Rakas päiväkirjani... Tekniikkaa, voi ei. Osa 3

Vihaan tekniikkaa. Vihaan, vihaan, vihaan.

Yritän niin kovasti muuttua tekniseksi ja SoMeiseksi ihmiseksi ja keskustella asiantuntevasti Twitteristä, Google+:sta ja mitä niitä onkaan (no en Google+:sta).

Aikani ihmettelin, kun Twitterissä on paljon linkkejä muodossa bit.ly.xxx. Mikä, mikä se on? Selvisi, se on tinyurl. On palveluita, joka muuttavat linkit lyhyempää muotoon, jolloin se esimerkiksi Twitterissä ei vie rajoitetusta merkkimäärästä niin paljon tilaa.

Hienoa, kivaa. Minä selvitin itse jotakin mystillistä teknillistä ja osasin ottaa sellaisen palvelun käyttöönikin.

Sain siskolta postia: "Nettikettiä: ei ole kohteliasta laittaa tinyurleja koska niitten takana voi olla mitä vaan pornoa ja viruksia, kun ei voi lukea urlista mihin se johtaa. Joillakin forumeilla se on ehdottomasti kiellettyä." Sisko on aina oikeassa ja hyvin teknillinen ihminen. Uskon siskoa. Aina.

Ilmakos kukaan muu tuttuni ei ole sitä käyttänytkään, niin kivaa kuin se onkin. Back to epäteknillisyyteen.

Vihaan tekniikkaa. Vihaan, vihaan. Vihaan.

Rakas päiväkirjani... Vaikeita kysymyksiä ennen aamiaista

"Miksi kelloja pitää kääntää."
Se on kai kysymys, jonka jokainen lapsi aikanaan kysyy ja niin meilläkin taas tänä aamuna. Kerroin lapsille kansantaloudellisesta säästöstä, joka aiheutuu, kun kesällä kelloja kääntämällä tehdään illoista valoisampia ja syksyllä taas palataan normaaliaikaan, jotta aamut ovat valoisampia.

Meninpä siinä sitten kertomaan, että koko Eurooppa kääntää nykyään kelloja samalla tavoin, mutta Venäjä lakkasi vuosi sitten kääntämästä. Seurasi keskustelu:
Poikanen: "Miksi Suomikin ei vaan päätä, että lopettaa kellojen kääntämisen?"
Minä: "Koska Suomi on liian pieni yksin elämään eri ajassa kuin muut."
Poikanen: "Kuinka paljon isompi Venäjä on?"
Minä: "No, Venäjä on melkein saman kokokoinen, kuin koko Eurooppa yhteensä."
Poikanen: "Kuinka monta valtiota Euroopassa on?"
Minä: "No, Euroopan Unionissakin on 28 valtiota ja sitten on paljon sellaisia jotka ei kuulu EU:hun."
Poikanen: "Montako niitä on yhteensä?"
Minä: "En tiedä. Niitä on tullut Itä-Eurooppaan niin paljon lisää, kun ne on itsenäistynyt Neuvostoliiton hajottua ja kun Jugoslaviakin hajosi."
Poikanen: "Kato Googlesta."
Minä: *kaivaa tietokoneen* "Niitä on laskutavasta riippuen n. 50"
Poikanen: "Miksi niitä voi laskea eritavalla?"
Minä. "Koska niitä voi laskea vaikka kultuurihistoriallisesti, historiallisesti tai maantieteellisesti."
Poikanen: "Miksei niitä vaan päätetä, että niitä on jonkun verran."
Minä: "Koska se tieto riittää, että niitä on n. 50."

Meni hetki aikaa:
Tytär: "Mennäänkö me äänestään."
Minä: "Ei mennä. Mehän käytiin jo äänestämässä ennakkoon."
Tytär: "Miksi me äänestettiin ennakkoon, eikä mennä tänään?"
Minä: "Koska se on niin kätsää, kun voi äänestää kauppareissulla."
Tytär: "Eiks ennen voinut?"
Minä: "Siis ihan ennen ennen ei voinut ja ihan ennen ennen ennen ei saanut naisetkaan äänestää ollenkaan."
Tytär: "Saaks nykyään?"
Minä: "?? Joo, saa. Mäkin saan."
Tytär: "Miks nyt saa?"
Minä: "Koska Suomessa on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja salainen ja suhteellinen vaalitapa."
Tytär: "Mitä se tarkottaa?"
Minä: *kaivaa tietokoneen ja kattoo googlesta tyhjentävän vastauksen vaaleista ja naisten äänioikeudesta.*

Rakas päiväkirjani... Violetista ruskeaan

Koska kuitenkin olen ollut jo reilun kymmenen vuotta naimisissa, on kai syytä alkaa siirtymään vanhanpiian väristä, violetista, muihin väreihin.

