Rakas päiväkirjani... Kun äiti ei viitsi

Kun äiti ei viitsi, mutta kakrat viitsivät, ostaa hyvä äiti valmiita pipareita ja kuorrutetta lasten lomapäivän ratoksi. Äidin tullessa töistä kotona on piparin tuoksua (se tulee siitä kun pipareita on dipattu maitoon ja sitä mössöä on joka paikka täynnä ;-D) ja tarjottimellinen kauniita pipareita.

Parasta suunnitelmassa oli se, etteivät kakrat joutaneet tappelemaan päivällä juuri lainkaan. (Ehkä. Niin väittivät.)

Rakas päiväkirjani... Maja pitää saada

Fröbelin palikat laulaa, että maja pitää saada, maja täytyy rakentaa. Meillä kakrat lauloi pitkän aikaa, että oma huone pitää saada, huone täytyy rakentaa.

Ja kyllä tietysti niin. Tytär on kahdentoista ja kaipaa vähän jo yksityisyyttä. Eikä kaveritkaan ole voineet tulla yökylään, kun ovat Poikasen kanssa jakaneet huoneen.

Ajattelin ensin ihan seinän rakentamista tilanjakajaksi, mutta siinä vaiheessa isännöitsijä alkoi vaatia rakennuslupaa. (rakennusvirasto kuitenkin nauroi minulle hämmentyneenä kun kysyin asiasta). Täysin huoneen korkuista ja levyistä kirjahylly-vaatekaapi kompleksia ei isännöitsijäkään kuitenkaan voi väittää seinäksi. Eikä säilytystilaa kai koskaan ole liikaa.

Fröbelit jatkaa, että majassa pitää olla monta pientä ikkunaa, josta voi kurkkia. Oikea ikkuna meidän remontissa jäi Tyttären puolelle ja Poikasen puolesta meinasi tulla vähän pimeä.

Hyvillä valaisimilla ja uudella pikkuikkunalla huoneeseen kuitenkin saatiin ihan valoisat oltavat.

Vielä Fröbelit laulaa, että majassa pitää olla ovi jota avata ja sulkea. Se on Tyttären mielestä ehdottomasti ollut parasta.

Joskin epäilen Tyttären kuulleen biisin jotenkin väärin, sillä tuo esimurkku on tulkinnut sen yksinkertaiseen muotoon: ovi jota paiskoa.

Mutta nyt on kummallakin omat huoneet, omat ovet, omat tapetit ja omat matot.

Muut tavarat ovat olleet jo jaetussa lastenhuoneessakin.


Pienistä asioista onnellisuus lähtee, kuten siitä, että saa huutaa toiselle mee pois MUN huoneesta.

 Neliöitä kummallekin yhdesta jaetusta lastenhuoneesta jäi n. 7,5.

Rakas päiväkirjani... Miehet (Olen kerrankin sanaton)

Auto pitää huoltaa aina joidenkin kilometrien jälkeen. Juu. Nyt varsinkin kun katsastussetä sanoi, että jarrupalat pitää vaihtaa, niin samalla huoltavat koko auton.

Auton huollossa menee usein koko päivä ja huoltoliikkeet eivät ole auki viikonloppuisin. Juu. Mies ei pääse töihin autotta, joten huoltoaika on hankala sopia.

Koska ne jarrupalat nyt kuitenkin täytyy uusia, enkä itse sitä rupea tekemään, ehdotin (ihan itse ehdotin) että huomisella vapaalla vien Miehen töihin ja auton huoltoon. Miehen töihin vieminen tarkoittaa heräämistä klo 05.10. Vapaapäivänä! Mutta kun ne jarrupalat (vaikka joskus ehkä vähän lujaa ajankin, tiedän kyllä mitä siitä keskimmäisestä polkimesta pitäisi tapahtua). Mikä tahansa aika herätä ennen klo seitsemää on keskellä yötä ja siis täysin epäinhimillistä, mutta että herätä viideltä... pois alta risut ja männynkävyt... taidan tarvita pannullisen kahvia.

Perjantaina Mies kertoi minulle päivästään. Oli työkaverin kanssa sopinut loppuviikolle kimppakyydistä, kun kaveri vie auton huoltoon tuohon meidän lähelle. Olivat siinä puhuneet huolloista ja kaveri oli kysynyt Mieheltä olisiko tarvetta vastavuoroiseen kyytiin meidän auton huollon ajaksi.

Mitä Mies silloin vastaa kaverille? Vastasi, ettei tarvitse kyytiä, kun sovittiin jo minun kanssani, että herään keskellä yötä!

Olen sanaton.

Vain Mies voi olla niin huomaavainen ja kohtelias, ettei peru ensin tekemiään sopimuksia myöhemmin tulevien tieltä.

Rakas päiväkirjani... Saunatonttuko

Meillä on aina asustanut saunatonttu, jolle kakrat ovat kirjoittaneet kirjeitä ja jolle ovat voineet jättää myös joulupukin kirjeen toimitettavaksi. Meillä asustaa myös kalenteritonttu, joka aina yön aikana tuo joulukalenteriin yllätykset. Myös hammaskeiju vierailee tarvittaessa.

Hammaskeijusta kiinni pitämisen ymmärrän, se tuo sentään rahaa, vaikka kyse onkin vain muutamasta kymmenestä sentistä. Kalenteritontun saapumisen kakrat varmistivat vielä viime syksynäkin hyvissä ajoin lokakuussa, vaikka se on tuonut jo parina vuonna vain tarroja. Saunatontullekin kakrat jaksavat yllättäen vielä kirjoittaa, vaikka onkin kovin harmillista, etteivät enää kerro kirjeestä minulle ja tontun vastausajat siksi viipyvät.

