Rakas päiväkirjani... Ei taaskaan nenäliinoja

Jo Rhett aikanaan sanoi Scarlettille elokuvassa (ja kirjassa) Tuulen viemää: "Kas tässä. Ota nenäliinani. Sinulla ei koskaan ole ollut niitä elämäsi tärkeimmissä kohdissa."

Ei minullakaan. Menin sitten taas leffaan, katsomaan Les Miserablesia, ilman nenäliinoja, vaikka tiesin vallan hyvin, että niitä tarvitsisin. Nyt on paidan hihat läpimärät.

Musikiit olivat upeat, massiiviset ja vaikuttavat. Fantinen melodia koskettaa minua syvälle ja Thenardierien sävel on hauska, niin kuin ovat roolitkin. Javertin sävelmä on synkkä ja uppoaa minuun parhaiten, Cosetten melodia on herkkä ja Eponien haikea. Jean Valjeanin sävel on vahva. Kaikki kuvaavat hahmojensa luonnetta ja tunteita hyvin. Koko musiikki oli oikein ja ihanaa.

Ihana Helena Bonham Carter oli Mme Thenardier ja kaikkien niiden näkemieni hänen hienojen naisten rooliensa jälkeen tämä ei niin hienon naisen rooli oli virkistävää. Tiesin etukäteen elokuvassa olevan mukana myös Sacha Baron Cohenin, jonka Borat, Bruno tai Ali G eivät todellakaan ole olleet minun juttujani, mutta vasta lopputeksteistä tajusin, että hän olikin nyt M Thenardier, eikä se haitannut ollenkaan. Daniel Huttlestone Gavrochena oli suloinen ja liikuttava. Koko roolihahmo on sellainen, joten muuta kukaan ei olisi voinut ollakaan.

Anne Hathaway Fantinena, Amanda Seyfried Cosettena, Eddie Redmayne Mariuksena ja Samantha Barks Eponinena olivat hyviä. Heistä ei minulla ole mitään sanottavaa, hyvää taikka pahaa. No Anne Hathaway oli kasvanut vakuuttavaksi Prinsessa päiväkirjoista (siinä olen  viimeksi hänet nähnyt). Muiden työtä en osaa verrata edes aikaisempiin töihin, sillä ovat minulle, elokuvien vähittäiskuluttajalle, vieraita nimiä.

Hugh Jackmanin Jean Valjean ja Russell Crowen Javert olivat varmastikin hyviä, mutta kovasti jäin ikävöimään Helsingin Kaupunginteatterin Lesmissin Pentti Hietasta ja Sören Lillkungia. Varsinkin Sören Lillkungin Javert oli jotain niin mahtavan upeaa, että jo leffaan mennessäni tiesin Crowen jäävän pahasti jalkoihin. Ja vaikka Sacha Baron Cohen ei elokuvaani häirinnytkään, ei hän toki vetänyt vertoja HKT:n M Thenardierille, Puntti Valtoselle.

Les Miserables. Näe ja vaikutu. Muista nenäliinat. Minä vaikutuin, mutta unohdin nenäliinat.

Rakas päiväkirjani... Löytämisen ilo

Toni Nieminen, se entinen mäkihyppääjä, oli päivittänyt eilen Twitteriin poikenneensa ohikulkumatkalla täällä meillä päin huoltoasemalle. Jostain syystä tämä tuli mieleeni kun olimme Miehen ja lasten kanssa tänään ulkona syömässä.

Pöydässä istuessa sitten harmittelin ääneen, että näin Tonin päivityksen illalla sen verran viiveellä, etten ehtinyt enää kipaisemaan hakemaan nimmaria. Mies tostesi minulle, että voinhan käydä ostamassa eilisessä Putouksessa (MTV3) mainostetun kaapin, jonka sisällä Toni Nieminen on. Totesin Miehelle, että ennemmin ottaisin samaisessa ohjelmassa olleen sängyn, jonka alta löytyy Tommi Läntinen.

Kerroin vielä Miehelle kuinka koko Twitter oli illalla täynnä twiittejä siitä kuinka kukaan lapsi ei uskalla mennä nukkumaan kun pelkää Länän olevan sängyn alla, että ennen pelättiin mörköjä. Lapset siitä sitten kyselemään, että kuka se Länä sitten on. Kerroin, että se on yksi suosikki laulajistani, jonka yksi koskettavimmista biiseistä on koulukiusaamisesta kertova Syvälle sydämeen sattuu.

Mies alkoi pohtimaan, kenen tekemä ko. biisi on. Olin sitä mieltä, että se on Läntisen oma biisi, mutta Mies arveli sen olevan jonkun muun. Onneksi elämme nykyaikaa, laskin aterimet alas, kaivoin puhelimen esiin ja alle viidessä minuutissa Google kertoi kesken ruokailun, että biisi on Juha Tapanisen tekemän ja Länän vain laulama.

Olimme jo kotimatkalla, kun Mies kysyi, luinko tämän päivän lehdestä jotakin tiettyä juttua. Totesin, etten jaksanut lukea sitä enää lehdestä, kun  Facebook oli aihetta täynnä jo parin päivän ajan. Kannattaako lehteä enää edes tilata, kun kaikki on sosiaalisessa mediassa loppuun kaluttuna kauan ennen kuin printtilehti tulee painosta. Ajattelin uudelleen Toni Niemisen poikkeamista läheisellä huoltsikalla. Oliko se oikeasti mielenkiintoisempaa kuin aamulla ilmestynyt lehti. Epäilen.

Ajattelin uudelleen biisin tekijän hakemista googlesta kesken ruokailun. Kuinka paljon hauskempaa tiedon etsiminen olisi ollut vanhalla tavalla: Olisimme keskustelleet, ehkä väitelleetkin asiasta ruoan aikana. Olisimme tulleet kotiin ja olisin kaivanut jostakin komeron nurkasta laatikon, jossa on vanhoja c-kasettejani. Olisin istunut laatikon ääreen ja katsellut kasetteja ja muistanut jokaisen kasetin tarinan. Milloin joku niistä on ostettu, mitä varten joku on nauhotettu kaverilta, mihin tiettyyn tilanteeseen joku kasetti liittyy ja lopulta olisin löytänyt sen jota etsin. Onneksi kasetti olisi ollut alkuperäinen ja sen kansilehdeltä olisi löytynyt biisin tekijän tiedot. Olisimme käyneet aiheesta uudelleen keskustelun Miehen kanssa. Olisin harmitellut, ettei talossamme ole enää c-kasettinauhuria, jotta voisin kuunnella tuota kulunutta nauhaa ja saada tilkan teini-ikää hetkeksi takaisin. Jos kasettinauhuri olisi vielä jostakin löytynyt, olisin ehkä soittanut lapsille muitakin biisejä ajalta, jolloin olin saman ikäinen kuin he nyt.  Olisin tuntenut oikeaa löytämisen iloa.