Rakas päiväkirjani... Sanoinhan (taas)

Niin siinä menasi käydä, niin kuin sanoin, vaikkei syy oikeastaa ollut minun: Meinasi jäädä mekon vetoketju ompelematta sunnuntaiksi.

Vetoketjuja ei ollut Cittarissa, ei Prismassa ja kylän ainoa kangaskauppa oli jo mennyt kiinni. Mitä tekee oikea Martta silloin? Martta ostaa ale-korista sellaisen koristetyynynpäällisen, jossa on sopiva vetoketju, purkaa tyynyn ja ompelee vetoketjun mekkoon.

Nyt on sunnuntaiksi mekko. Olen hitusen verran ylpeä itsestäni :-D

Rakas päiväkirjani... Sanoinhan

Sanoinhan, että Miehen entisellä elämällä on ollut kummallinen maku, kun piti mekkoja ikkunoissa.

Tuollainen siitä sitten tuli, verhoista tehdystä mekosta. Kuvaanjanlahjani eivät tee mekolle oikeutta, mutta ihan hauska se oikeasti on, kuvasta huolimatta.

Samuria minulla ei vielä ole, vaikka kangas sitä odottikin. Akuutti mekkopula iski kuitenkin ennen saumuria. Miehellä on viiskymppiset viikonloppuna ja kai minun emäntänä jotakin pitää päälleni laittaa, kun kutsuttuja vieraita kerta saapuu. Vähän joudun pohtimaan kehtaanko tuon päälleni ripustaa, mutta toisaalta, ei se huonompi ole kuin moneen kertaan käytetyt vanhat kolttuni.

Vetoketju mekosta vielä puuttuu. Ihan hyvin vetoketjukaupat olisivat voineet olla auki Tapanina. No ei, ihan oikeasti vetoketjukaupatkin ansaitsevat joulunsa, mutta nyt pelkään, ettei vetoketju löydä paikoilleen sunnuntaiksi, jollon sitä tarvitaan. Kun muuttaa uuteeen taloon, missä ei ole vielä kaikkia listoja laitettu paikoilleen, ne listat hyvin usein puuttuvat vielä myös monen vuoden kuluttuakin. Tai kun neuloo slipoverin vähän vaille valmiiksi, niin kuin äitini, se hyvin usein on vähän vaille valmiina vielä silloinkin kun slipoverin saaja ei enää edes mahdu siihen. Siis, kun tekee mekon vetoketjua vaille valmiiksi, se hyvin usein on puolivalmiina vielä monen vuoden kuluttuakin, sitten kun ei enää mahdu koko mekkoon.

Puuhastelin tänään kymmenen tuntia mekon kanssa. Melkein jokainen sauma on ommeltu vähintään kahdesti, paras neljästi, joten sikäli on ihan hyvä, ettei saumuria vielä ollutkaan. Saumurin tikin purkaminen olisi voinut olla haastavampaa. Mutta sinä rakas, ompeleva ystävättäreni: Vaikka arvaisit parhaasi kuinka kaipasin sinua tänään tutoriksi ja opettajaksi kuluneiden kymmenen tunnin aikana, arvauksesi ei olisi edes puolia siitä mitä oikeasti tunsin.

Onneksi joulusiivouksesta ei ole niin pitkä aika, ettei Miehen juhlista selviäisi viikkosiivouksella. Ehkäpä saan mekon valmiiksi sitten leipomusten välissä, jos vain joku kauppa myy huomenna vetoketjuja.

Leppoisaa loppuvuotta!

Rakas päiväkirjani... Lukemista ja Harry Potterin lukemista

Omalla yöpöydälläni nököttävät ne täsmälleen samat kolme kirjaa kuin siinä oli kesälläkin, eikä kirjanmerkki niissä missään ole siirtynyt sivuakaan. Silti yllytän tai ehkä jopa vaadin Tytärtä lukemaan koulun (vapaaehtoisen) lukudiplomin kirjoja (8kpl omavalintaista kirjaa), etteivät ne jää taas kevään parin viimeisen kuukauden puuhaksi. Poikanen ei lähtenyt suorittamaan lukudiplomia millään luokalla.  Läksyjen lukeminenkin on hänen kanssaan oma juttunsa, joten proosa saa nyt olla, kun ei juuri edes sarjakuvat kiinnosta.

Mutta Hämäläisten laulussakin sanotaan: on järkeä, on kuntoa, jos toimeen tartutaan. Poikanen tarttui toimeen ja luki vuodessa Harry Potterit. Pienenä tai suurena porkkana oli, että annoin Potter elokuvat vasta sitä mukaa kun kirja oli luettu. Tytär on nyt harmissaan, kun elokuvat nököttävät hyllyssä, mutta koska on juuri ja juuri kahlannut 1-3 kirjat, ei muihin elokuviikaan ole vielä syytä koskea.

Poikanen suunnitteli aloittavansa kirjakierroksen nyt samantien uudestaan, kun ei kuulemma enää muista ensimmäisten kirjojen tapahtumia. Yritin kovasti tarjota, että jos yrittäisi edes tutstua muuhunkin kirjallisuuteen, mutta ei kuulemma aio lukea mitään, jos ei Potteria.

En itse ole lukenut ainuttakaan Potteria ja ymmärrän Tytärtä oikein hyvin, kun ne eivät maistu. Nyt minulla onkin moraalinen probleemi, olen katsonut Poikasen kanssa elokuvat, vaikken ole lukenut kirjoja. Tietysti, tietysi minulla on kaksi hyvää syytä, miksi olen elokuvat kastonut: a) elokuvien ikäraja on 11, joten Poikanen ei olisi saanut katsoa niitä yksin b) niissä on ihana Alan Rickman Kalkaroksena (ja loistava Maggie Smith McGarmiwana). Pitääkö minun lukea kirjat vain, koska olen katsonut elokuvat, vaikken saa luettua edes niitä kirjoja joista pidän? Pitääkö Tyttären lukea kirjat ennen elokuvia, koska Poikanenkin luki? Pitääkö kenenkään lukea yhtään Potteria, jos Fantasia ei kiinnosta, vain siksi, että Potteria pitää lukea? Pitääkö mitään kirjoja lukea vain siksi, että niitä pitää lukea, vrt. Tuntematon sotilas yms.?

Tuntemattomasta sotilaasta äitini sanoisi, että kyllä pitää lukea, koska se on yleisisvistystä. Äiti vetoaa aina kaikessa yleissivistykseen. Mutta riittääkö sitten että katsoo elokuvan? Entä sitten, kun en ole nähnyt elokuvaakaan, olenko sivistymätön?

Tätä menoa Potter-probleemi muuttuu maailmanlaajuiseksi probleemiksi. Taitaa olla paras lopettaa.



J.K. Kirjoitin äsken väärin ‘yleissivistystä’. Wordin oikeinkirjoitus tarjosi tilalle 'yleisirvistys'. Yleisirvistys ei ehkä äitinikään mielestä ole yleissivistystä.

Rakas päiväkirjani... Urheilua ja isänpäivää

Ystävä kertoi Twitterissä olevansa perheensä kanssa isät vs. tyttäret futismatsissa. Meillä Poikanen lähti juuri säbäturnaukseen.

Olin hyvin hämmentynyt, kun hoksasin Poikasen turnauksen olevan isänpäivänä. Hetken mietin, olenko minä vain läheisriippuvainen vai ovatko turnauksen kaikkien joukkueiden kaikki valmentajat perheettömiä, kunnes tuon ystävättären Twiitin jälkeen ymmärsin, että skabaaminen isänpäivänä onkin aivan yleistä. (Onhan tänään euroopan tason lätkääkin ja kansallisen tason hiihtoa, sanoi Mies.)

Isät vs. tyttäret kuulostaakin kyllä herttaiselta, isät huomiovalta kisailulta, mutta ystävättären mukaan F8 tytöt ovat voitolla ylivoimaisesti, niin onko se sitten isejä huomioivaa?

Liekö urheilu niin miehekästä ja isät niin miehiä, että kisaaminen sopiikin päivään hyvin. Oman Miehenikin oli pakko päästä lenkille aamupalakakun ja jälkiruokakakun välissä, vaikka ulkona tuulee ja tuivertaa. Ehkäpä kisasi säätä tai kakkua vastaan, kun niin hyvän tuulisena tuli takaisin.

Hyvää isänpäivää omalle isälleni; olet rakas, ja lasteni isälle; olet paras, ja kaikille muille isille; olette varmasti rakkaita ja parhaita omillenne!

Rakas päiväkirjani... Halloween

Minulle kävi tänä Halloweenina samalla tavoin kuin viime vuonnakin. Olemme koko perhe katsoneet yhdessä Nelosen Vain elmää -ohjelmaa ja nyt eilen Tytär ja Poikanen valitsivat bileet koko perheen tv-tuokion sijasta. Samoin kävi viime vuonna tähän samaan aikaan, samaisen ohjelman ensimmäisen tuotantokauden kanssa. Viime vuonna bileet olivat kaverin järjestämät, eilen biletettiin meillä kotona.

Nyt jälkeen päin katsottuna, vaikka mitään ei mennyt rikki, ketään ei sattunut ja kaikilla tuntui olevan hauskaa, en vieläkään käsitä, mikä minut sai bileiden järjestämiseen suostumaan. Ehkä se, että omatkin vanhempani antoivat juuri alakoululaisena järjestää bileitä ja muistan kuinka kivaa se oli. Tosin 15 kakaraa isossa omakotitalossa on kuitenkin jokseenkin eri asia kuin 13 kakaraa meidän rivitalo kolmiossa. (Huh, nyt vasta huomasin, että paikalla piti olla yhteensä 13 kakaraa. Halloweenina. Sattumaa? I don't think so... No onneksi kaksi vierasta ei päässyt, niin kakaroita olikin vain 11. )

Poikanen ja Tytär lupasivat hoitaa bileiden kulut kuukausirahoistaan. Kauppareissun jälkeen taisi rahan arvo lapsosille käydä karmaisevalla (hih, sopii teemaan) tavalla todellisemmaksi, kun kuukausirahat meni, eikä riittäneetkään, vaikka olin kaupassa mukana hillitsemässä herkkujen ja koristeiden hankintaa. Kaksi kaunista silmäparia tuli luokseni räpsyttelemään ripsiään ja anomaan avustusta kuluihin. Enpähän voinut niitä vastustaa.

Juhla-aika oli kolme tuntia. Tytär ja Poikanen olivat hyvänä emäntänä ja isäntänä suunnitelleet juhliin ohjelmaa ja palkintokilpailuja, mutta kokemattomuus juhlien järjestäjänä kävi ilmi, kun ohjelma oli läpikäyty tunnissa, eikä 9-vuotiailla pojilla ja 11-vuotiailla tytöillä tahtonut sen jälkeen löytyä yhteistä säveltä. Menon käytyä jo liian railakkaaksi jouduin puuttumaan juhlien kulkuun ja saimme aikaiseksi pullonpyöritys ringin. Kysyin, haluavatko vieraat minun osallistuvan leikkiin ja olin kovin otettu, kun kuulin osallistumiseni olevan mieluisaa. Herätin hilpeyttä vieraissa kun laskin, etten ole n. 17 vuoteen pelannut pullonpyöritystä. Itse olin siitä lähinnä kauhuissani.