Mutta nyt meille on muuttanut joku ihan uusi tonttu, tai sitten saunatonttu on laajentanut osaamistaan kodinkonekorjaajaksi.

Noin kuukausi sitten yksi lieden levy lakkasi keittämästä. Levy meni päälle, mutta jokin termostaatti tai muu siitä oli rikki, koska levy naksui jatkuvasti päälle ja pois ja kahden litran vesikattila ei alkanut kiehua vielä vajaassa tunnissakaan. Olen nyt käynyt tuloksetonta keskustelua virhevastuusta kolme vuotta vanhan (uuden) lieden maahantuojan kanssa ja olen jo kovasti harmissani.

Tänään kuitenkin huomaamattani laitoin kattilan tuolle rikkinäiselle levylle ja kas, se toimi. Vesi kiehui normaalisti ja perunatkin kypsyivät. Hyvä niin.

Vielä eilen aamulla television kaukosäädin toimi. Illalla sitten enää ei. Vaihdoin paristot, tarkistin ohjekirjasta oikean paikan mihin osoittaa kaukosäädintä ja putsasin vastaanottimen, tarkistin kaukosäätimen oikean ohjelmoinnin ja että se ei yritä komentaa jotakin toista laitetta vaan juuri televisiota. Ei auta. Olkoot, romu. Tänään päivällä Tytär,joka ei tiennyt kaukosäätimen olevan rikki, napsautti sillä television päälle. Hyvä niin.

Oli se sitten saunatonttu, kodinkonekorjaajatonttu tai kuka vaan haltia, toivotan lämpimästi tervetulleeksi meille.

Rakas (matka)päiväkirjani... Kesälomareissu 2014

Olen jo monena kesänä toivonut meneväni Tallinnaan ja näkeväni sen vanhan kaupungin. Olen siellä käynyt (vanhassa kaupungissa, ei Tallinnassa) viimeksi pikkutyttönä joskus yhdeksänkymmentä luvun alkupuolella ja muistikuvat ovat hatarat. Muistan, että minulla oli silloin vihreät pyöräilyshortsit, kelta-musta huppari-t-paita jossa oli hevosen kuva, sandaalit, satoi vettä ja kastuin litimäräksi. Mutta sain hienon sormuksen, jossa oli Eestin lippu ja joka värjäsi sormen vihreäksi.

Kun puhelinoperaattori ystävällisesti antoi alennuslipun päivä Tallinnassa -risteilylle ja passitkin ovat olleet odottamassa jo viime kesästä ajattelin, että nyt on meidän hetkemme mennä Tallinnaan. Olin jo klikkaamassa maksun hyväksymistä kun perheneuvottelun tuloksena en klikannutkaan.

Kesälomareissuun oli kuitenkin päästävä ja tämä viikko ainoa mahdollisuus, kun Miehellä on vain viikon loma.

17.6.2014 eli eilisaamuisen lumisateen
jälkeen alkoi näyttää siltä, että
on vallan mainio keli autoilla
(myös ilman talvirenkaita). 

Lähdimme liesuun. (Emme tähän
kuvassa olevaan, mutta liesuun yhtäkaikki.)

Jussi Raittisen innoittamana: 

"Jos sä Pohjanmaalle aiot matkustaa,
Pienen laulun tahdon sulle omistaa:
Se on blues, valtatien kuuskytkuus."

"Orivedeltä se lähtee pohjoiseen."

Orivedellä käytiin tankkaamassa, 

että varmasti päästää perille.

"Loppuu Lapualla kirkon kupeeseen."

Lapualle asti ei koskaan päästy, kun tuli pieni mutka matkaan.

"On ensin Ruovesi ja Visuvesi"

Ruovedellä olen viettänyt lapsuuden kesiä, joten sinne ei tarvinnut nyt poiketa. Visuveden kanavan yli huristeltiin.

"Virrat ja Alavus ja Kuortanekin meni."

Virrat meni juu, Kuortaneelle asti ei 

sen mutkan takia päästy. Alavudella käytiin syömässä

Bensapumppu Alavuden ABC:ltä.

Alavudella asustaisi kuulemma pikkuserkkuja, mutta kun en tiedä edes nimiään, niin emme poikenneet kahville. Sen sijaan lämmöllä muistelin kerran tapaamaani Fanny-isotätiä. Alavudella tuli myös mainitsemani mutka matkaan kantatietie 66:lla.

"On myös Toriseva, sen kohdalla on kuoppia."

Torisevalla on tämä iso kuoppa, joka on täynnä vettä.

"Sekä Jäminkipohja ja kohta jo hohtaa
Tiistenjoki ’City’ se on aika ’pretty’."

Ohi huristeltiin, mutta Jämminkipohja tai Tiistenjoki eivät erityisesti jääneet mieleen.

"Vielä Teeveehoolle värssyn omistan.
Kun on tehnyt meille tien noin surkean.
Tehkää uus, valtatie kuuskytkuus."

