, mutta pitkiä 1min-3min pätkiä kannattaa välttää 
• Hyvä treeni esim. paljain jaloin urheilukentän nurmella: kulmasta lähtö ja poikkikentän niin, että alkuun rento kiihdytys, keskellä kovaa ja loppu rennosti rullaten. Päädyt hiljaa hölkkää tai kävelyä, pieni palautus paikoillaan ja taas toisesta kulmasta samalla tavoin.
• Joskus pitempi vaellus vaihtevassa maastossa, välillä pysähdellen ja mehua tms. nauttien

n. 3 treeniä / vk ja paljon kaikkea muuta höntsäämistä ja pelejä ulkona.

Lyhyesti:  kevyttä hölkkää mukavassa maastossa, ei liian kovaa ja silloin tällöin pyrähdystreeni

Tästä kaikesta keräsin, että jos Tytär kävisi kaksi kertaa viikossa juoksemassa (kerran lenkki ja kerran pyrähdyksiä) ja kerran viikossa rullaluistelemassa tai pyöräilemässä (talvella hiihtämässä), niin voisipa olla, että siitä kasvaisi urheilunkin suhteen tasapainoinen nuori, vaikka musiikki jatkaisikin pääharrastuksena. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka Tyttärestä vielä tulisi maratoonari, niin kuin isänsäkin on. 

Jos minä olisin Tytär ja saisin valita, niin soittaisin vain viuluani niinkuin Hepokatti Heikki. Onneksi on tainnut Tyttärestä polvi parantua <3