Illan päätteeksi tytöt alkoivat laulaa SingStaria ja ensimmäisten sävelten kajahdettua karkasivat pojat ulos pelaamaan Rokea ja pokea.

Verenpunainen booli teki kauppansa, vieraat olivat pelottavan näköisiä Halloween puvuissaan, ruokaa oli riittävästi ja

kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla mukana.

Rakas päiväkirjani... Ihan epää (blogin tilastojen oudot liikenteen lähteet)

Otsikon 'Ihan epää' on suora lainaus Tyttäreltä ja Poikaselta, jotka toistavat sitä silloin, kun jokin asia ei ole heidän mielestään reilua. Itsehän käyttäisin muotoa 'Ihan epistä', joka kuulemma on hyvin vanhentunutta kieltä.

Joka tapauksessa on ihan epää, epistä ja epäreilua, että juuri kun luulin päiväkirjan normaalin parinkymmenen henkilön lukijamäärän pompsahtaneen lyhyessä ajassa kymmenillä lukijoilla ylöspäin, ei se ollutkaan koko totuus ja taas sain yhden syyn lisää olla pitämättä tilastoista.  (Niin, olenko koskaan kertonut, että en pidä tilastoista. En ole vielä nähnyt tilastoa, joka puhuisi totta tai jota ei mahdollista muokata sellaiseen muotoon, että se näyttää hyvältä tai huonolta sen mukaan mitä tilaston tekijä haluaa. Ja tilastojen tulkinta, varsinainen taiteenlaji. Iyh.).

Niistä lukijoistani. Ensimmäisenä aloin ihmetellä, kun liikenteen lähteenä päiväkirjaan merkittävimmäksi nousi vampirestat. En ollut itse koskaan kuullutkaan tällaisesta sivustosta, eikä päiväkirjaa näyttäisi olevan linkitetty minnekään. Kaiken lisäksi pelkään vampyyreja ehkä enemmän kuin hämähäkkejä,. Vampyyrikammon takia en todellakaan edes aikonut klikata linkkiä, mutta uteliaisuuden takia halusin kuitenkin tietää, mikä tämä liikenteen lähde on.

Toiset bloggaajat tiesivät kertoa, että kyseessä on sivusto, joka tekee bottivierailuja blogeihin ja levittävät viruksia ja haittaohjelmia, kun sivuille sitten klikataan blogejen tilastojen kautta. Muita vastaavia bottivireilijoita liikenteen lähteissäni näyttävät olevan adsensewatchdog, ourmeets, seoanalyses, kmzackblogger, 7secretsearch, topblogstories, filmhill ja thetaoofbadass.

Monista noista mainitsemistani löysin myös suomenkielisen blogikirjoituksen, jossa varoitettiin klikkaamasta sivuille, mutta monista löytyi vain engananinkielisisä varoituksia, joten kokosin tähän yhteen nyt kaikki omat huomioni.

Summa summarum: Älä koskaan klikkaa blogisi tilastoista löytyviä tuntemattomia/epäilyttäviä/kummallisia/tms. lähteitä ja joka tapauksessa pidä huoli, että tietokoneesi/tablettisi/puhelimesi/ym. tietoturva on kunnossa.


J.K. Tietoturvasta: Poikasen ja Tyttären puhelimissa oli vain joku maksuton virustorjunta, jonka mukaan luureissa ei viruksia ollut. Päätin kuitenkin pelata varman päälle ja hankin heillekin maksulliset virustorjunnat ja kuinka ollakaan, kummankin puhelimesta haittaohjelmia löytyi. Eivät onneksi olleet vakavia, mutta haittaohjelmia silti. Siis, pidä huoli, että laitteistosi tietoturva todella on kunnossa!

Rakas päiväkirjani... Jotain mustasukkaisuudesta

Taloyhtiössä remontoitiin ulkovarastot ja siinä samalla varasto oli helppo siivotakin. Ehkä ensimmäinen kunnon siivous sen reilun kymmen vuoden aikana, mitä tässä ollaan nyt asuttu. Sieltä löytyi paljon roskaa, mutta myös mukavia yllätyksiä, tavaroita joiden luuli jo hukkuneen, kuten mummin vanha kuuden hengen kahviastiasto kahvikannun, kermanekan ja sokerikon kera.

Varastosta löytyi myös mattoja ja verhoja Miehen entisestä elämästä. Olen jokseenkin mustasukkaista sorttia, joten jopa Miehen Entisenelämän vanhat sisustustavarat ovat aiheuttaneet aikanaan sydämentykytyksiä ja siksi ne ovat hautautuneet varaston perukoille. Onneksi ne nyt olivat jo paljolti hiiren syömiä ja joutivat roskikseen, mutta yksien verhojen kuosi kiinnitti huomioni. Oli ilmeisesti kiinnittänyt aiemminkin, koska olin ne pakannut paremmin hiiriturvaan kuin muut.

En juuri nyt tarvitse uusia verhoja (tai siis ainahan uusia verhoja tarvitsee, vähän niin kuin käsilaukkujakin, mutta nimenomaan näitä verhoja en juuri nyt tarvitse), eivätkä ne sopisikaan maitokahvin väriseen kotiini. Mekko niistä kuitenkin tulisi kaunis. Pesin verhot ja kangasta olisi juuri sopivasti lyhyeen, kellohelmaiseen fiftarimekkoon, vaikkei tuo kuosi ihan fiftarikuosia olekaan.

Mutta. Jos ne verhot ahdistaisivat ikkunassakin, niin mitä sitten tapahtuu, kun pukisin ne päälleni!? Mutta kuosi on kaunis ja kankaat yleensäkin arvokkaita. Mutta myöntäisinkö, että Miehen Entiselläelämällä on ollut hyvä maku? Toisaalta, enpähän tuosta verhona tykkäisikään, vaan mekkona. On siinäkin ollut Entiselläelämällä kummallinen maku, ripustaa nyt mekkoja ikkunoihin ;-)

Jään pohtimaan kangasasiaa ja haaveilemaan saumurista.

Rakas päiväkirjani... Puhekielto

Sain flunssan, tai saada sanalla on hyvin positiivinen kaiku korvissani, enkä ainkaan tieten tahtoen tätä flunssaa halunnut, vaan entisen pääministerin sanoja lainatakseni se tuli "yllättäen ja pyytämättä". No joka tapauksessa sain flunssan tuolla joskus syyskuun alkupuolella. Muuten se meni aikanaan pois, mutta se vahingossa otti ääneni mukaansa.

Näin kun työkseni jutustelen asiakkaiden kanssa, se ei ole oikein hyvä, että tänään ääni kulkee, mutta huomena se onkin sellainen kuin olisin vetänyt viskiä koko viikon (miltä se sitten kuulostaakaan, en ole koskaan kokeillut). No, lääkärihän sen nyt sitten keksi: puhekielto. Haluaisinpa kysyä siltä lääkäriltä, onko sillä ollut lapsia ja puhekielto yhtäaikaa ja jos on niin, vinkkejä tämän yhdistelmän hallintaan. Ja toisekseen, joka olisi pitänyt ehkä mainita ensimmäisenä, rakastan selittämistä! Poikanenkin kysyy kaikki hankalat kysymykset nykyää Mieheltä, koska tietää, että minulta kysyessään  a) joutuu itse pohtimaan asiaa ennen kuin saa vastauksen ja b)  että vastaus ei ole ihan pikainen. On julmaa kieltää puhuminen. Tahdon puhua!.

Ja miten sen voi muistaa, ettei saa puhua. Kun aina tulisi jotakin, mihin pitäisi ja haluaisi vasta, haluaisi esittää huomion ja haluaisi kiinnittää lasten (ja Miehenkin) huomion. Ja haluaisi selittää, perustella, keskustella... voih... tahdon puhua!

Kotitöitä tehdessäkin tuntuu kuin olisin vihainen, kun en sano kenellekään mitään. Ruokapöydässä oli hiljaista, kun en hoitanut keskustelua. Illalla Tyttären kanssa katsottiin elokuvaa ja siitäkin oli puolet ilosta pois, kun ei voinut huomioda asioita hänen kanssa.

Sanoinko jo: Tahdon puhua!

J.K. Se lääkäri, joka määräsi puhekiellon, määräsi myös rontgeniin ja aikoo soittaa tulokset minulle tänään. Miten keskustelu lääkärin kanssa puhelimessa onnistuu puhumatta? Saas nähdä.

Rakas päiväkirjani... Sipulit

Pari vuotta sitten kirjoitin siitä, kuinka kananmunat on rohkaistuneet, kun ne eivät enää säikähdä silloin kun ne siirretään kiehumasta kylmään veteen. Nyt olen alkanut epäillä, että sipulit ovat tulleet ilkeämmiksi. Arvelen näin siksi, etten koskaan ennen ole itkenyt sipuleita kuoriessa tai pilkkoessa, mutta tällä viikolla sipulit ovat jo kahdesti saaneet minut kyynelehtimään valtoimenaan.

Vai onko minusta vain tullut herkkähipiäisempi. Tiedä sitten. Jos ne jatkavat tuota peliä, taitaa ainoa vaihtoehto olla siirtyminen pysyvästi pakastesipuleihin, ne ovat kilttejä, eivätkä itketä.

Tai ehkä hankin vain uimalasit sipulin kuorintaa varten. Pakasteen ja oikean sipulin välillä vaan on niin suuri makuero oikean hyväksi.

*Snif*

Rakas päiväkirjani... Ennen ja jälkeen osa 3

Laattapisteen Tee se itse nurkkaa lainatakseni: No niin. Pian itte tehty kylpyhuone on valmis. Ei edes allaskaapista tuleva viemärin haju haittaa.

No ei, kylpyhuoneen remontti oli jo pari vuotta sitten ja sen teki ammattimies. Nyt kuitenkin sai WC uuden ilmeen ihan omin kätösin. Tai totta puhuen, Miehen omin kätösin. Itse ehdin sutimaan maalia vähän sinne ja tänne, muuten se oli Miehen prjoketi. Eikä allaskaapistakaan tule viemärin hajua, vain maalin ja sahanpurun tuoksua.

Naisia väitetään aina ailahteleviksi mieliteoissaan ja tavoissaan. Nytkin kuitenkin taas nähtiin, ettei se pidä ollenkaan paikkaansa. Minulla on ruskea kausi menossa värimaailmassani. Se on kestänyt jo jokusen vuoden ja seuraa monivuotista violettia kautta (joka ei ihan kokonaan ole vieläkään hellittänyt). Oli siis itsestään selvää. että WC:stäkin tulee ruskea, koska violetin Mies auttamattomasti tyrmäsi. Joku ystävätär jo ehti värivalintaani hämmästelemäänkin, kun yleensä vessat ovat sinisiä, vihreitä ja roosan punaisia, mutta ei ruskeita (paitsi -70 luvulla). Olkoot se nyt sitten vaikka retroa, mutta pidän lopputuloksesta.