Teeveehoota ei enää voitane tien kunnosta syyttää, kun Destiankin omistaa sijoitusyhtiö. Mutta ei siinä tiessä varsinaisesti vikaakaan ollut. 100km/h pitkät pätkät. Mitä lähemmäs pohjaanmaata tultiin, sen vähemmän oli mutkia ja mäkiäkin. Raittinenkin on toki jo biisinsä päivittänytkin ja siinä uuden kantatie kuuskytkuuden kuntoa jo kehutaan.

Se mutka Alavuden kohdalla,
se vei Töysän Tuurin kyläkauppaan.

Viimeaikaisesta negatiivisesta mediahuomiosta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, poikkesimme kyläkauppaan. On se iso. Toiset menevät ostosmatkalle päiväksi Tallinnaan, me menimme kyläkauppaan. Ja illaksi kotiin. Aikaa niissä saa kulutettua samalla lailla. Paitsi ettei tarvinnut herätä niiiin aikaisin ja kotonakin oltiin ennen kuin paluulaiva olisi ollut edes satamassa.

Kalle Tappinen jäi laulussa miettimään, kuinka Säkkijärven polkka olisi tullut armaan Saaran kanssa varmaan halvemmaks. Kuitteja laskeskellessani tulin samaan tulokseen Tallinnasta.

Meillä oli hauskaa ajella. Kotimaan kohteita arvostetaan aivan liian vähän. Ja jos ei muuta, kyläkaupssa oli Ingmanin SpiceIce, moista ylellisyyttä täällä kotikylällä ei ole.



Lainaukset: Jussi Raittinen, Valtatie 66
Viite Kalle Tappiseen: Georg Malmsten, Kohtalokas samba

Rakas päiväkirjani... Pakollinen potkupallopäivitys

Pitäähän minunkin yksi potkupallopäivitys, kun FB ja Twitter on sitä pullolloaan:

Se on kumma peli.

Isot miehet ryntäilee edes takas isolla nurmikolla pienen pallon kanssa. Välillä ne seisoskelee ja ne kaksi seisoskelee kokoajan eivätkä ole juoksentelemassa niiden muiden kanssa.

Ja se maali. Aivan liian iso. Eihän yksi ihminen voi suojella niin isoa maalia niin pieneltä pallolta, joka mahtuu puikahtamaan vaikka mistä kolosta.

Sen verran olen lätkää joskus katsonut, että tiedän paitsion, mutta tässäpä pelissä ei ole edes mitään viivoja mistä sen voi tietää. Luulen että arvailevat. Kuka arvaa lähimmäksi saa pallon seuraavaksi.

Pelikello käy kokoajan, vaikkei kukaan pelaa. Parveilevat vain. Jo liikunnanopettaja yläkoulussa sanoi niin pesiksessä, lätkässä kuin potkupallossakin, ettei kentälle saa jäädä parveilemaan.

Peliajan lopuksi yksi päättää, että kaveri ei saanut palloa ollenkaan, niin annetaan sille mahdollisuus ja pelataankin vielä kolme minuuttia lisää. Tai sitten se yksi päättää, jos ei kaverin pelipaita ole nätin värinen, ettei pelatakaan lisää.

Niiden nätin väriset vaatteet on lopuksi ihan vihreät, kun ne kaatuilee koko ajan. Joko ne kaatuu itse tai sitten vastustaja kaataa ne. Joka tapauksessa sotkevat vaatteensa. Ja ilkeen näköiset piikit niillä on kengän pohjissa. Niillä voi satuttaa vahingossa toista ja joskus satuttavatkin.

Ja taas lätkään verraten, näiden potkupalloilijoiden seeproja ei erota sieltä muiden joukosta ollenkaan. Paitsi että niillä on handsfree, että niiden kädet jää vapaaksi pillin puhalteluun ja lippujen heilutteluun.

Ja tänään sen hoksasin: potkupallossa ne ei olekaan seeproja niin kuin lätkässä, ne taitavatkin olla kameleontteja, kun niiden väri vähän vaihtelee. Ne vaan ei ehkä ole huomanneet, että kenttä pysyy aina vihreänä. Nyt tämän MM-pelin kameleontit ovat onnistuneet suojavärissään.

Mies sanoi, että Brasilia on hyvä ja niillä on keltavihreä paita. Ja koska ne nyt pallottelevatkin Brasiliassa,  olen varmasti Miehen kanssa samaa mieltä: Viva Brasilia! Vai onko joku toinen parempi?

Rakas päiväkirjani... Iyyh, etnaoitakotiloita

Ihmettelin, kun tänä kesänä on ollut räkättejä paljon enemmän kuin aikaisimpina vuosina. Minulla onneksi ei ole mansikkamaata, joten räkätitkään ei ole elämääni haitaneet. Rohkeita ne ovat, nurmikolla tepastelevat mistään häiriintymättä, mutta linssiluteita ne eivät ole vaan, heti kun kaivan kameran, ei yhtään lintua ole missään.

En ole mikään virherpeukalo, joten minulla ei siis ole mansikkamaata ja tuo etupihan rinne, missä naapureilla kasvaa kukkia ja pensaita, saa meillä olla ihan melkein luonnon tilassa. Keväällä Mies kaatoi siitä vaahteran- ja pihlajanalut pois ja löysi tulpaaneja. Muuten nautimme luonnonkukista, lähinnä koiranputkista. Paitsi tänä kesänä rinteeseen on tullut lupiineja. Paljon tuoksuvia lupiineja.

Viikko-pari siten  löysin meidän pihalta elämäni ensimmäiset viisi etanaakotiloa. Iyyh. Epäilin heti, että ne eivät varmasti ole yksin.