Keittiöni on cappucinon värinen, kylppärini cafe latten ja olohuone latte machiaton, oli siis aika, että päiväkirja sopii sävyihin. Tervetuloa ruskea kausi, hei hei violetti kausi.

Rakas päiväkirjani... Vaatekaappeja, hyllyjä ja sen sellaista

En juurikaan käy shoppailemassa. Joskus tyttären mieliksi, mutta enemmän menen kauppaan vain hakeakseni tavaran, vaatteen tai ruoan jota tarvitsen. Tai itseasiassa, en edes käy kaupassa. Mies käy.

On kuitenkin yksi kauppa, jonka vetovoimaa en voi vastustaa. Koskaan. Se on se yksi iso ruotsalainen huonekaluliike, jonka lihapullia kehutaan yleisesti ja kai ne ovatkin hyviä, koska niiden vuoksi Mieskin suostuu aina lähtemään kauppaan mukaani. Sinne voi mennä aina, vaikkei mitään tarvitsisikaan, koska kotiin ei kuitenkaan koskaan joudu tulemaan tyhjin käsin.

Poikasen huoneen puolikas alkoi olla täynnä legoja niin, ettei mikään säilytystila tuntunut riittävän. Voi kuinka ihanaa. Se oli täydellinen syy lähteä taas käymään lemppari kaupassani. Tällä kertaa jouduin kuitenkin toteamaan, että kaupassa ei, merkillistä kyllä, ollut valmista ratkaisua säilytyspulmaani. Mutta kun valitsi hyllyn osan siitä sarjasta ja jalan tästä sarjasta ja kotona käytteli muutamia kulmarautoja, valmistui juuri haluamani kaltainen hylly. Poikanen voi hankkia lisää legoja ja minä saan kohta taas syyn shoppailla. Meille molemmille mieleinen noidankehä.

Vaikka tarvitsemaani hyllyä ei viime käynnillä ollutkaan, kaikkea muuta kyllä oli. Huonekalunäyttelyä kierrellessäni tajusin, että koska melkein koko koti on  jo remontoitu, niin kyllä eteisen kaapistokin on uusittava. Ja koska eteisen kaapisto on uusittava, niin samalla hoituu vaatehuoneenkin järjestyksen järkeistäminen. Eikä lastenhuoneen vaatehuoneeseenkaan mahdu enää mitään, jos ei sitä laita uudelleen.  Löysin heti kaiken, mitä haluan. Mies väitti, ettei niitä tarvikkeita voi heti ostaa, kun ei ole mitattu. (Syvä huokaus.) En tahdo odottaa. Tahdon ne heti. (Toinen syvä huokaus.)

 Myös servettejä oli. Niitä kannattaa ostaa joka kerta kun käy. Eikä tarvitse mitata. Mitä siitä, että kaappi pursuaa niitä jo.

J.K. Arvaa vaan, suostuuko Mies lähiaikoina mukaan lemppari kauppaani, edes lihapullien houkuttelemana, kun tietää minulla olevan suunnitelman. Pahuksen mittaamiset.

Rakas päiväkirjani... Naiset ovat aina myöhässä

"Naiset ovat aina myöhässä."

                     "Naisia saa aina odottaa."

Voi kuinka monta kertaa Mies on tuonkin asian minulle todennut. Tänä aamuna tajusin, ettei se oikeastaan olekaan minun syyni:

Olimme aamulla sopineet Miehen kanssa päivän agendasta ja reissuun lähtemisestä jo siinä vaiheessa, kun olin hätinä saanut silmäni auki, mutten todellakaan ollut vielä herännyt.

Nyt Tytär ja Poikanen olivat jo syöneet aamupalan ja puuhasivat huoneessaan. Mieskin oli kerinnyt jo käydä lehden hakemassa ja lukea sen aamukahvinsa kanssa. Kaikin puolin noilla kolmella oli aamu jo kääntymässä aamupäiväksi. Itse istuin yöpaidassa tietokoneella katsomassa kohteen aukioloaikoja, reittikartaa ja muuta ja totesin, että nyt pitäisi alkaa lähtemään.

Mies sulki lehden, laittoi takin päällensä ja totesi, että mennään.