Siitä ailahtelevuudesta. Menimme Miehen kanssa katsomaan seinä materiaaleja. Mies on samaa mieltä kanssani (tietysti!) kaikissa ehdotuksissani. Lähes heti löydän juuri sen oikean väriyhdistelmän tummempaa ja vaalempaa ruskeaa maalia ja tapetit hylätään. Otan värimallit vielä mukaan ennen päätöstä, koska haluan sovitella niitä kotona. Kotona ne näyttävät edelleen juuri oikeilta. Vaalempi ruskea on täsmälleen sama sävy, joka valikoitui keittiön seinään kaksi vuotta sitten ja tummempi ruskea sama sävy, joka valittiin olohuoneen seinään vuosi sitten. Että naiset ailahtelevia? Värimakuni ainakin on ollut hyvin vakiintunut viimeiset kaksi vuotta.

Ruskea WC elo-syyskuulta 2013.

Sininen WC vuodelta 2003.

Makuuhuonetta ja lastenhuonetta lukuunottamatta koko koti on nyt ruskea. Makuuhuone on remontoitu Tyttären huoneeksi, vaaleanpunaiseksi, silloin kun koti on ostettu. Lastenhuone puolestaan samaanaikaan rauhoittavan vihreäksi makuuhuoneeksi. Aika muuttui, huoneet vaihtoivat omistajaa ja nyt haluaisin niillekin tehdä jotakin. Makuuhuoneeseen haikailen violettia maailmaa ja lastenhuoneessa saavat Tytär ja Poikanen itse valita värinsä omille puoliskoilleen. Ruskeita huoneista ei kuitenkaan tule. Ehkä.

Rakas päiväkirjani... Yli kuukausi sitten

Tyttärelle ja Poikaselle jaksan sanoa sanomasta päästyäni, ettei heidän blogeihinsa voi tulla uusia lukijoita, jos eivät niitä säännöllisesti päivitä. Ja itse kuitenkin olen kirjoittanut päiväkirjaa nyt viimeksi yli kuukausi sitten.

Tuntuu siltä, ettei ole mitään sanottavaa. Hyvä blogisti keksii vaikka tikusta asiaa, mutta minä en. En ole hyvä live small talkissakaan. Aiheeni loppuvat aina siihen, kun sää on käsitelty.

Ja otan niin helposti nokkiini. Joku jossakin, ehkä Twitterissä, ehkä blogissa, ehkä jossakin kolumnissa sanoi, ettei jaksa lukea blogia, missä on vain tekstiä, eikä ollenkaan kuvia. Otin sen heti henkilökohtaisena loukkausena, vaikkei tuolla jollakulla ole minkäänlaista yhteyttä minuun.

Aloin heti ajattelemaan, pitäisikö minun väkisin alkaa liittämään päiväkirjaan kuvia. Mutta mitä kuvia sitten? Itsestäni? Ei mitään syytä. Pojasta ja Tyttärestä? Ei todellakaan, luokoot itse omat sähköiset jalanjälkensä. Kodista? Siitähän olenkin jo laittanut aina kun jotakin laitettavaa on. Maisemista? Ei, en ole luontokuvaaja (Itseasiassa en kuvaaja oikeastaan ollenkaan, Mies meillä kaikki valokuvat ottaa.). Ei, päiväkirja ei ole kuvablogi. Sitä paitsi, itse en edes tykkää kuvablogeista, paitsi silloin, kun niissä on hyvät kuvatekstit.

No niin. Päiväkirja pysykööt lestissään.Toivottavasti vähän useammin kuin kerran kuussa.


J.K. Small talkista tuli mieleeni ystävättären taannoiset syntymäpäivät. Paikalla oli myös ystävättären isä, joka on mitä mainioin seuramies, jonka small talk ei lopu säähän. Siellä synttäreillä keskustelimme M. A. Nummisen kappaleesta Kuinka saisin rikki kookospähkinän. Kukaan ei muistanut, onnistuiko pähkinän särkeminen lopulta. Muistatko itse? Minä tarkistin. Ei onnistunut.

Rakas päiväkirjani... Ompeluksia

Onneksi pidän päiväkirjaa, sillä enhän muuten tietäisi, että olen viimeksi ommellut jotakin kaksi vuotta sitten. Silloin jäi nojatuolin päällinen ihan pikkuisen huolittelematta ja aioin tehdä sen pian loppuun. Ei lie yllätys, että huolittelemattomana se nököttää nojatuolin suojana edelleenkin. Nytkään en viitsi alkaa, se pitäisi pestä ensin.

Olen jo pidemmän aikaa etsinyt wc-paperirullatelinettä. (Siis sellaista, mihin voi laittaa paperirullia valmiiksi odottamaan aikaa, kun tarvitaan uusi rulla.) Sellaisia lattialla olevia löytyy joka väriä ja mallia, mutta seinälle ripustettavaa en ole löytänyt. Paitsi Väskin seikkailusaarella Naantalissa oli juuri sellainen mitä tarkoitan, mutta Mies alkoi, ettei sitä saa ottaa mukaan, ei kuulemma kuulunut lipun hintaan. Jaa. Väskin seikkailusaarelle, muuten, mennään hienolla merirosvoaluksella, jonka kapteeni näytti aivan Tintin kapteeni Haddockilta.

Mutta niin, nähtyäni mallin hoksin, että sellainen on kovasti helppo tehdä itsekin ja tänään sain inspiraation. Voihan tietysti olla, että Mies on joskus muulloinkin sanonut, että kun haluan jotakin, voisin ensin mitata paikan mihin sitä olen laittamassa, ja vasta sitten ostaa sen. Mutta vaikka aamupäivällä ostamani kanttinauha ehkä loppuikin kesken, ei Mies kovasti murissut, kun lähti hakemaan sitä lisää.

Lopputulokseen olen kuitenkin melko tyytyväinen. Laadusta näen kyllä itsekin, mikä merkitys olisi harsimisella, mittanauhalla ja merkkausliidulla. Ne vaan vievät niin kovasti aikaa.

Rakas päiväkirjani... Kun aina ei huvita

Tykkään lukemisesta. Jostain syystä kuitenkaan viime syksystä asti se ei ole oikein huvittanut. Edes lempikirjailijani eivät ole saaneet lukuintoa syttymään. Kirjan silloin toisen, tällöin olen vaivoin saanut kahlattua, mutta eihän se sellainen kahlaaminen kivaa ole. Joululahjakirjoistakin suurin osa on vielä lukematta ja kesälomalla en lukenut ainuttakaan kirjaa alusta loppuun, pari keskeneräistä sain sentään lopetettua. Nyt yöpöydällä kummittelevat 971 sivua Les Miserablesia ja 779 sivua Sinuhe egyptiläistä. Eihän tuollaisia jättiläisiä jaksa edes nostaa ja jos ne aloittaa, eivät ne lopu koskaan.

Mutta sitten tuli juhannuspäivän yönä telkkarista Hilja Valtosen Vaimoke. Olihan se leffan jälkeen pakko kirjana kaivaa hyllyn perukoilta ja ahmia pois. Hilja Valtosen kirjan kun kerran avaa, ei sitä voi laittaa pois ennen viimeistä lausetta. Ja kun Vaimokkeen jatko-osa Neekerityttö peilaa löytyi myös hyllystä, piti sekin ahmaista. Ja sitten jatkaa niillä kaikilla muilla. Olen taas herännyt aamuisin silmät sikkurassa töihin, kun vasta keskiyön tunteina olen nukahtanut kirjan kanssa. Mutta on se vaan niinkin, että uni hyvän kirjan jälkeen on suloisempaa kuin telkkarin räiskyvien (jenkki)poliisisarjojen jälkeen.

Tykkään myös teatterista. Jostain syystä minua ei kuitenkaan ole pitkään aikaan huvittanut mennä teatteriin. (Mitä nyt sitten, kun muutama päivä sitten näin Mikkelin teatterin mainoksen Vaimokkeesta, jossa pääosassa on ihana Tomi Metsäketo ja sivuosassa DNA:n telkkarimainoksen Mähönen. Niin ja Turun teatterin mainoksen Rocky horror picture showsta. Niin ja Tampereen teatterin mainoksen Les Miserablesista, jossa Javertina on ihana Sören Lillkung. Mutta näitä ei lasketa.) Olenhan minä mukana kulkenut, kun äiti on tarjonnut liput ja mukaansa pyytänyt, mutta itse en jaksaisi lipusta maksaa.

Toki jokin aika sitten Turun Vartiovuorella Risto Räppääjä ja Nukkavieru Nelliä katsellessa pystyin eläytymään näytelmään niin, että Nellin laulaessa "Minä kaipaan vanhaan kotiin takaisin... Lapsen paikka on vanhassa kodissa, lapsi ei viihdy muuttokuormassa...Lasta ei saa uuteen kotiin kuljettaa..." itkeä tillitin kuin vesiputous. Äiti sanoo sen olevan sukuvika, kun kaikki asiat aina itkettää, mutta kieltämättä itkeminen lasten kesäteatterissa tuntui vähän... hmm... vähän liioittelulta.

Ans kattoo miten käy, kun äiti sanoi vievänsä meidät (minut, Miehen, Tyttären ja Poikasen) torstaina teatteriin, muttei suostunut kertomaan mihin. Haastavaksi asian tekee, etten siis tiedä mihin meidän pitäisi mennä, että teatteriin joutuisimme. Olenkin tästä päätellyt, että äiti, vanhana harrastajateatterilaisena, järjestää meille kotona performanssin, että löydän taas teatterikärpäseni.

Itsekin haikailen harrastajateatterin lavalle. Se huvittaisi aina. Vuorotyö vain ei salli säännöllistä läsnäoloa harjoituksissa. Ja vaikka ohjaaja harjoituksista poissaolon joskus sietäisikin, voisi hän näytöksistä poissaoloa katsoa pahalla silmällä.

Taidapa olla kuin pahainen kakara: Se ei huvita mitä tarjotaan, mutta sen haluan, mitä en saa.

Rakas päiväkirjani... Juoksuharjoittelua

Juu, otsikosta huolimatta minä en ole erehtynyt harjoittelemaan juoksua, Tytär on. Myös rullaluistimet oli "Ihan pakko saada!" ja nyt Tytär on niillä luikannut tasan kerran ja Poikanen kaksi. Luistimet tuli kotiin kuukausi sitten.

Mutta juoksemisesta Tytär tuntuu tykkäävän. Yritin netin syövereistä löytää tietoa, kuinka paljon 11-vuotiaan olisi hyvä korkeintaan juosta ja kuinka lujaa. Kaikkialla oli vastaus: lapsen ei ole hyvä harrastaa yksipuolista juoksua, vaan liittyä vaikka yleisurheiluseuraan tai harrastaa pallopelejä.

Pohdin siinä, että yksinkös sen lapsen sitten pitää niitä pallopelejä harrastaa, jos kavereilla ei ole joukkuepeleihin kiinnostusta. Tai pitääkö musikaalisen lapsen lopettaa soittotunnit ja kuoro, että aikaa jää yleisurheilulle. Tuonikäisillä kun kaikki lajit, niin musiikin kuin urheilunkin puolella, tarkoittaa, että normaalien treenien lisäksi viikonloppuisin ja arki-iltoinakin on pelejä/kisoja/esiintymisiä. Ei aika riitä kaikkeen, paitsi jos sitten lopettaakin ystävyyssuhteet. Juosta voi kuitenkin aina silloin kun siltä tuntuu ja kun aika on sopiva.