Koska koiranputket ei ole niin kovin kauniita ja lupiinit ovat, ajattelin tehdä tänään päivän hyvän työn ja käydä nyppimässä koiranputket pois lupiinien tieltä. Löysin yhden etanan lisää. Olkoot. Ei yksi pääsky kesää tee.

Hetken koiranputkia nypittyäni etanoita alkoi löytyä jo invaasio ja siihen loppui nyppimiset. Seuraavaksi huusin Miehen paikalle trimmerin kanssa ja siinä menivät etanat ja lupiinit samalla surinalla. Nyt on rinne trimattu niin lyhyeksi, ettei luulisi etanoidenkaan siinä viihtyvän, lupiinien toivon palaavan ensi vuonna.

Räkättienkin viihtyminen pihassa sai etanainvaasiosta selityksen.

Luin, että etanat hävitetään upottamalla ne etikkaan. Yritin, enkä voinut koskea yhteenkään edes hanskat kädessä. Iyyh. Joutunen siis opettelemaan ruohonleikkurin ja trimmerin käytön ja pitämään pihat siistinä. Koska minulla ei ole mansikkamaata, toivotan myös kaikki räkätit tervetulleeksi auttamaan.



J.K. Sanon niitä kaikkia etanoiksi, vaikka olisivatkin kotiloita. Etania ne pikkutyttönäkin olivat, joita hyvin harvakseltaan näki ja joilta poudasta kysytiin. Kaiken maailman vesilintujakin voi huoletta kutsua ankoiksi, kuka niitä kaikkia tuntee.

Rakas päiväkirjani... Kuolematon kukka

Etsivä löytää ja niin minäkin. Päiväkirjamerkintä oli hukassa, mutta löysin kuin löysinkin sen. Täsmälleen kaksi vuotta sitten olin maalannut ikkunoiden mustia karmeja valkoisiksi ja 6.6.2012 päiväkirjamerkinnässä pohdin, kuinka kauan vasta hankkimani traakkipuu piristää uuden väristä olohuonetta.

En ole kovin hyvä kukkien kanssa ja itse arvelin traakkipuun elävän kaksi kuukautta. Äiti oli optimistisempi ja arveli kahta vuotta. Uskomatonta mutta totta, traakkipuu on edelleen hengissä, äiti oli oikeassa (niin ne mokomat usein ovat).


Tuo kuvassa oikealla oleva viherkasvi kuitenkin on jo heittänyt henkensä, joskin yllätyksekseni vasta viime kesänä.

Meillä oli entisellä toimistolla upeita ryöpsähteleviä traakkipuita ja halusin sellaista aina itsellenikin. En löytänyt. Sitten joku väitti minulle, että tuo kuvassa vasemmalla oleva on juuri traakkipuu. Se ei vaan yhtään näyttä samalta kuin se mikä toimistolla oli, se iso,  upea ja runsas.

Kun pikkukukkani on nyt saanut elää kaksi vuotta, alan uskoa sen olevan traakkipuu. Se on kasvanut ja komistunut kovasti. Ei se vielä ihan vertoja vedä sille, johon toimistolla ihastuin, mutta kyllä se vielä kasvaa.



Vaikka traakin ensimmäisessä kuvassa oleva kaveri onkin jo edesmennyt, on se saanut uusia kavereita. Kuvan kaktus on jo kohta puolitoistavuotias. Kukkia se ei ole jakasanut tehdä uudelleen, mutta en luovu vielä toivosta.  Kuvan orkideaa minun käy sääliksi jo valmiiksi. Se on vain pari kuukautta vanha ja niin paljon kuin toivonkin sille kaikkea hyvää, en ole kovin toiveikas. Mutta katsotaan. Jos vaikka taas yllätän itsenikin.



J.K. Tutustuttuani wikipedian kautta tarkemmin traakkipuihin, löysin perin hämmentävän tiedon. Traakkipuu on parsa, mutta parsakaali sen sijaan ei ole.

Rakas päiväkirjani... Ikkunoista näkee taas läpi

Muistinko viime merkinnässä kertoa, että olen lomalla. Enkä millätahansa lomalla vaan kesälomalla, jonka todistaa tämän päivän ihana auringonpaiste ja kaksikymmentäseitsemän lämpöastetta.

Saatuani riippumaton lupasin, etten tee lomalla mitään muuta kuin lojun riippumatossa. Mies oli kuitenkin ovela ja ennen riippumaton laittamista sai minut lupaamaan, että pesen lomalla ikkunat vaikken muuta tekisikään.

En ole oikein aamuihminen ja normaalisti herään parin tunnin kuluttua siitä kun olen olen noussut sängystä. Tänä aamuna kuitenkin Mies oli jättänyt töihin lähtiessään minulle aamukahvin termospulloon,sanomalehti odotti termarin vieressä ja aurinko helotti niin, että saatoin nauttia edellemainituista terassilla Kakrojen vielä nukkuessa. Kaikki oli niin hyvin, että heräsin jo puolikkaan kahvikupillisen jälkeen (tietysti, tietysti juon kahvini aina lähes kylmänä ja aamuauringossa se kahvi ei ehkä päässyt ihan heti jäähtymään, joten vertaus on huono, mutta siis heräminen oli nopeampaa kuin normaalisti).

