Rakas päivikirjani... Tämä pikku possu

Lötköttelimme sängyllä Poikasen kanssa. Poikanen leikki ja loruili sormillani:

* Tämä pikku possu sanoi:

- Minä tahdon ruokaa.

* Tämä pikku possu sanoi:

- Minä haen ruokaa.

* Tämä pikku possu sanoi:

-Minä tahdon juomaa.

* Tämä pikku possu sanoi:

- Minä haen juomaa.

* Tämä pikku possu sanoi:

- Tulkaa possut pöytään, se on katettu.

Tytär on aina vihannut varpaankynsien leikkuuta. Possut olivat loppuun kaluttuja, prinsessatkaan eivät kelvanneet, mutta dinosaurukset tulivat auttamaan kynsien leikkuussa lorun muodossa:

Tämä pikku dinosaurus lähti ruokaostoksille.

Tämä seuraava dinosaurus huusi: -Äläkä sitten unohda niitä perunoita.

Tämä keskimmäinen dinosaurus sanoi: -Nonni tulkaas nyt syömään sieltä.

Tämä toiseksi ison dinosaurus sanoi: -Mulla on ihan kaamea nälkä

Tämä iso dinosaurus itki suruissansa: - Ui, ui, ui jättäkää mullekin niitä perunoita

Mutta tämä iso dinosaurus tuli syömään.

Tämä toiseksi isoin dinosaurus huusi: -Onko se yksi dino tullut jo kaupasta?

Tämä keskimmäinen dinosaurus sanoi: - On se, tuu syömään vaan.

Tämä toiseksi pienin dinosaurus huokailee vaan nälissään.

Tämä pikku dinosaurus itkee suruissansa: -Ui, ui, ui ei oo ainakaan mun vuoro sit mennä kauppaan.

Molempien innoittajana, niin minulle kuin Tyttärelle ja Poikaselle tuttuakin tutumpi, Kirsi Kunnaksen suomentama Viisi pikku possua:

 *Tämä pikku possu meni

ostamaan ruokaa.

* Tämä pikku possu huusi:

- Perunoita tuokaa.

 *Tämä pikku possu sanoi:

- Syökää ja juokaa.

* Tämä pikku possu

nälissänsä huokaa.

* Tämä pikku possu

itkee suruissansa,

ui ui ui, 

koko matkan kotiin asti.

Rakas päiväkirjani... Raskaat työt, raskaat huvit

Viikolla kävi töissä ilmi, että lauantaina ei olekaan sairaustapauksen takia ketään tekemässä niitä duuneja, joita minäkin teen. Mitään ajattelematta lupauduin paikkaamaan vuoron, onhan pomokin aina järjestänyt vuoroja minulle, kun olen jotakin tarvinnut.

No, lauantai menee työpäivänä siinä kuin muutkin, mutta on se silti aina eriasia tehdä kuusipäiväinen, kuin viisipäiväinen viikko. Toisaalta, kuusipäiväinen viikko tarkoittaa sitä, että  nelipäiväinen odottaa kulman takana.

Lauantaina veispuuk sitten tiesi työpäiväni ratoksi kertoa, että lähialueilla olisi ollut tapahtumaa kuin pipoa. Porvoossa Europe ja Apocalyptica, Helsingissä ZZ Top ja Peer Günt, Hämeenlinnassa Leningrad cowboys ja Chisu ja jos ei musiikki kiinnosta, niin Tampereella vielä Finnconkin. Sisko väänsi veistä haavassa ja alkoi yllyttämään, Jyväskylässä olisi Eput ja Yö.

Sisko vielä perusteli, että kun me ei koskaan heillä ja he vaan aina meillä. Mutta yöksi ei olisi voitu jäädä, kun  Poikanen on allerginen siskon kissoille (ja tietysti kaikille muillekin kissoille, ei vain siskon, se olisi jo liian läpinäkyvä tekosyy). Mitä muuta voin: Sisko tykkää lapsistani, Tytär tykkää Yöstä, Poikanen fanittaa Eppuja, minä kuuntelen kumpaakin ja tykkään siskostakin. Jyväskylään siis.