Mies on harrastanut juoksemista ehkä aina, lukuunottamatta muutamia vuosia aina silloin tällöin, kun pää tai kroppa on sanonut juoksemiselle ei. Miehen esimerkistä Tytärkin kai juoksemisesta innostui, kun Mies on nyt aktiivisesti treenannut puolimaratonille.

Miehen kautta keksinkin sitten lähettää Juoksija-lehden asiantuntijoille kysymyksen lapsen juoksuharjoittelusta. Koska en itse netistä mistään vinkkejä löytänyt, jaan nuo vinkit nyt tässä. Ehkäpä näistä juoksija Petri Saavalaisen vinkeistä on apua jollekin toisellekin etsijälle.

Lapsen (11v) juoksuharjoittelu:

• On tärkeää, että opitaan juoksemaan tarpeeksi hiljaa eli kevyen lenkin ei pidä olla kuormittava ja hirveän rasittava
• Lenkki kannattaa juosta metsässä, poluilla tai vaikka pururadoilla. Mielekkäässä ja monipuolisessa maastossa. Asvaltilla juoksua kannattaa välttää.
• 11-vuotias saattaa kestää ja halutakin juosta paljon ja kovaa, mutta hieman kannattaa aina pitää malttia mukana:
• Pitkä lenkki  n. 30 min/max. n. 5 km
• Kerran viikossa voisi juosta esimerkiksi 60 metrin pyrähdyksiä, tai 10-12s kovaa, tai tolpanvälejä jne. 10-12 kertaa ja välissä syke alas
• Lapsi tykkää yleensä kirmailla kovaa, mutta pitkiä 1min-3min pätkiä kannattaa välttää 
• Hyvä treeni esim. paljain jaloin urheilukentän nurmella: kulmasta lähtö ja poikkikentän niin, että alkuun rento kiihdytys, keskellä kovaa ja loppu rennosti rullaten. Päädyt hiljaa hölkkää tai kävelyä, pieni palautus paikoillaan ja taas toisesta kulmasta samalla tavoin.
• Joskus pitempi vaellus vaihtevassa maastossa, välillä pysähdellen ja mehua tms. nauttien

n. 3 treeniä / vk ja paljon kaikkea muuta höntsäämistä ja pelejä ulkona.

Lyhyesti:  kevyttä hölkkää mukavassa maastossa, ei liian kovaa ja silloin tällöin pyrähdystreeni

Tästä kaikesta keräsin, että jos Tytär kävisi kaksi kertaa viikossa juoksemassa (kerran lenkki ja kerran pyrähdyksiä) ja kerran viikossa rullaluistelemassa tai pyöräilemässä (talvella hiihtämässä), niin voisipa olla, että siitä kasvaisi urheilunkin suhteen tasapainoinen nuori, vaikka musiikki jatkaisikin pääharrastuksena. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka Tyttärestä vielä tulisi maratoonari, niin kuin isänsäkin on. 

Jos minä olisin Tytär ja saisin valita, niin soittaisin vain viuluani niinkuin Hepokatti Heikki. Onneksi on tainnut Tyttärestä polvi parantua <3 

Rakas päiväkirjani... Delffiineistä

Tytär ja Poikanen rakastavat uimista, kuten varmasti suuriosa kaikista muistakin lapsista.

Tänä kesänä kakrat kävivät uimassa ensimmäisen kerran koulujen päätöspäivänä, 17 asteisessa vedessä ja viihtyivät reissussa viisi tuntia. Aloin arvella moisesta lutraamisesta heille kasvavan evät ja siksi kutsun heitä delffiineiksi.

Delffiinien kotijärvi olisi reilun kilometrin päässä,
mutta kun ne kerran haluatvat kaupungin toiselle
puolen uimaan, niin vietävähän ne on. Delffiinit
on sellaisia.  Ja onhan siellä tietysti kaunistakin.

Merelle delffiineillä on pitkä matka, mutta onhan
niiden joskus päästävä sinnekin. Naantalissa,
esimerkiksi, delffiinit viihtyivät meressä oikein hyvin.
Ihana auringonpaiste korvasi hyisen kylmän veden.

Feispuukissa puhun muutenkin paljon Tyttärestä ja Poikasesta, mutta kuvia Mies on ehdottomasti kieltänyt laittamasta mihinkään. Nyt joku kuitenkin erityisesti kysyi kuvaa delffiineistäni ja Miehen vastustuksesta huolimatta ja kiukun uhallakin teen poikkeuksen. Kas tässä:

Delffiinini. Taaempana Poikanen, etualalla Tytär.

Rakkaudella:  Jimmi

Rakas päiväkirjani... Olen koukussa

Ystäväni olivat Facebookissa sitä mieltä, että kukaan ei voi käydä Ikeassa niin paljon kuin minä.
Arvio voi johtua siitä, että eräänä keskiviikkona vietin siellä koko päivän, seuraavana perjantaina kävin siellä kahdesti ja nyt kerron vielä salaisuuden: jotain unohtui ja minun oli mentävä sinne vielä seuraavana lauantainakin ;-D

Mutta tässä teille, Ikea käyntieni naurajille, en siis vain mahda sille mitään:

Solsidan
kausi 2, jakso 6
Fredde: Mitä sinulle kuuluu?
Alex: Pitää lähteä Ikeaan ostamaan kaappi tarvikkeita.
Fredde: Tyypillistä. Ikea-kaluste ei tule koskaan valmiiksi. Se kuuluu liikeideaan.
Alex: Tyytymätön asiakasko?
Fredde: Se on kuin heroiiniriippuvuutta. Ikeaan on aina hinku. Aina kun näet kaapin, haluat heti Ikeaan.
(Yle TV2, suom. Solsidan Produktion)

Solsidan on fiktiivinen Tukholman lähellä sijaitsevan kauniin saaristokunnan Saltsjöbadenin osa jossa päähenkilö Alex on asunut lapsuudessaan ja jonne hän sarjan alussa muuttaa raskaana olevan avovaimonsa Annan kanssa. Alex ja Anna ovat ostaneet talon Alexin äidiltä Margaretalta, jolla on vaikeuksia luopua talosta ja pojasta.

Solsidanissa asuvat myös Alexin lapsuudenystävät; Fredde vaimonsa Mickanin ja kahden lapsensa kanssa, sekä Ove vaimonsa Annetten ja lapsensa kanssa.

Solsidan on herkullista komediaa, jonka hahmoista tunnistaa itsensä ja naapurinsa ja siksi naapuruston normaalista elämästä kertova dialogi pulppuuaa niin hulvatonta huumoria.

Olen koukussa paitsi Ikeaan, myös Solsidaniin.

Rakas (matka)päiväkirjani... Dag fyra

Lauantai 08.06.2013

Kotiinlähdön päivä, siis viimeinen hotelliaamiainen *snif*. No jään toki kaipaamaan muutakin kuin aamiaista: merituulta, punaisia teitä, lampaita, ystävällisyyttä, monenlaista erilaista luonnon kauneutta ja kaikkia niitä nähtävyyksiä, joita en tälläkään reissulla nähnyt.

Pommern

Vielä oli aikaa sentään yhdelle tai pakon edessä kahdelle nähtävyydelle. Hotelli ja satama ovat aivan Pommernin vieressä, joten se oli hyvä jättää viimeiselle päivälle kun kauemmaksi ei ollut enää aikaa lähteä. Tarkoitus siis oli mennä katsomaan vain Pommernia, mutta ne olivatkin ovelia ja myivät vain Merimuseo-Pommern yhdistelmä lippuja, kalliilla. Poikaselle oli kuitenkin jo luvattu Pommerniin pääsy, enkä ollut merimuseossakaan aikaisemmin käynyt. Merimuseon olikin sitten edes vähän hauska paikka, kun siellä sai kokeilla simulaattorilla laivan ohjaamista, harjoitella solmuja ja reivata purjetta.

Paluumatka Turkuun tehtiinkin sitten komeasti Viking Gracella. Olihan se hieno ja iso. Epäilemättä Itämeren upein, niin kuin tulomatkan Cinderella aikanaan. Myös karkkikauppa oli hieno ja iso ja se oli koitua kohtalokseni. Jos lomabudjettia muka oli vielä jäljellä kaikkien niiden jäätelöiden jälkeen, vei karkkikauppa viimeisetkin pennoseni, vai pitääkö nykyään sanoa senttiseni. Kaikkea muuta siellä oli, muttei Coffee Dropseja. Mitä tästä opimme? Ei tarvitse toista kertaa Gracelle mennä, siellä ei ole Coffee Dropseja.

Prinsessa Madelinen häät osuivat kotimatkan aikaan. Vähän ennen tv lähetystä Retro-baari stailattiin Ruotsi teemaiseksi ja häät näytettiin screeniltä. Meillä oli tietysti varattu buffee juuri hää-lähetyksen ajaksi, enkä siis päässyt osalliseksi Madden häähumusta. Mitä tästä opimme? Ei tarvitse toista kertaa Gracelle mennä, kun eivät olleet Buffeehen järjestäneet screeniä.

Kotiin tullessa Tytär nuuhkii ovella:" Täällä tuoksuu... Täällä tuoksuu.... Kodilta. Nyt mä tiedän mille meidän koti tuoksuu." Borta bra, men hemma är bäst. Kotona oltiinkin sopivasti kakskymmentä yli kymmenen, kun puoli yksitoista alkoi maikkarilta F1 aika-ajojen jälkilähetys. Vaikka Kimi epäonnistuikin, kruunasi Bottaksen onnistuminen kotiin tulon.

Jos ennen aikaan kaikki tiet veivät Roomaan, vievät minun tieni Ahvenanmaalle. Kuudes kerta toden sanoi...

I <3 Åland

J.K. Sunnuntaina kotona kaysyin kakroilta, oliko reissu kiva ja mitä jäi parhaiten mieleen. Poikanen sanoi mieleen jääneen parhaiten sen, että keski-Eurooppaan ei kannata mennä, koska mannermaiseen aamiaiseen kuuluu vain kahvi ja kroisantti.

Rakas (matka)päiväkirjani... Dag tre

Perjantai 07.06.2013

Äiti väittää, että Ahvenanmaan pannukakkua pitäisi syödä Jan Karlsgårdenissa, mutta oikeastihan sitä kuuluu syödä Getabergenillä Soltuna ravintolassa. Ja onneksi en uskonut äitiä, sillä myöhemmin Jan Karslgårdenissa huomasimme olevamme taas liikkeellä sesongin ulkopuolella ja olisi jäänyt pannukakut syömättä, kun kahvila ei ollut auki.

Getabergen

Mutta Getabergenin näkötorni ja peikkopolku olivat auki. Kun ihminen tietää, että jalkojensa rasituskestävyys on mitä on, niin luulisi sen myös tietävän, että ei kannata lähteä peikkopolulle kapuamaan Getabergeniä alas ja ylös, kompastellen välillä männyn juuriin. Niin luulisi, mutta minäpä vain halusin peikkopolulle. Ja olihan siellä upeaa. Karun kaunista.