Siitä huolimatta, että paras entinen äikänopettajani, nykyinen kirjailija Katja taannoin juuri oivallisesti lainasi Tove Janssonia ikkunoiden pesemisestä: "Luulen muuten että ikkunoiden pesu voi odottaa, niissä on juuri nyt sellainen kevyt ja kaunis utu jota ei pitäisi häiritä." (Kirjeitä Klaralta. Kokoelmassa Seuraleikki. Suom. Eila Pennanen) rohkaisin itseni ja heti herättyäni häiritsin ikkunoiden utua, niin kuin Miehelle olin luvannut.

Onneksi noita ikkuinoita on vain neljä ja puoli ja jokaisessa vain kaksi pintaa, joten urakka ei kauan kestänyt. Poikanenkin halusi kokeilla, ja hyvin pesikin, ei ainakaan raidakkaammin kuin minäkään.

Ikkunoista näkee taas läpi. Tunne vastaa lähes sitä kun saa
uudet silmälasit ja näkee maailman vähän tarkempana. Kakrat lähtivät urakan päätteeksi seitsemän kilometrin päähän uimaan, kun tuo kilometrin päässä oleva ranta "on ihan tyhmä."   Itse istun terassilla, kirjoitan päiväkirjaa ja syön aamiaista. Vaikka ehkä heräsinkin normaalia nopeammin, ei aamiaista voi heti herättyä syödä.

Ja tuo lasissa, tuossa kuvassa, se muuten on jääteetä, vaikka näyttääkin tummalta oluelta vaahtoineen kaikkineen.



J.K Aurinko meni pilveen ja vettä ripsii. Kuka antoi luvan? Mitä täällä tapahtuu?

J.J.K. Riippumatto on terassilla, kirjat ei kastu. Nyt koneen luukku kiinni ja Alvarin kanssa tuuliselle saarelle Katjan Kohinan mukana. Aurinkokin pilkahtelee taas.

Rakas päiväkirjani... Kuulumisia

Ei selityksiä.

En voi väittää, että ilmat olisivat olleet niin ihanat, etten ole ehtinyt kirjoittamaan päiväkirjaa. No olihan se hellejakso tässä välissä, ja ihana olikin, mutta sitä ei lasketa. Ja nyt on ollut taas märkää ja harmaata, eli sisällä olo aikaa on kyllä piisannut.

En voi väittää, että olisin ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt. No tietysti kevätjuhla-rumbat siellä ja täällä olivat tässä välissä, mutta niitä ei lasketa. Ja nekin on jo hoidettu, eikä niitä ollut kuin pari viikkoa.

En voi väittää, että olisin voinut niin huonosti, etten olisi jaksanut. Olen nyt reilun vuoden ajan syönyt monin kertaisen annoksen d-vitamiinia ja aurinko paistaa tähän risukasaan niin kirkkaasti kuin osaa. Voin paremmin kuin pariin vuoteen. Lääkäri kyllä sanoi, että saanhan kuvitella sen olevan d-vitamiinin vaikutusta, mutta kyllä sen oikeasti pitää olla jotain muuta. Mutta sama se, plaseboa tai totta, voin hyvn. Kromia olen syönyt puolisen vuotta ja se on auttanut karkin himoon. Tilalle on tietysti tullut suolaisen/rasvaisen himo (esim.  juustonaksut *nam*), että ojasta saatoin joutua allikkoon, mutta herkulliseen sellaiseen.

En voi väittää, että koira söi tietokoneen piuhan, kun ei meillä ole koiraa. Eikä muutakaan elukkaa, joka piuhoja söisi. Eikä sellaistakaan, joka ei syö. Undulaatin kyllä haluaisin. Tai kaksi. Sinisen ja vihreän. Niiden nimet olisivat Nobody ja Somebody. Mutta undulaattien pitää saada lentää usein vaapaana. Ja kun meillä on kitaroita täällä ympäriinsä enemmän ja vähemmän, niin Mies sanoi, että kitarat ja vapaana lentelevät undulaatit eivät sovi yhteen.

Mies laittoi minulle viikko sitten sunnuntaina riippumaton ja loma alkaa huomenna. Kyllä Tyttären ja Poikasen on jo korkea aika oppia itse laittamaan ruoka, minä en aio hievahtaa riippumatostani kirjojen keskeltä koko kesänä. Paitsi jos sataa. Ja sitten kun pitää mennä töihin.

Rakkaudella: Jimmi

Rakas päiväkirjani... Vannomatta paras

Näin se kävi, minun somettumiseni:

En ollut koskaan ajatellut kirjautuvani feisbuukkiin. Äitikin oli siellä ennen minua. Puhelinkaupassa myyjä myi jotain hienoa mallia argumentilla: klikkaat vaan tästä yhden kerran, niin olet FB:ssä. En ostanut sitä puhelinta. Kunnes 2010 syksyllä joku kysyi oikealla äänensävyllä ja oikeaan aikaan miksen ole FB:ssä. En osannut vastata ja loin tilin.

FB:ssä yksi jos toinenkin päivitti statustaan linkeillä omiin blogeihinsa. Joku aloitti uuden blogin 2011 alussa sanoin: Aloitin blogin koska muutkin. Koska hänkin, koska kaikki muutkin, niin minäkin, koska hänkin, koska kaikki muutkin. Ja niin tutustuin Bloggeriin.