Silloin kysyin Mieheltä:

1. Onko kukaan sanonut lapsille, että nyt mennään.

2. Onko kukaan ottanut vesipulloja mukaan, sillä kokemus on opettanut, että Tytär kuolee janoon tuolla vajaa tunnin ajomatkalla viimeistään toisen huoltoaseman nähdessään, jos vesipulloja ei ole mukana.

3. Onko kukaan hoputtanut lapsia, että nyt tosiaan pitäisi mennä.

4. Onko kukaan sammuttanut kahvinkeitintä ja siivonnut pöydälle jääneitä aamupalatavaroita jääkaappiin.

5. Onko kukaan sanonut lapsille, että ihan oikeasti nyt ei ole enää aikaa pelata, vaan nyt mennään.

6. Onko kukaan sammuttanut valoja ja tarkistanut, että vesipullot todella tulevat mukaan.

7. Onko kukaan sanonut lapsille, että me mennään nyt, ja jos ette ole valmiita, niin jäätte sitten kotiin.

Jos mies ottaisi itsensä valmiiksi laittamisen lisäksi edes jonkin noista yllä mainituista haltuunsa ja minä heittäisin päälleni jotakin ulosmennessä soveliaampaa kuin yöpaidan ja sitaisisin hiukseni ponnarille, niin kappas, ei tarvitsisi tälläkään kertaa naisia odottaa.

Rakas päiväkirjani... Pohdintaa minusta

Istun olohuoneen lattialla kahvikupin kanssa. Poikasen ja Tyttären mekastus kuuluu pihalta ja Mies soittaa kitaraa kuulokkeet korvilla omassa maailmassaan.

En tiennyt mitä tekisin. Ei ollut pyykättävää, ei ruoanlaittoa ja tv:stä ei tullut mitään. Aloin päivittäää Bloggerin profiiliani. Siihen tuli tekstiä niin paljon, että huomasin, että siitähän tuleekin kokonainen päiväkirjamerkintä, eikä mikään profiilin päivitys.

Päivitin profiiliin, että tykkään puhua itsestäni ja tykkään kirjoittaa. Siitä tuli mieleeni, että mistä muusta tykkään. Ensimmäisessä (ja ainoassa) saamassani blogi haastessa kysyttiin mikä on intohimoni ja jossakin haastattelututkimuksessa tässä hiljattain kysyttiin, mitä odotan elämältäni. Onko se sitten surullista vai onnellista, kun kerroin, että minulla ei ole intohimoja ja etten odota elämältäni mitään.

En ole koskaan toivonut elämältäni muuta kuin tulla äidiksi. Sen olen saanut ja nyt voin tyytyväisenä elää elämääni sellaisena kuin se vastaan tulee. Intohimoista kerroin, että olen hyvinkin tunteellinen kun niikseen tulee (ja vaikkei tulisikaan), mutta mitään yhtä tiettyä asiaa kohtaan en tunne niin voimakkaasti, että se olisi intohimoa. No juu, jos haluan jotakin, haluan sen heti, enkä esimerkiksi tunnin kuluttua, päivästä puhumattakaan. Mutta onko haluaminen intohimo? Haluan intohimoisesti silloin kun haluan (suklaata, limpparikoneen, lampun, voileivän, nukkumaan...). Hyvä.

Tein juuri Elämä pelissä -testin . Positiivisuuteni testin mukaan on 67/100 ja se on myönteisempi kuin 34% muista vastanneista. En yllättynyt. En koe olevani järin positiivinen henkilö. En juuri negatiivinenkaan, mutta en todellakaan mikään tsemppaaja tyyppi. Kunhan olen ja se on hyvä niin. V-indeksini eli kykyni sietää vastoinkäymisiä oli 22/100 ja se oli parempi kuin 61% prosentilla muista vastanneista. En tuosta indeksistä nyt ole varma, onko se parempi mitä suurempi luku ennen 100 on vai huonompi. Joka tapauksessa, yleensä en hermostu jouluruuhkassa, en hermostu pankkijonossa. Ylipäänsä en hermostu (muille kuin isälleni, miehelleni ja lapsilleni, mutta niitä ei lasketa, eihän). Elinikä ennusteeni on 78vuotta. Uskoisin sinne saakka pärjääväni intohimoitta ja elämältä odotuksitta. Mutta harkitaan. Koko ajan kun lapset ovat kasvaneet, olen alkanut välittää itsestänikin enemmän, ehkäpä kehitän tässä matkan varrella itselleni vielä intohimonkin.

Siinä se on: odotan elämältä intohimon keksimistä.