Ja tietysti siellä (Soltunassa, ei peikkopolulla) oli Ahvenanmaan pannukakkua. Pannukakkuunhan perinteisesti kuuluu luumuhillo. Minä kun en kuitenkaan ole luumufani, pyysin jättämään sen pois. Vaikka kielipääni ei koskaan ole ollut mainittava, yritin silti koko reissun ajan puhua niin paljon ruotsia kuin vain osasin. Tässä tapauksessa saattaa tietysti olla, että pyysin jättämään pannukakustani kukkaset pois luumujen sijasta. Ihana kassarouva ystävällisen naurahduksen kera kuitenkin ymmärsi asiani, tai ainakin sain pannukakkuni hetken kuluttua pelkällä kermalla.

Ystävä suositteli poikkeamaan Getalla Enebossa http://www.aland.net/enebo/ mutta  se jäi nyt tällä kertaa katsomatta peikkopolun vietyä voimat jaloista. Ensi kerralla sitten. Olen varma, ettei tämä ollut viimeinen vierailuni Ahvenassa.

Vita Björn

Poikanen oli odottanut koko reissun ajan Vita Björnin vankilamuseossa käyntiä. Vita Björ on toiminut vankilana aina perustamisestaan 1784 vuoteen 1975 saakka. Rakennuksen toisessa päässä oli viisi selliä ja toisessa päässä vartijan asunto. Mahtoi olla mukava ammatti vanginvartijana. En rupeisi.

Museona vankila on toiminut vuodesta 1985. Vita Björnin toiminnan loppumisen jälkeen Ahvenanmaalla ei ole enää lainkaan vankilaa, vaan lähin vankila on Turussa. Museoon on nyt sisutettu vankikopit 1800-luvun alun ja puolivälin, sekä 1900-luvun alun ja 1950-luvun mukaisesti. Jos nyt en ehdoin tahdoin halua vankilaan näin 2010-luvullakaan, niin vielä -50 luvulla olosuhteet näyttivät olevan melko karmivat.

Vita Björnin vieressä on Jan Karlsgården, joka edustaa 1800-luvun talo- ja pihakokonaisuutta Ahvenanmaalla. Vanhojen rakennusten tuoksuun sekoittui juuri leikatun heinän tuoksu ja kun aurinko vielä paistoi pilvettömältä taivaalta, olisin voinut jäädä sinne nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta vaikka koko lomakseni. Tietysti, tietysti rauhasta ja hiljaisuudesta olisi vain rippeet jäljellä sesongin alettua, joten ehkä oli parempi nauttia siitä vain tämä iltapäivä.

Uffe på Berget

Kotimatkalla piti vielä poiketa kakkostien yli menevällä kahvila Uffe på bergetillä. Sielläkin olisi ollut näkötorni (niitä muuten Ahvenassa piisaa), mutta koska en itse voinut torniin kiivetä, ei yllytyksestä huolimatta seurueenikaan torniin hinkunut. Jäätelö kuitenkin oli hyvää.

Päivä oli lämmin, Getalla oli suorastaan kuuma, joten oli hyvä ja toisaalta viimeinenkin mahdollisuus testa meri. Lilla Holmen Maarianhaminassa oli viihtyisän vihreä, eikä hiekkarantakaan siellä ollut hassumpi. Minähän en veteen mene ennen kuin se on min. +25 asteista, mutta delffiinini, Tytär ja Poikanen, olivat meressä kuin kotonaan. Mieskin uskaltautui äkkiseltään pulahtamaan ja totesi veden olleen virkistävää. Ehkä se juoksulenkin jälkeen todella sitä olikin, mutta veteen menon suosituksena "virkistävä" ei ole minulle riittävän vakuuttavaa. Mies tosiaan kävi joka päivä lenkillä Maarianhaminassa ja kehui pyöräteitä. No, hyvät pyörätiet ei ehkä ole mikään yllätys ajatellen kuinka tärkeitä pyöräturistit ovat Ahvenalle.

Hälsingar från Geta!

Rakas (matka)päiväkirjani... Dag två

Torstai 06.06.2013

Aamu heräsi vilpoisena, vain +10astetta. Mutta kun saa istua valmiiseen aamiaispöytään, ei lämpötilallakaan ole mitään väliä. Kakratkin ihastelivat aamiaisen valinnan runsautta ja Mies siinä totesi heille, että kyllä hotelliaamiaisiinkin voisi kyllästyä. En ymmärrä mitä se tarkoitti. En ikinä voisi kyllästyä hotelliaamiaisiin. Siitä päästiinkin sitten keskustelemaan eri aamiaistyypeistä ja kakrat (joita kouluaamuina saa uhkailla ja kiristää syömään aamiaista) kauhistelivat mannermaisen aamiaisen pienuutta.

Ekceröhön päästessämme huomasimme, että sesonkiaika ei ole vielä alkanut. Kyllä nähtävyydet sentään jo ovat auki noin yleisesti, mutta päiväkohtaisesti ne aukeavat vasta yhdeltätoista ja me tähtäsimme jo kymmeneen. Niin että tiedoksesi, sesonki Ahvenanmaalla on 15.6.-31.7, kohteet ovat kuitenkin avoinna vaihtelevasti koko kesäkauden 1.5.-31.8.

Eckerö on ollut vuosisatojen ajan tärkeä paikka postinkulun kannalta ja Posti- ja tullitalo on itsensä Engelin suunnittelema. Eckeröstä on saanut aina erityisen leiman postikortteihin ja siksi halusimme postittaa kortit siellä. Kun siis ensin kulutimme tunnin, kymmenestä yhteentoista angrybirdejä ja icecreamjumppeja pelaten (onneksi elämme älypuhelimien aikaa) avasi vanha postikonttori viimein ovensa, mutta hupsheijaa, eihän se enää ollutkaan postokonttori, vaan pieni suklaapuoti. Pienessä suklaapuodissa oli vielä keltainen postilaatikko, johon kortit voi tipauttaa, ja sieltä ne kuljetetaan Maarianhaminaan leimattavaksi, mutta koska kortit on pudotettu Eckerössä postin kuljetettavaksi, leimataan kortteihin Maarianhaminassa Eckerön perinteinen leima. Konstigt, tycker jag. No, olihan siellä sentään sitä suklaata. Nams.

Loppupäivän omistimme Tyttären kanssa shoppailulle, Mies ja Poikanen raahustivat perässämme. Oli siellä sentään Toys 'r' us kauppaa vastaava Lek planeten, jossa Poikanen sai ajan kulumaan mukavasti. Hassua oli, kuinka esimerkiksi H&M.llä oli aivan erilainen valikoima kuin manner-Suomessa. Kauppaketjuja ei muutenkaan ollut paljon. Ruokakaupat olivat melkein järjestäen K-ketjun kauppoja, yksi S-market löytyi ja toinen olisi avattu sunnuntaina. H&M, kaksi KappaHllia ja Hesburger löytyivät myös, mutta muuten kaupat ja ravintolat olivat kaikki ketjujen ulkopuolella. Se tuntui hyvälle. Tuntui, että shoppaillessa oikeasti edistin paikallista turismia, enkä kauppaketjujen toimintaa.

Jan Karlsgården

Yksi kauppa ylitse muiden pitää mainita, korukauppa Ele & Kele. Kauppa on vielä 80-luvulla ja 90-luvun alussa ollut Jan Karlsgårdenissa, mutta on nyt muuttanut Maarianhaminaan. Siellä on kauppiaan itse hopeasta ja Ahvenaanmaan graniitista tekemiä koruja

Jos kuvasta saa selvää, siinä on rautalangalla kirjoitettu (hihi... jouduttu vääntämään jollekin oikein rautalangasta... hihi) Jan Karlsgårdenin nimikyltti. Tuolla samalla tekniikalla Ele & Kele tekee myös nimikoruja hopealangasta. Hauskana ajankuvana huomasin, että kun äiti 80-luvulla toi minulle nimikorun, oli sen nauha silkkinauhaa. Koru on hävinnyt ajan kuluessa ja kun itse 90-luvulla hain nimikorun kadonneen tilalle, siinä nauhana oli nahkanauha. Nyt hain kaupasta korut Tyttärelle ja Poikaselle ja myös ketju oli nyt hopeaa.

Hälsingar från Eckerö.

Rakas (matka)päiväkirjani... Dag ett

Keskiviikko 05.06.2013

Kyllä lomalla on mukavaa. Mutta lomalla tai ei, matkalle lähdössä tai ei, klo 05.00 herääminen on täysin epäinhimillistä. Puoli kuuteen mennssä olimme autossa ja matkalla Turkuun. En usko heränneeni vielä Forrssasakaan, josta poikettiin hakemassa aamukahvit ja sämpylät. Mä niin tykkään huoltsikoiden valmiiksi pakatuista juustosämpylöistä, että voisin syödä niitä vaikka kuinka paljon, eikähän se yksi nälkää edes viekään. Onneksi en ollut vielä herännyt, niin en huomannut nälkääkään.

Laiva Turusta Maarianhaminaan oli Cinderella. Reitillä normaalisti oleva Amorella oli tuuraamassa Gabriellaa, joka oli telakalla valmiina huollon jälkeen, mutta jumissa säiliöaluksen takana. Kyllä minulle Cinderella kelpasi, onhan se hienompi kuin Amorella. Cinderella ajaa normaalisti Tukholma-Maarianhamina väliä, joten ei sitä aina enää pääsekään ihastelemaan Itämeren hienointa laivaa. (On, on hienoin. Niin tai oli silloin -90 alussa.)

Tämä lie sitä todellista kansainvälisyyttä, kun
samassa kahvilassa myydään sekä Thai ruokaa
että Ahvenanmaan pannukakkua.
Emme syöneet kumpaankaan, vain jäätelöä.

Hotelli Maarianhaminassa oli vanha tuttu Adlon. Sattuipa vielä sama huonekin, jossa asustimme ystävättärien kanssa ysiluokan leirikoulussa. Muuten en huonetta muistaisikaan, mutta kun huone oli toisessa kerroksessa niin, että ikkunasta pääsi alemmalle katolle ja sitä maahan, kulki huoneen läpi baana kaupungille, huonetta ei voi olla muistamatta Oli huone vähän muuttunutkin, nyt siellä oli erillisten sänkyjen sijasta parisänky ja kerrossänky. Huonetta varatessa luulin, että lapsille olisi vuodesohva ja Tytär kerkisi veikan vieressä nukkumista jo kritisoimaankin. Ilo oli siis sitäkin suurempi, kun huoneeseen päästessä löysimme kerrossängyn.

Illansuussa lähdimme vielä Boomarsundin linnoituksen raunioille laulamaan "Ja se Oolannin sota oli kauhia..." Joskin Mies tietysti opetti kakroille sen hauskemman version "... Kun kolmellasadalla peltipurkilla, seilas puliukot sammakkolammella..." Hämmeästelen, ettei kakrat tienneet sitä ennestään, kun kaikki muut pilalaulut ovat koulussa jo oppineet, mutta nythän tietävät tuonkin.


Hälsingar från Bomarsund!

Rakas päiväkirjani... Problem solved

Tykkään kaupunkilomista. Ateena, Rooma, Venetsia, Pariisi (tietysti!), Budapest, Wien tai mikä tahansa kaupunki, jossa on paljon nähtävää, kelpaisi. Rantalomalla en ole koskaan ollut, mutta en usko haluavanikaan.