FB alkoi pelottaa. Siellä pitää olla fiksu, hauska ja kiinnostava, että joku tykkää. Jos kukaan ei tykkää, siitä tulee pahamieli. Twitterissä ei ollut paljon tuttuja, siellä ei ollut paineita. Siispä keväällä 2012 lähdin kokeilemaan. Tutut on pikkuhiljaa tulleet Twitteriinkin, minä lähdin pois. Sielläkin alkoi pelottaa. En lähtenyt kokonaan pois, sekin pelottaa, jäisinhän tietämättömäksi vaikka Mutti-tomaattimuskasta ja muusta.

Toissapäivänä guugletin oman nimeni ja mm. Tyttären nimen ja mitä löysinkään. Tyttären kaunis selfie pompsahti näytölle:
Minä: Onko sulla mulle jotain kerrottavaa?
Tytär: E-e-ee-ii. Kui?
Minä: Onko sulla jotain kerrottavaa, että oot kirjautunut johonkin?
Tytär: No GoSuun ja Moveen, mut ne sä tiedät.
Minä: Mä googlasin sun nimen ja löysin jotain mitä et oo kertonu.
Tytär: Ai nii, sinne hevospalstalle ja Koululaiseen kirjauduin.
Minä: Joo, ne sä oot kertonut. Oot nyt yhden arvauksen päässä siitä, että mä otan puhelimen ja tabletin pois sulta.
Tytär: Ai, tarkotatko sä IG:tä? Mut et sä oo sitä kieltänyt, Twitterin ja FBn vaan.
Minä: Mut oonko antanut luvan?
Tytär: Et, mut et oo kieltänytkään.

Nyt olen sitten minäkin Instagramissa. Vain koska Tytärkin ja Poikanen. Kiltisti ne kuitenkin hyväksyivät pyyntöni seurata, kun lupasin, etten puhu kavereiden nähden sopimattomia, kuten sano kullaksi tai lähettele virtuaalipusuja.

IG:hen en koskaan oikeasti edes halunnut, koska kuvan pitäisi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa, enkä minä sellaista osaa. Kirjoittaminen on paljon helpompaa. Ensimmäinen postaukseni Instagramiin oli kuvankaappaus kirjoittamastani muistilapusta. Toinen vaati seurakseen pätkän Kirsi Kunnaksen runosta.

Sellaista somettumista. Mitä vielä puuttuu? Google+, Ask ja mitä muita niitä onkaan.

Jos uskaltaisin, hylkäisin kaikki. Paitsi Päiväkirjaa, se pysyköön tunteideni tulkkina.

Rakas päiväkirjani... Lisää hamuleita

Maailman ihanin mekkoni sai arvoisensa alushameen.

Tylliä 4,7m, satiini vinonauhaa 25m, puuvillakangasta 0,2m
ompelulankaa 2rl, rypytyslankaa 1rl.

Hamuli on tehty Seinäruususen blogista löytyvää ohjetta mukaellen.

Ensin ajattelin tehdä alushameesta yksi yhteen sopivan mekkoseni kanssa käyttämällä satiininauhan sijasta helmassa hamekankaasta itse tehtyä vinonauhaa. Elättelen kuitenkin toivetta että joskus minulla on vielä toinenkin maailman ihanin mekko ja koska sekin tarvitsee alushameen, oli satiininauha kuitenki  kestävämpi ratkaisu. Ja ommeltuani ensimmäiset 12 metriä nauhaa, olin toisaalta hyvin, hyvin iloinen, että joku muu oli jo valmiiksi silittänyt taitokset minulle ja nauha oli tasalaatuista.

Seinäruususen ohjeesta saa hyvin äkkiä kuvan, että hamuli on valmis tuosta noin vain hupsista. Mutta ei ollut. Tietysti, jos minulla olisi se saumuri, olisi rypytyksetkin olleet helppo juttu. Nyt pelasin rypytyslangan kanssa, kun ensin löysin netistä ohjeen kuinka se tapahtuu. Ja itseasiassa en edes löytänyt ohjetta, vaan erinäisiä toisenlaisia ohjeita lukiessani alkoi vähitellen muistumaan mieleeni yläkoulun kässäopen opit.

Nyt joudun enää keksimään fysioterapeutilleni selityksen, miksi niskani ja hartiani ovat taas ihan romuina. En todelkakaan uskalla kertoa, että istuin ompelukoneella hyvin epäergonomisesti taas kaksitoista tuntia, joskin kolmelle päivälle jaettuna tälläkertaa. Viimeksi mekon tehtyäni ft vihjaisi, että joko voisin järjestää ompelemiselle paremman tilan ja/tai voisin lyhentää yhtäjaksoisen ompelemisajan pituutta. Työtilan järjestäminen ei ole mahdollista ja työn tällä kertaa jaksotin. Sen saatoin unohtaa, että ft puhui 30min jaksoista, ei neljän tunnin, ja taukojumpankin saatoin unohtaa. 

J.K. Kuka järjestää seuraavat juhlat, että saan käyttää ihania hamuleitani?

Rakas päiväkirjani... Elokuvaunia

Rakastan vanhoja kotimaisia elokuvia ja luin eilen illalla kirjaa* elokuvaohjaaja Aarne Tarkaksesta (1923-1979). Kirjassa kerrotaan paitsi ohjaajasta itsestään, myös hänen elokuvistaan.

Elokuvia enemmän, suorastaan hämmentävän paljon, kirjassa puhutaan myös Tarkaksen kollegasta ja ystävästä Matti Kassilasta. Kassilaa siteerataan kirjassa tyyliin:
- Sitä pidettiin Tarkaksen ideana, mutta kyllä minä olin se primus motor.
ja
- Tarkaksen nimi on alkuteksteissä, mutta kyllä se minun elokuvani oli.

