Rakas päiväkirjani... Lisää hamuleita

Maailman ihanin mekkoni sai arvoisensa alushameen.

Tylliä 4,7m, satiini vinonauhaa 25m, puuvillakangasta 0,2m
ompelulankaa 2rl, rypytyslankaa 1rl.

Hamuli on tehty Seinäruususen blogista löytyvää ohjetta mukaellen.

Ensin ajattelin tehdä alushameesta yksi yhteen sopivan mekkoseni kanssa käyttämällä satiininauhan sijasta helmassa hamekankaasta itse tehtyä vinonauhaa. Elättelen kuitenkin toivetta että joskus minulla on vielä toinenkin maailman ihanin mekko ja koska sekin tarvitsee alushameen, oli satiininauha kuitenki  kestävämpi ratkaisu. Ja ommeltuani ensimmäiset 12 metriä nauhaa, olin toisaalta hyvin, hyvin iloinen, että joku muu oli jo valmiiksi silittänyt taitokset minulle ja nauha oli tasalaatuista.

Seinäruususen ohjeesta saa hyvin äkkiä kuvan, että hamuli on valmis tuosta noin vain hupsista. Mutta ei ollut. Tietysti, jos minulla olisi se saumuri, olisi rypytyksetkin olleet helppo juttu. Nyt pelasin rypytyslangan kanssa, kun ensin löysin netistä ohjeen kuinka se tapahtuu. Ja itseasiassa en edes löytänyt ohjetta, vaan erinäisiä toisenlaisia ohjeita lukiessani alkoi vähitellen muistumaan mieleeni yläkoulun kässäopen opit.

Nyt joudun enää keksimään fysioterapeutilleni selityksen, miksi niskani ja hartiani ovat taas ihan romuina. En todelkakaan uskalla kertoa, että istuin ompelukoneella hyvin epäergonomisesti taas kaksitoista tuntia, joskin kolmelle päivälle jaettuna tälläkertaa. Viimeksi mekon tehtyäni ft vihjaisi, että joko voisin järjestää ompelemiselle paremman tilan ja/tai voisin lyhentää yhtäjaksoisen ompelemisajan pituutta. Työtilan järjestäminen ei ole mahdollista ja työn tällä kertaa jaksotin. Sen saatoin unohtaa, että ft puhui 30min jaksoista, ei neljän tunnin, ja taukojumpankin saatoin unohtaa. 

J.K. Kuka järjestää seuraavat juhlat, että saan käyttää ihania hamuleitani?

Rakas päiväkirjani... Elokuvaunia

Rakastan vanhoja kotimaisia elokuvia ja luin eilen illalla kirjaa* elokuvaohjaaja Aarne Tarkaksesta (1923-1979). Kirjassa kerrotaan paitsi ohjaajasta itsestään, myös hänen elokuvistaan.

Elokuvia enemmän, suorastaan hämmentävän paljon, kirjassa puhutaan myös Tarkaksen kollegasta ja ystävästä Matti Kassilasta. Kassilaa siteerataan kirjassa tyyliin:
- Sitä pidettiin Tarkaksen ideana, mutta kyllä minä olin se primus motor.
ja
- Tarkaksen nimi on alkuteksteissä, mutta kyllä se minun elokuvani oli.

Tosi ystävä, hei, kun toinen on jo kuollut eikä voi puolustautua. Ja miksi kirjailija on päästänyt Kassilan paistattelemaan Tarkaksen kirjaan. Kassilasta on tehty om(i)akin kir(jo)ja, ei tartte toisen kirjaan tulla. Loukkaannuin Tarkaksen puolesta. (Pomoni usein kysyy luulenko todella voivani oikasta koko maailman virheet. Ehkä en, mutta juuri nyt aloitan Tarkaksen puolustamisesta.)

Oli Kassilan kirjaan sekaantumisessa yksi hyväkin puoli. En tiennyt hänen olleen naimisissa näyttelijä Aino Mantsaksen (yksi lemppari näyttelijöistäni vanhoissa kotimaisissa elokuvissa, esimerkiksi Kassilan Komisario Palmun erehdyksessä) kanssa. Nyt tiedän.

Olin illalla nukahtanut kirjan kanssa, mutta lukemista en lopettanut. Pitkin yötä näin mustavalkoisia elokuvan pätkiä, ehkä lyhytelokuvia. 