Poikanen ja Mies kauhistuivat heti, kun keväällä aloin  puhumaan, että olisi hienoa mennä johonkin kiertelemään museoita. Tytär innostui ajatuksesta ja niin alkoi muodostua suunnitelma tyttöjen lomasta. Menkööt pojat katsomaan vaikka Jaron tai FC Lahden potkupalloa, kun ei historia kiinnosta.

On Trivagoa, Hotles.comia, Rantapalloa ja vaikka mitä muita, jotka mainostavat, että meiltä helposti ja halvasti milloin vaan ja minne vaan.

Mutta entäs sitten, kun en oikein tiennyt minne haluan matkustaa, ajankohdallakaan ei ollut väliä, kunhan kesällä ja hintahaarukka oli n. 0-halvin euroa. Kyllä noiden pitäisi olla aivan riittävät hakuehdot, mutta mihinkään en niitä voinut lisätä, aina olisi pitänyt tarkentaa. Aikani surffattuani varaussivuilla, tulin tulokseen, että itä- ja keski-Eurooppa eivät halunneet minua ja Tytärtä vieraakseen.

Vähän aikaa pohdin Tallinnaa. Olen nähnyt Tallinnan vanhan kaupungin viimeksi silloin, kun Eesti oli juuri itsenäistynyt Neuvostoliitosta. Minulla oli silloin ylläni keltanen t-paita, jossa oli hevosen kuva ja mustat hihat ja huppu, sekä vihreät pyöräilyhousut. Kaupat oli vielä silloin Tallinnassa tyhjiä ja juoksin sateessa torin läpi valkoisissa sandaaleissa lätäköihin hyppien. Moni asia olisi varmasti muuttunut ja mukava nähdä.

Yhtäkkiä muistin Ahvenanmaan. Muistan sieltä kaksi lomaa lapsuudesta, yhden luokkaretken ja kaksi lomaa oman perheeni kanssa. Ehdotin Miehelle tyttöjen loman sijasta koko perheen lomaa Ahvenanmaalle. Mieskin innostui. Poikanen muisti edelliseltä reissulta saamansa Rannanvartija Legon ja Tytär meressä uimisen, niin sehän oli sitten siinä. En käsitä miksi olin edes kuvitellut meneväni johonkin muualle, kun parhaat lomamuistoni tähänkin asti ovat Ahvenanmaalta.

Bomarsundissa lauletaan: "Ja se Oolannin sota oli kauhia...", Eckeröstä löydetään Suomen mantereenkin postinkulun historiaa ja Getalla (äitin mielestä Jan Karlsgårdenissa) syödään Ahvenanmaan pannukakkua. Jan Karlsgårdenissa tai oikeastaan sen vieressä kauhistellaan Vita Björnin vankilahistoriaa ja Kastelholman linnasta saadaan pala Ruotsi-Suomen historiaa. Ja uidaan meressä (en minä, (meri)vesi ei kuitenkaan ole vielä 25 asteista), selvitetään miksi Ahvenanmaan tiet ovat punaisia, ihaillaan saaren kauneutta ja löydetään vaikka mitä muuta.

I <3 Åland

Rakas päiväkirjani... Lappu

Meillä on tapana jättää toisillemme lappuja keittiön pöydälle. Varsinkin Poikaselle on turha laittaa asioista tekstaria, koska hän lukee ne vasta illalla nukkumaan mennessään. Lappu pöydällä tulee paremmin huomioiduksi. Ehkä.  Muutenkin tykkään enemmän lapuista, ne on henkilökohtaisempia.


Tiistaina poikanen oli käynyt koulun jälkeen kääntymässä kotona ennen kuin tulin töistä ja pöydällä oli lappu.


Kotiin tullessaan Poikanen oli huolissaan, että huomasinhan lapun, että hän oli minua ajatellen kirjoittanut siihen PS:n sijasta JK, niin kuin minäkin aina kirjoitan.

Tykkään lapuista entistä enemmän. Ne on paljon henkilökohtaasempia kuin tekstarit. Kuka kirjoittaisi tekstariin JK sen enempää kuin PS:kään. Jopa *pus* tuntuu lapussa rakkaammalta kuin tekstarissa.

Rakas päiväkirjani... Karkkiveron tai allergian tyypilliset oireet

Olen alkanut leipomaan. Ei mitään kummempaa, herkkuja vain mielitekoihin. Kun karkkiveroa nostetaan koko ajan, täytyy sitä yrittää itse herkkunsa väsätä. 

Kuitenkin luulen, ettei se ole vain karkkivero, vaan olenkin tulossa vanhaksi. Eikös se niin ole, että kaikki vanhat mummot leipoo ihanimmat herkut. Tämä on kai sitten treeniä siihen, että viidenkymmenen vuoden kuluttua joku sanoo, että tämä on hyvää juustokakkua, mutta kyllä Jimmi-tädin kakku oli vielä parempaa, harmi etten koskaan pyytänyt reseptiä. Niin minä ainakin sanon Mummini karjalanpiirakoista.

No en kai vielä ole vanha. Vaikka monesti tuntuukin siltä, kun ystävättärien perheissä alkaa nyt olemaan pienenpieniä tuhisevia vauvantuoksuisia nyyttejä ja omat nyyttinit ovat jo ihan isoja, eikä enää niin nyyttejä, eikä vauvantuoksuisia. Tuhisevat sentään nukkuessaan <3 ja tuhahtelevat hereillä ollessaan :-/

Jos se onkin vain allergiaa. Viime vuonna kävi ihan samanlailla. En ole ollut allerginen millekään, mutta yhtäkkiä koivu alkoi viime keväänä kutittelemaan nenääni ja silmiäni. Viime keväänä innostuin myös leipomaan. Sekä niiskuttaminen ja silmien kutina, että leipominen helpottivat kesäkuun puoleen väliin mennessä, eivätkä ne vaivanneet ennen kuin taas tänä keväänä. Koivu se allergisoija ei kai vielä tänä keväänä voi olla, mutta joku sellainen kuitenkin ja jos tämä niistäminen, silmien kutina ja leipominen menevät taas kohta ohi, asia on selvä. Siskon sanoin: puuallergia, oireena leipoma.

JK. Muuta perhettä leipomani ei häiritse, ovat suorastaan mielissään. Mutta kun kukaan ei kosakaan tiskaa :-(

Rakas päiväkirjani... Voi vitsi osa 3

Minua sitten jaksaa naurattaa huonot vitsit. Ehkä siksi, että tajuan ne. Joku Fingerpori kun ei aukea minulle juuri koskaan:

Nainen: Voi tohtori, silmääni sattuu aina kun juon teetä.
Lääkäri: Käytättekö teessänne hunajaa tai sokeria?
Nainen: Käytän kyllä.
Lääkäri: Ottakaapa sitten lusikka pois kupista ennen kuin nautitte teen.

He-he-heh. Se vaan on niin hauska.


Poikanen hauskuuttaa:

Elämet olivat aloittelemasta kokousta. Kaikkien piti tulla paikalle sopimaan tärkeistä asioista. Kirhvit kuitenkin puuttuivat. Leijona toimi kokouksen puheenjohtajana.
Leijona: Odotellaan hetki vielä kirahveja ja aloitellaan kokousta.
Norsu: Ei kirahvit pääse kokoukseen.
Leijona: Miksi ei? Tämä on tärkeä kokous.
Norsu: Kirahvit on vielä siellä jääkaapissa johon ne laitettiin 25 vuotta sitten.

Haa-ha-ha-haa.
Ai miksikö kirahvit on jääkaapissa? Kurkkaa Voi vitsi, viimeinen kohta "Ja vielä yksi lapsuudesta".


Mies kertoi vitsin Poikaselle:

Matti ja Teppo tappeli, tuli Jouko ja Kosti.

Hi-hih.


Tytär ei ole vitsikkäällä tuulella:

Minä: Tytär, kertoisitko äitille vitsin.
Tytär: Sika söi sipsin.

Ha-hah, tätä se on meillä nykyään, ovien paiskomisen ja muun mököttämisen kera.


Vielä yksi lapsuudesta:

Pikku-Kalle ajoi kovaa vauhtia polkupyörällä ympäri taloa. Äiti katseli huolissaan:
1. kierros: "Mutsi kato, mä ajan ilman toista kättä."
2. kierros: "Mutsi kato, mä ajan ilman kumpaakin kättä."
3. kierros: "Muffi kafo, mä ajan ilman hamfaifa."

Hi-hi. Tää oli kyllä jo tosi vanha.

Voi vitsi!

Rakas päiväkirjani... Iltasyöppö

Olen nyt kohta neljä viikkoa tehnyt sunnuntaisin valmiiksi seuraavan viikon ruokalistan ja elänyt sen listan mukaisesti. Kauppalaputkin olen kirjoitanut ruokalistan kanssa niin, että kotona todellakin olisi ne kaikki aineet mitä ruoanvalmistus edellyttää.

Mies on ollut ihan innoissaan. Tähän asti olen keksinyt jonkun loistavan ruokaidean ja passittanut miehen kauppaan. Kauppareissuja on siten ruokaa kohden kertynyt yksi, kaksi, pahimmoillaan mies kävi neljä kertaa kaupassa yhden pullataikinan takia. (Hmph... No ei aina voi olla ihan varma siitä, mitä kaikkea tarvitsee.) Nyt olemme oikeasti pärjänneet kahdella ja viime viikolla jopa yhdellä kauppareissulla viikossa.

Hämmentävintä tässä on se, että olen todennut äitini olleen taas oikeassa. Äiti aina sanoo, että kun välillä syö, ei ole ollenkaan niin nälkä. Olen viimeksi lukioaikaan (tai ehkä en enää silloinkaan) syönyt oikeasti joka päivä yhden lämpimän aterian. Nyt neljän viikon ajan olen taas joka päivä syönyt oikein ruoan ja kun Mies on  ottanut ohjelmaansa vahtia, että syön aamiaisenkin, niin eilen illalla yhtäkkiä huomasin, kuinka en ollut lainkaan nälkäinen. Olen aina ollut iltasyöppö, mutta eilen katsoin televisiota eikä tehnyt mieleni edes napostella mitään. Tunne oli kovin uudenlainen.

Facebookissa jo kehuinkin, kun yrittää olla ostamatta mitään kauppalapun ulkopuolelta, niin herkutkin pitää tehdä itse. Minähän sitten tein perunalastuja.

Mutta aurinko paistaa, räystäät tippuu ja kun tarkkaan kuuntelee, voi autojen metelin seasta kuulla jo titityynkin. Mitä väliä silloin on edes perunlastuilla.

Rakas päiväkirjani... Labyrintissä

Lehdissä aina aika-ajoin keskustellaan, kuinka sosiaalinen media aiheuttaa riippuvuutta, ahdistusta ja muita huonoja juttuja. Olen aina nauranut noille uutisille. En naura enää.