Tosi ystävä, hei, kun toinen on jo kuollut eikä voi puolustautua. Ja miksi kirjailija on päästänyt Kassilan paistattelemaan Tarkaksen kirjaan. Kassilasta on tehty om(i)akin kir(jo)ja, ei tartte toisen kirjaan tulla. Loukkaannuin Tarkaksen puolesta. (Pomoni usein kysyy luulenko todella voivani oikasta koko maailman virheet. Ehkä en, mutta juuri nyt aloitan Tarkaksen puolustamisesta.)

Oli Kassilan kirjaan sekaantumisessa yksi hyväkin puoli. En tiennyt hänen olleen naimisissa näyttelijä Aino Mantsaksen (yksi lemppari näyttelijöistäni vanhoissa kotimaisissa elokuvissa, esimerkiksi Kassilan Komisario Palmun erehdyksessä) kanssa. Nyt tiedän.

Olin illalla nukahtanut kirjan kanssa, mutta lukemista en lopettanut. Pitkin yötä näin mustavalkoisia elokuvan pätkiä, ehkä lyhytelokuvia. 

Yhdessä elokuvassa Matti Kassila istui kirjoituskoneen äärellä Tarkaksen kanssa, toisessa elokuvassa yksin. Savuke suupielessä, valkoisen paidan hihat ylös käärittyinä, Mantsaksen tuodessa kahvia näille käsikirjoittaja-ohjaajille kohtalokkaan naisen tapaan.

Toisessa elokuvassa Tarkas ja Kassila olivat ravintola Tornissa. Savun keskellä he istuivat pöydän molemmin puolin, olut tuopit edessään keskusteluun syventyneinä, kun Mantasas lipuu paikalle kauniina ja saavuttamattomana.

Kolmannessa elokuvassa Kassila meuhkasi, kädet viuhtoivat ja suu kävi. Oli ehkä ohjaamassa jotakin elokuvaa. Mantsas saapuu paikalle ja kaikki hiljenee ja pysähtyy.

Vastaavia elokuvia näin koko yön. Matti Kassila jokaisessa pääosassa. Aamulla saatoin vain kysyä itseltäni, miksi luin kirjaa Aarne Tarkaksesta, miksen vaikka Johnny Deppistä, Colin Firthistä tai vaikka Kevin Costnerista. Mielenkiintoisia miehiä kaikki.

* Kari Uusitalo: Tarkastelua, Aarne Tarkas ja hänen elokuvansa

Rakas päiväkirjani... Tarina pöydistä ja tuoleista

Meidän pienessä keittiössä on aina ollut pieni keittiönpöytä.

Ensin se oli pirttipöytä penkkeineen. Se sopi pieneen keittiöön somasti. Sitten kakrat kasvoivat ja pöydässä alkoi kyynärpääsota, joka ei rauhoittunut edes pöydän vastakkaisilla puolilla istuessa. Pienessä pirttipöydässä oli paljon pieniä lusikan aiheuttamia kolhuja merkkinä kahden pienen kakran syömäänopettelusta. Se oli muistorikas pieni pöytä, mutta sotaisa.

Kyynärpääsota loppui, kun pieneen keittiöön muutti pirttipöydän- ja penkkien tilalle toinen pieni pöytä neljän tuolin kanssa. Pöytä oli niin pieni, että se mahtui pieneen keittiöön miten päin tahansa. Vaikka sota päättyikin, ajan kanssa kävi ilmi, että vaikka kyynärpäät nyt pöytään mahtuivat, ei niiden sekaan mahtunut lautasia, saatika ruokaa.

Eilen pieneen keittiöön pienen pöydän tilalle muutti iso pöytä ja sen kuusi tuolia. Onneksi isoa pöytää sai vähän kutistettua ottamalla siitä kappaleen pois ja varastoimalla sen kappaleen kahden ylimääräisen tuolin kanssa. Vielä kutistettunakin pöytä kuitenkin on niin suuri, ettei se mahdu pyörimään pienessä keittiössä, niin kuin vanhat pöydät mahtuivat. Totuttelemista sekin vaatii. Aamiaisella oli silti suorastaan ylellistä, kun kyynärpäiden lisäksi pöydälle mahtui kaikkea muutakin, jopa lehti. 

Suuren pöydän suurista tuoleista voi tarkkailla niiden elinkaarta. Ehkäpä niilläkin olisi jonkun tarina kerrottavana, niin kuin pirttipöydälläni oli tarina kerrottavana syömään opettelevistä kakroistani. 

Tehtaalla olivat ajatelleet tuolin olevan hyvä vihreänä. 

Tuolin edellisellä omistajalla oli sininen keittiö ja tuolit saivat uuden elämän sen mukaisesti. 

Itse ensin ajattelin verhota tuolin tumman ruskealla, mutta kun kangaskätköstäni löytyi valkoista kangasta, muuttui suunnitelmani samantien.

Tehtaalla olivat ajatelleet tuolin 
olevan hyvä vihreänä.

Tuolin edellisellä omistajalla oli 
sininen keittiö ja tuolit saivat 
uuden elämän sen mukaisesti.

Itse ajattelin ensit verhota tuolin
tummanruskealla, mutta kun kangaskätköstäni
löytyi valkoista kangasta, muuttui
 suunnitelmani samantien.

Yhden tuolin elinkaari.