Yhdessä elokuvassa Matti Kassila istui kirjoituskoneen äärellä Tarkaksen kanssa, toisessa elokuvassa yksin. Savuke suupielessä, valkoisen paidan hihat ylös käärittyinä, Mantsaksen tuodessa kahvia näille käsikirjoittaja-ohjaajille kohtalokkaan naisen tapaan.

Toisessa elokuvassa Tarkas ja Kassila olivat ravintola Tornissa. Savun keskellä he istuivat pöydän molemmin puolin, olut tuopit edessään keskusteluun syventyneinä, kun Mantasas lipuu paikalle kauniina ja saavuttamattomana.

Kolmannessa elokuvassa Kassila meuhkasi, kädet viuhtoivat ja suu kävi. Oli ehkä ohjaamassa jotakin elokuvaa. Mantsas saapuu paikalle ja kaikki hiljenee ja pysähtyy.

Vastaavia elokuvia näin koko yön. Matti Kassila jokaisessa pääosassa. Aamulla saatoin vain kysyä itseltäni, miksi luin kirjaa Aarne Tarkaksesta, miksen vaikka Johnny Deppistä, Colin Firthistä tai vaikka Kevin Costnerista. Mielenkiintoisia miehiä kaikki.

* Kari Uusitalo: Tarkastelua, Aarne Tarkas ja hänen elokuvansa

Rakas päiväkirjani... Tarina pöydistä ja tuoleista

Meidän pienessä keittiössä on aina ollut pieni keittiönpöytä.

Ensin se oli pirttipöytä penkkeineen. Se sopi pieneen keittiöön somasti. Sitten kakrat kasvoivat ja pöydässä alkoi kyynärpääsota, joka ei rauhoittunut edes pöydän vastakkaisilla puolilla istuessa. Pienessä pirttipöydässä oli paljon pieniä lusikan aiheuttamia kolhuja merkkinä kahden pienen kakran syömäänopettelusta. Se oli muistorikas pieni pöytä, mutta sotaisa.

Kyynärpääsota loppui, kun pieneen keittiöön muutti pirttipöydän- ja penkkien tilalle toinen pieni pöytä neljän tuolin kanssa. Pöytä oli niin pieni, että se mahtui pieneen keittiöön miten päin tahansa. Vaikka sota päättyikin, ajan kanssa kävi ilmi, että vaikka kyynärpäät nyt pöytään mahtuivat, ei niiden sekaan mahtunut lautasia, saatika ruokaa.

Eilen pieneen keittiöön pienen pöydän tilalle muutti iso pöytä ja sen kuusi tuolia. Onneksi isoa pöytää sai vähän kutistettua ottamalla siitä kappaleen pois ja varastoimalla sen kappaleen kahden ylimääräisen tuolin kanssa. Vielä kutistettunakin pöytä kuitenkin on niin suuri, ettei se mahdu pyörimään pienessä keittiössä, niin kuin vanhat pöydät mahtuivat. Totuttelemista sekin vaatii. Aamiaisella oli silti suorastaan ylellistä, kun kyynärpäiden lisäksi pöydälle mahtui kaikkea muutakin, jopa lehti. 

Suuren pöydän suurista tuoleista voi tarkkailla niiden elinkaarta. Ehkäpä niilläkin olisi jonkun tarina kerrottavana, niin kuin pirttipöydälläni oli tarina kerrottavana syömään opettelevistä kakroistani. 

Tehtaalla olivat ajatelleet tuolin olevan hyvä vihreänä. 

Tuolin edellisellä omistajalla oli sininen keittiö ja tuolit saivat uuden elämän sen mukaisesti. 

Itse ensin ajattelin verhota tuolin tumman ruskealla, mutta kun kangaskätköstäni löytyi valkoista kangasta, muuttui suunnitelmani samantien.

Tehtaalla olivat ajatelleet tuolin 
olevan hyvä vihreänä.

Tuolin edellisellä omistajalla oli 
sininen keittiö ja tuolit saivat 
uuden elämän sen mukaisesti.

Itse ajattelin ensit verhota tuolin
tummanruskealla, mutta kun kangaskätköstäni
löytyi valkoista kangasta, muuttui
 suunnitelmani samantien.

Yhden tuolin elinkaari.

Voisin kuvitella tuolin edellisen omistajan olleen fiksumpi värivalinnassa kuin nykyisen omistajan. Voi olla, että kun ensimmäisen kerran pöydässä ollessa kuulen "Hups!" tai "Oho!" ei sitä enää tarvitse kuvitella, vaan voin olla varma. Saanpahan silloin hyvän syyn värittää tuolin päälliset sillä tummanruskealla, niin kuin aluksi ajattelinkin.