Otan Facebookissa kavereikseni vain henkilöitä, joiden kanssa olen tai halauaisin olla tekemisissä myös oikeassa elämässä. Silti pikkuhiljaa olen alkanut tuntea, että jokainen päivitykseni pitäisi olla hupaisa, älykäs tai muuten säkenöivä. Se ei riitä, että päivitys on minua. Olin kovin pahoillani, kun viikolla yhdestä päivityksestä ei kukaan käynyt tykkäämässä, tunsin etten ollut riittävän hyvä.

Siksi siirryin Twitteriin. Siellä oli hyvin vähän tuttuja. Sain olla mitä vaan, kukaan tuttu ei voisi jättää retwiittaamatta tai favorittamatta minua. Nyt Twitteri nostaa profiiliaan koko Suomessa hurjaa vauhtia ja tietysti niin myös kaveripiirissäni. Olen samassa tilanteessa taas, olen kovin pahoillani kun en saa seurajia ja moni myöhemmin Twitteriin tullut kaveri saa jatkuvasti uusi seuraajia. Eli en ole riittävän hyvä.

Haluan lähteä pois Facebookista ja Twitteristä, mutta olen kuin labyrintissä enkä löydä tietä ulos. Olen koukussa tv-ohjelmien livetwiittaukseen. Haluan lukea muiden kommentteja ja kommentoida itse ohjelman onnistumisia, naurettavuuksia, hauskuuksia ja typeryyksiä. Haluan olla yhteisöllinen ja tykätä oikeista asioista. Mutta kun joku ei retwiittaakaan, olen pahoillani, vaikken haluaisi olla.

Ja Facebook. Sieltä nyt ainakaan ei voi lähteä pois! Enhän tietäisi enää mistään mitään. En saisi kutsuja lastenvaate- tai muovikippokutsuille. En tietäisi kun joku on saanut vauvan tai jollakin on ollut surua. En tietäisi parhaita juoruja, enkä saisi niin paljon synttärionnitteluja. En voisi kertoa reaaliajassa omia sattumuksiani, enkä saisi enää välittömiä tykkäyksiä eli välitöntä hyväksyntää. Mutta en halua enää tuntea sitä (typerää) harmia, kun kukaan ei tykkääkään.

Nauroin, kun joku lehdessä sanoi, ettei uskalla lähteä pois SoMesta. En naura enää. Minäkään en uskalla. Pelkään, että jään kokonaan vaille julkista hyväksyntää ja huomiota. Haluan olla hupaisa, älykäs ja säkenöivä.

Jane Austen, Kasvattitytön tarina (Mansfield Park, 1814):
Sir Thomas: Fanny, olet hyvin sievä. Hipiäsi on niin parantunut ja kasvosi kaunistuneet.
Neiti Price: (hämmentyneenä) Voi ette saa, Sir, puhua tuollaisia.
Neiti  Crawford: Älkää kiusatko Fannya. Hän näyttää pelkäävän huomiota ja kiitosta yhtä paljon kuin muut naiset huomiotta jäämistä.
Edmund: Terävä huomio, neiti Crawford.
Neiti Crawford: (mielissään) Kiitos, herra Bertram.

Salonki tai SoMe, 1800- tai 2000-luku. Nainen ei muutu miksikään.

rakas päiväkirjani... Ruoalla ei leikitä

Meillä syödään jonkun verran ihan liikaa pikaruokapaikkojen ruokaa, pizzoja ja einesruokaa. Nyt olen keksinyt, että haluan undulaatin (ei, en syötäväksi, vaan lemmikiksi) ja ohjeen mukaan niitä olisi hyvä olla kaksi, etteivät ne masennu. Jos siis haluan perheeseeni kaksi nokkaa lisää ruokittavaksi, niin jossain on alettava rahankäyttöä järkeistämään ja mikäs sen helpompaa kuin nuo meidän ruokailutottumukset.

Olen joskus jo kotiäitinä ollessani kokeillut tehdä kotiruoasta ruokalistan viikoksi valmiiksi. Se helpottaa arkea kummasti, kun ei tarvitse joka päivä miettiä mitä tänään syötäisiin ja yleensä kaapistakin löytyy kaikki tarpeellinen, kun on tarvittavat aineet valmiiksi suunnitellut. Simppeliä.

Nyt kokeiluuni kuuluu ruokalistan lisäksi sääntö, että kaupassa saa käydän vain kahdesti viikossa, eli kauppalappukin pitää kirjoittaa ruokalistan mukaisesti etukäteen. Tulee tehtyä paljon vähemmän mieliteko-ostoksia ja heräteostoksia, kun ei käy kaupassa. Samoin sääntöihin kuuluu Älä osta mitään -viikonloppu.  Nyt kun ensimmäinen testiviikko alkaa olla kunnialla ohi, uskallan jo julkaista ruokalistan ja kauppalapput:

Viikko 1:
ma: tortillalasagne + paprika, tomaatti, kurkku, salaatti -salaatti
ti: jauhelihapihvi, curry-banaanikastike, peruna +salaatti
ke: kalapuikot ja mokko (mokko=perunamuusi) + salaatti
to: lihaperunasoselaatikko (eilisestä mokon lopusta) + salaatti
pe: Mummin risotto (broilerijauhelihaa, makaroonia, valkoisia papuja tomaattikastikkessa) + salaatti
la: broileria riisipedillä (nesteeksi loput curry-banaanikastikkeesta) + salaatti, lauantain herkku iltapalaksi lämpimiä voileipiä
su: siskonmakkarakeitto, sunnuntain herkkuiltapalaksi jugurtti-marja smoothie

• Kauppalappu maanantai (toteutunut):
• tortilla-lättyjä, yrttinen tomaattimurska, 2 broileri jauheliha, suolakurkku, creme fraiche, paprika, tomaatti, kurkku, salaatti, sika-nauta jauheliha, banaani, sipuli,  peruna, kalapuikkoja
• lisäksi tietysti maitoa, leipää, kahvikermaa, juustoa, rasvaa, leivänpäällisleikkeleitä ym. mitä tarvitaan aamu- ilta- välipaloihin. Sen verran, että riittävät maanantista torstaihin.
• Kauppalappu perjantai (toteutunut): 
• makarooni, broileri jauheliha, valkoisia papuja tomaattikastikkeessa, sipuli, tomaatti, kurkku, paprika, salaatti broilerin rintapaloja, riisiä, herneitä, maisseja, vaaleaa leipää, keittokinkkua, siskonmakkaraa, porkkanaa, perunaa, maustamatonta jugurttia, vadelmia
• lisäksi Tyttären evääksi tarvitsemia pillimehuja, välipalapatukoita, pähkinöitä. Ja tarvittavat maidot, leivät, raejuusto, juusto, kahvi, niin että riittävät perjantaista maanantaihin. Lisäksi puuttuvia mausteita.

Viikko 2:
ma: makaroonilaatikko (viime viikon Mummin risoton lopusta) + salaatti
ti: tonnikala-riisi salaatti
ke: kanasuikalekastike + peruna +salaatti
to: siskonmakkarakeitto (lauantain keitetty iso annos, syödään pakasteesta, kun on kiireinen päivä)
pe: pizzaa (valmiille pohjalle)
la: hernekeitto, lauantain herkku iltapalksi uunimakkaraa
su: kanaa ja riisiä, sunnuntain herkku iltapalaksi Köyhiä ritareita

• Kauppalappu maanantai:
• kananmuna, salaatti, kurkku, tomaatti, paprika, vaaleaa tonnikalaa paloina, kermaviili, kanan filesuikaleita, kolmen juuston ruokakerma
• lisäksi tarvittavat maidot, leivät, juustot, leivänpäällisleikkeleet jne. niin, että pärjää torstaihin.
• Kauppalappu perjantai:
• pizzapohjia, 2 broileri jauhelihaa, sika-nauta jauhelihaa, paprikaa, tomaattia, tomaattimurska, mozzarella, pesto, juustoraaste, ruokaherneitä, kolmen juuston ruokakerma, kanan filesuikaleita, lenkkimakkara, hillo
• lisäksi tarvittavat maidot, leivät, juustot, leivänpäällisleikkeleet, murot, kaurahiutaleet, jugurtit jne. että pärjää maanantaihin.

Ensi viikon kauppalaput toki tarkentuvat lähempänä, kun näkee, mitä oikeasti puuttuu. Aamupalaksi lapset syövät puuroa ja väli- ja iltapalaksi yleensä leipää, jos ruokalistassa ei ole toisin mainittu.

Tämä viikko on sujahtanut helposti. On ihanaa, kun on jo valmiiksi miettinyt mitä ruokaa tekisi ja sitten vaan tekee sen, ihan ajattelematta. Mitään gourmet ruokihan listalta ei löydy, mutta hyvää kotiruokaa kuitenkin. Broileria on paljon, koska itse en syö punaista lihaa, muu perhe saa sitten vain joskus herkutella liha-jauhelihalla ja vielä harvemmin liha pihveillä tai kastikkeilla. Kalaa yritän sijoittaa listaan kerran viikossa, mutta se on niin ihme niljakasta (se kala) :-( .

Jos saan tämän jutun toimimaan, aion jatkaa. Tytär jo ehdotti, että voihan kolmannella viikolla uusia tuon ensimmäisen viikon ruokalistan ja neljännellä toisen viikon, mutta taitaisi ruveta ruokakin silloin maistumaan vähän puulta. Eikös koulujenkin ruokalistat ole aina kuukaudeksi kerrallaan.

Saa käyttää, mut ei oo pakko. Aurinkoista viikonloppua!

J.K. Pidä peukkuja, että Mies joskus suostuu niihin minun ja Tyttären toivomiin undulaatteihikin.

Rakas päiväkirjani... Ei taaskaan nenäliinoja

Jo Rhett aikanaan sanoi Scarlettille elokuvassa (ja kirjassa) Tuulen viemää: "Kas tässä. Ota nenäliinani. Sinulla ei koskaan ole ollut niitä elämäsi tärkeimmissä kohdissa."

Ei minullakaan. Menin sitten taas leffaan, katsomaan Les Miserablesia, ilman nenäliinoja, vaikka tiesin vallan hyvin, että niitä tarvitsisin. Nyt on paidan hihat läpimärät.

Musikiit olivat upeat, massiiviset ja vaikuttavat. Fantinen melodia koskettaa minua syvälle ja Thenardierien sävel on hauska, niin kuin ovat roolitkin. Javertin sävelmä on synkkä ja uppoaa minuun parhaiten, Cosetten melodia on herkkä ja Eponien haikea. Jean Valjeanin sävel on vahva. Kaikki kuvaavat hahmojensa luonnetta ja tunteita hyvin. Koko musiikki oli oikein ja ihanaa.

Ihana Helena Bonham Carter oli Mme Thenardier ja kaikkien niiden näkemieni hänen hienojen naisten rooliensa jälkeen tämä ei niin hienon naisen rooli oli virkistävää. Tiesin etukäteen elokuvassa olevan mukana myös Sacha Baron Cohenin, jonka Borat, Bruno tai Ali G eivät todellakaan ole olleet minun juttujani, mutta vasta lopputeksteistä tajusin, että hän olikin nyt M Thenardier, eikä se haitannut ollenkaan. Daniel Huttlestone Gavrochena oli suloinen ja liikuttava. Koko roolihahmo on sellainen, joten muuta kukaan ei olisi voinut ollakaan.