Voisin kuvitella tuolin edellisen omistajan olleen fiksumpi värivalinnassa kuin nykyisen omistajan. Voi olla, että kun ensimmäisen kerran pöydässä ollessa kuulen "Hups!" tai "Oho!" ei sitä enää tarvitse kuvitella, vaan voin olla varma. Saanpahan silloin hyvän syyn värittää tuolin päälliset sillä tummanruskealla, niin kuin aluksi ajattelinkin.

Rakas päiväkirjani... Mekko

Olen vieläkin ihan onnessani omin kätösin värkkäämästäni hamulista. Yläasteaikoina ompelin jonkin verran vaatteita itselleni, kun koululta sai kankaat ja joskus myöhemminkin vielä jotkut housut olen itselleni tehnyt, mutta siihen se on sitten jäänyt. Nyt kärpänen puraisi taas oikein kovasti ja haluaisin vaan ommella ja ommella ja ommella. Vielä kun olisi se saumuri.

Onnen huumassani jätin kuitenkin kertomatta mekon syntyvaiheista (paitsi vetoketjun hankinnan ja neljästi ommellut saumat).

Nähdessäni mekkokankaan, tiesin heti minkälaisen siitä haluan. Harmikseni en itse osaa kaavottaa, joten tyytyminen oli valmiiseen kaavaan. Valmiin kaavan löytäminen olisi varmaankin vaatinut käsityölehtien lukemista ja on minulla yksi: Suuri käsityö, vuodelta 1998. Ei ollut kellohelmaista mekkoa siinä.

Hieman epäröin kaavan tulostamista A4 paperiarkille,
mutta niin vaan 11 arkista syntyi leikkaamalla
ja teippaamalla kellomekon helma.

Onneksi on kuukle. Helpon haun jälkeen päädyin http://www.leikkaa-ompele.fi/main.php sivustolle. Sieltä ostin ja tulostin A4 paperille kellomekon kaavan. Ei verta, hikeä, eikä kyyneleitä lehtiä selatessa, viivaviidakon tulkinnassa, kaavaa kopioidessa ja ajan loppuessa, vaan simppelisti, tulosta, leikkaa ja teippaa. Käyn uudelleenkin, kiitos.

Kaavat olivat pdf-tidostoina. Ok. Mutta, konepa herjasikin tiedostoa avatessa: Ei yhteensopivuutta laitteessa. Jäin miettimään, tietääkö tämä kurja tietokone ettei minulla olekaan saumuria. Tai tietääkö se, että ompelukoneeni on jo vanha? Laatu vehje kyllä ja toimii, mutta vanha ja yksinkertainen.

Miehen tietokone avasi tiedostot hankaluuksitta ja sehän tietysti tarkoittaa myös uuden tietokoneen ostoa minulle, koska ei ompelukoneeni ollutkaan yhteensopimaton. Mutta ensin saumuri.

Työohjeet kaavoissa oli tarkoitettu edistyneemmälle ompelijalle kuin minä. Ohjeet olivat selvät, mutta aivan liian yksinkertaiset:. Olisin kaivannut rautalankaohjetta. Vain muutaman esimerkin mainitakseni:
- Ompele kapea päärme.
Kuinka kapea, mikä päärme, miksi en käytä kaitaletta (käytinpäs!).
- Kaavaan on merkitty vetoketju.
Kuinka? Saattoi se olla, en vain löytänyt ja sovelsin.
-Sovita yläosaa ja tee korjaukset.
Mitkä korjaukset? Huomasin korjaustarpeet vasta, kun helma oli jo kiinni yläosassa. Ehkä siksi ratkojalla oli niin paljon töitä.

Nyt loppui mekkopuheet. Kolme päiväkirjamerkintää yhdestä mekosta alkaa olla jo liioittelua. Olen vain niin järisyttävän iloinen hamosestani.

J.K. Tällainen siitä tuli:

Rakas päiväkirjani... Juhlat

Mies täytti viisikymmentä vuoden toiseksi viimeisenä päivänä. Miehiseen tapaan hän ei olisi juhlia halunnut, mutta vaimoiseen tapaan pakotin hänet sellaiset viikonloppuna järjestämään. Juhlat olivat pienet ja kodikkaat, kun paikalla vain oikeasti Miehelle läheisiä ihmisiä.

En ollut ajatellut kukkia ollenkaan, kun ne aina kuolevat
(leikkokukatkin) käsissäni. Onneksi Käly toi ihanan kimpun.

Tytär koristeli kutsukortin.

Ja poikanen leipaisi Mamman marjapiirakan.

Tytär leipasi Miehelle
synttärikakun.

Ei se ole mies eikä mikään, joka ei miehen
ikään tullessaan saa Reinoja. 

Oikeastihan nämä olivatkin satavuotisjuhlat, koska Miehen
kaksoissisko oli juhlimassa kanssamme.

Kahvikupitkin riittivät.

Noita kahvikuppeja on viimeksi käytetty Poikasen ristiäisissä kymmenen vuotta sitten. Seuraavaksi niitä tarvitaan kai tyttären ylioppilasjuhlissa/valmistujaisissa n. kymmenen vuoden kuluttua. Ei ole juhlia meillä liian usein, vaikka niitä rakastankin. Seuraava syy juhliin pitäisi keksiä nopeammin.

J.K. Juhlavaa, iloista ja onnellista vuotta 2014 jokaiselle päiväkirjani lukijalle!