Anne Hathaway Fantinena, Amanda Seyfried Cosettena, Eddie Redmayne Mariuksena ja Samantha Barks Eponinena olivat hyviä. Heistä ei minulla ole mitään sanottavaa, hyvää taikka pahaa. No Anne Hathaway oli kasvanut vakuuttavaksi Prinsessa päiväkirjoista (siinä olen  viimeksi hänet nähnyt). Muiden työtä en osaa verrata edes aikaisempiin töihin, sillä ovat minulle, elokuvien vähittäiskuluttajalle, vieraita nimiä.

Hugh Jackmanin Jean Valjean ja Russell Crowen Javert olivat varmastikin hyviä, mutta kovasti jäin ikävöimään Helsingin Kaupunginteatterin Lesmissin Pentti Hietasta ja Sören Lillkungia. Varsinkin Sören Lillkungin Javert oli jotain niin mahtavan upeaa, että jo leffaan mennessäni tiesin Crowen jäävän pahasti jalkoihin. Ja vaikka Sacha Baron Cohen ei elokuvaani häirinnytkään, ei hän toki vetänyt vertoja HKT:n M Thenardierille, Puntti Valtoselle.

Les Miserables. Näe ja vaikutu. Muista nenäliinat. Minä vaikutuin, mutta unohdin nenäliinat.

Rakas päiväkirjani... Löytämisen ilo

Toni Nieminen, se entinen mäkihyppääjä, oli päivittänyt eilen Twitteriin poikenneensa ohikulkumatkalla täällä meillä päin huoltoasemalle. Jostain syystä tämä tuli mieleeni kun olimme Miehen ja lasten kanssa tänään ulkona syömässä.

Pöydässä istuessa sitten harmittelin ääneen, että näin Tonin päivityksen illalla sen verran viiveellä, etten ehtinyt enää kipaisemaan hakemaan nimmaria. Mies tostesi minulle, että voinhan käydä ostamassa eilisessä Putouksessa (MTV3) mainostetun kaapin, jonka sisällä Toni Nieminen on. Totesin Miehelle, että ennemmin ottaisin samaisessa ohjelmassa olleen sängyn, jonka alta löytyy Tommi Läntinen.

Kerroin vielä Miehelle kuinka koko Twitter oli illalla täynnä twiittejä siitä kuinka kukaan lapsi ei uskalla mennä nukkumaan kun pelkää Länän olevan sängyn alla, että ennen pelättiin mörköjä. Lapset siitä sitten kyselemään, että kuka se Länä sitten on. Kerroin, että se on yksi suosikki laulajistani, jonka yksi koskettavimmista biiseistä on koulukiusaamisesta kertova Syvälle sydämeen sattuu.

Mies alkoi pohtimaan, kenen tekemä ko. biisi on. Olin sitä mieltä, että se on Läntisen oma biisi, mutta Mies arveli sen olevan jonkun muun. Onneksi elämme nykyaikaa, laskin aterimet alas, kaivoin puhelimen esiin ja alle viidessä minuutissa Google kertoi kesken ruokailun, että biisi on Juha Tapanisen tekemän ja Länän vain laulama.

Olimme jo kotimatkalla, kun Mies kysyi, luinko tämän päivän lehdestä jotakin tiettyä juttua. Totesin, etten jaksanut lukea sitä enää lehdestä, kun  Facebook oli aihetta täynnä jo parin päivän ajan. Kannattaako lehteä enää edes tilata, kun kaikki on sosiaalisessa mediassa loppuun kaluttuna kauan ennen kuin printtilehti tulee painosta. Ajattelin uudelleen Toni Niemisen poikkeamista läheisellä huoltsikalla. Oliko se oikeasti mielenkiintoisempaa kuin aamulla ilmestynyt lehti. Epäilen.

Ajattelin uudelleen biisin tekijän hakemista googlesta kesken ruokailun. Kuinka paljon hauskempaa tiedon etsiminen olisi ollut vanhalla tavalla: Olisimme keskustelleet, ehkä väitelleetkin asiasta ruoan aikana. Olisimme tulleet kotiin ja olisin kaivanut jostakin komeron nurkasta laatikon, jossa on vanhoja c-kasettejani. Olisin istunut laatikon ääreen ja katsellut kasetteja ja muistanut jokaisen kasetin tarinan. Milloin joku niistä on ostettu, mitä varten joku on nauhotettu kaverilta, mihin tiettyyn tilanteeseen joku kasetti liittyy ja lopulta olisin löytänyt sen jota etsin. Onneksi kasetti olisi ollut alkuperäinen ja sen kansilehdeltä olisi löytynyt biisin tekijän tiedot. Olisimme käyneet aiheesta uudelleen keskustelun Miehen kanssa. Olisin harmitellut, ettei talossamme ole enää c-kasettinauhuria, jotta voisin kuunnella tuota kulunutta nauhaa ja saada tilkan teini-ikää hetkeksi takaisin. Jos kasettinauhuri olisi vielä jostakin löytynyt, olisin ehkä soittanut lapsille muitakin biisejä ajalta, jolloin olin saman ikäinen kuin he nyt.  Olisin tuntenut oikeaa löytämisen iloa.

Rakas päiväkirjani... Kauniita unia

Olen kai aina ennenkin, mutta esikoisen syntymän jälkeen varsinkin olen alkanut puhumaan ja kävelemään unissani ja katselemaan mitä kummallisempia unia. Unissani milloin rantapallot hyppivät edestakaisin liukuhihnan päällä sängynpäädyssä, milloin joku huutokauppaa vuodevaatteeni pois ja milloin lehtipuhallin imee koruni ja tyynyni sisuksiina.

No, toissa yönä olin nukahtanut väärälle sängynpuoliskolle, eikä Mies nukkumaan tullessaan hennonnut siitä minua siirtää. Heräsin itse siihen, että näin ihan vallan merkillisiä unia. Siis ihan tavallisia. Toisessa unessa oli aurinkoinen kesäpäivä ja lentokone lensi kerrostalon ohi ja toisessa unessa oli lapsia pelaamassa palloa niityllä. Ei, ei näin. Heärttyäni noiden unien jälkeen, en saanut nukahdettua uudelleen. Oli pakko herättää Mies, että pääsin omalle puolelleni sänkyä näkemään omia uniani.

Ja niinhän siinä kävi. Heti omalle puolelleni päästyäni oli jalkapohjissani skanneri, jota osoittamalla  vaatekaappia kohden sain tilattua erilaisia seinämaalauksia makuuhuoneen seinään. Vain jalkojeni ollessa kokonaan peiton alla, eivät ne tehneet uutta tilausta. Kolme, neljä erilaista seinämaalausta sain loppuyön aikana. Paljon mukavampaa kuin fudikset ja lentokoneet. Tai, no niin.

Rakas päiväkirjani... Siitä se sitten lähti

Scarlettin ystävä
Melanie Wilkes o.s. Hamilton:
oik. Olivia DeHavilland
vas. casting by Jimmi, Helena Bonham Carter 

Katsoin jonkin aika sitten elokuvan Lady Jane, jossa oli pääosassa kaunis ja herttainen (niin, en hänen luonnettaan tunne, mutta herttaisen näköinen) Helena Bonham Carter. Illalla kun en saanut nukutuksi, aloin mielttiä, kuinka Helena on ihan Olivia De Havillandin näköinen. Että jos Tuulen viemästä tehtäisiin uusintaversio, niin Helena Bonham Carter ansaitsi kyllä ehdottomasti Melanie Wilkesin roolin.


Siitä se sitten lähti ja aloin yöni ratoksi roolittamaan Tuulen viemän uudelleen.

Yhtä varmasti kuin laitoin Helena Bonham Carterin Melanieksi, olisin laittanut Regina Linnanheimon Scarlett O'Haraksi. Koska Regina ja Vivien Leigh olivat kuitenkin ikätovereita, en sitten enää lähettänyt häntä Hollywoodiin, vaan roolin sai Embeth Davidtz.

Regina Linnanheimo

Sankaritar
Scarlett Butler
o.s. O'Hara aik. Hamilton, Kennedy:
oik. Vivien Leigh
vas. casting by Jimmi, Embeth Davidtz

Rhett Butler oli vaikea roolittaa, samoin kuin oli Scarletkin. Clark Gablen karisma on jäljittelemätöntä. Roolin sai kuitenkin suosikkini, Colin Firth. Rupert Gravesiakin yritin istuttaa Rhettin rooliin, mutta ei istunutt. Rupert pääsi kuitenkin Ashley Wilkesiksi.

Scarlettin 3. aviomies,
sankari
Rhett Butler:
oik. Clark Gable
vas. casting by Jimmi, Colin Firth

Scarletin rakastettu,
Melanien aviomies
Ashley Wilkes:
oik. Leslie Howard
vas. casting by Jimmi, Rupert Graves

Sarlettin toinen ja varsinkin ensimmäinen aviomies ovat pieniä sivurooleja, mutta koska komeita miehiä on maailma pullollaan, roolitin heidätkin.

Scarlettin 1. aviomies,
Melanien veli, Indian rakastettu
Charles Hamilton:
oik. Rand Brooks
vas. casting by Jimmi,
Crispin Bonham-Carter

Scarlettin 2. aviomies,
Suellenin rakastettu
Frank Kennedy:
oik. Carroll Nya
vas. casting by Jimmi, Greg Wise

Vielä viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä miehenä Scarlettin isä, johon rooliin Jim Carter oli kuin tehty. Myöskään Scarlettin äidin roolitusta en joutunut kahta kertaa miettimään

Scarlettin isä
Gerald O'Hara:
oik. Thomas Mitchell
vas. casting by Jimmi, Jim Carter

Scarlettin äiti
Ellen O'Hara o.s. Robillard:
oik. Barbara O'Neil
vas. casting by Jimmi, Demi Moore

Scarlettin siskot, Suellen ja Carreen esiintyvät vain elokuvan alkupuolella, mutta Reese Witherspoon on niin Suellen, että hänet täytyi ottaa mukaan ja siksi toki myös Carreen piti roolittaa.

Scarlettin sisko,
Fran Kennedyn rakastettu
Suellen O'Hara:
oik. Evelyn Keyes
vas. casting by Jimmi, Reese Witherspoon

Scarlettin sisko
Carreen O'Hara:
oik. Ann Rutherford
vas. casting by Jimmi, Renee Zellweger

Ja koska Scarlettin siskotkin pääsivät mukaan, otetaan mukaan muutakin sukua.

Ashleyn sisko,
Charlesin rakastettu
India Wilkes:
oik. Alicia Rhett
vas. casting by Jimmi, Amanda Root

Wilkesien ja Hamiltonien täti,
Pittypat Hamilton o.s. Wilkes:
oik. Laura Hope Crews
vas. casting by Jimmi, Geraldine McEwan

 Scarlettin elämään Tuulen viemässä vaikuttivat merkittävästi myös Mammy ja Belle Watling. Näistä Julianne Mooressa näin heti Bellen.

Rhettin ystävä ja
todennäköisesti myös rakastajatar
Belle Watling:
oik. Ona Munson
vas. casting by Jimmi, Julianne Moore

Scarlettin, Suellenin ja Carreenin
Mammy:
oik. Hattie McDaniel
vas. casting by Jimmi, Viola Davies