Kotona kerkisin kääntyä työpäivän jälkeen sen verran, että pakkasin lapset autoon. Miehellä oli omia menoja, joten kolmisin suuntasimme matkaan. Jämsän Patalahden Essolla (se mokoma on nykyään Patalahden ST1, kummallista. Sillon se vielä oli Esso, kun kävin siellä karaokea laulamassa) muistin, etten ole koko päivänä syönyt mitään, kun sisko niin yllättäen yllytti lähtemään, ja ostin voileivän. Jukka Pojan missasimme, mutta Yöksi kerkisimme Jyskälään.

Olemme käyneet lasten kanssa Fröbelin palikoiden ja Hevisaurusten keikoilla ja Poikanen ei koskaa suostu laulamaan mukana. Nyt kun Eput tuli lavalle, Poikanen oli niin mukana ja tunsi biisien sanat, kun olisi fanittanut Eppuja jo sieltä -70 luvulta, vaikka onkin syntynyt vasta 2000-luvulla.

Se mikä ilta-ajelusta sitten teki raskaan huvin, oli kotimatka. Olenpahan tottunut, että Mies aina ajaa ja minä saan nukkua (nukahdan aina pariakymmentä kilometria pitemmillä automatkoilla. Auton hurina kun niin ihanan unettavaa). Nyt jouduin ajamaan koko matkan kotiin asti, takapenkkiläisten tuhistessa onnellisessa unessa. Usva joka järvien ja peltojen päälle nousi yöllä korvasi kuitenkin matkan pituuden. Se oli kaunista.

Tytär täpinöi nyt elämänsä ensimmäisitä festareista ja Poikanen elämänsä ensimmäisestä Eppujen livekeikasta. Ehkä meidän sitten kannatti mennä.


J.K. Patalahden Esson (joo, ST1:sen, mutta se on aina ollut Esso, joten Essona se pysyy) seinästä bongattua:

Kih-hi.hi. Ei sitten, kun erikseen kerta toivottiin.

Rakas päiväkirjani... Ollako vai eikö olla

Lapset lensivät Tanskaan. Ottivat sentään isoäitinsä mukaan, tämä kun niin hinkusi Legolandiin. Vai kuka sinne halusi.

Isoäiti heitti lapsille vuosi sitten elokuussa haasteen, että jos lapset ovat vuoden karkkilakossa, hän vie heidät lomalle minne haluavat. Jouluna, Pääsiäisenä ja vappuna karkkilakosta oli lupa lipsua yhden päivän ajan.

Lapset selvittivät haasteen ja nyt oli siis palkinnon vuoro. Tytär oli inasen pettynyt kohteen valintaan, kun ei siellä ole merta, biitsiä ja aurinkoa. Itse kuitenkin myi kohteen päättämisen oikeuden pikkuveljelleen yhdellä Wii-pelin päättämisoikeudella. Ei ole bisnes-nainen minun tyttäreni. Poikanen on kuitenkin koko kesän roikkunut juutuubissa katsomassa Legoland-klippejä ja Legon sivuilla tutustumassa tuotteisiin (niin kuin ei niitä jo tuntisi!) ja Legolandin nettisivuilla tutustumassa alueeseen . Ei voi väittää, etteikö olisi hyvin valmistautunut.

Poikasen koululuokka oli kesä-heinäkuun vaihteen hyvin edustettuna Legolandissa: kaveri 1 tuli viikon reissusta lauantaina, kaveri 2 lähti viikon reissuun sitä seuraavana tiistaina ja kerkisi olemaan kaksi päivää kotona, kun Poikanen lähti reissuun. Luulen pojilla riittävän syksyksi puhumista, kunhan koulut alkavat ja taas säännöllisesti näkevät.

Niin, mutta ollako vai eikö olla. Oloni on hassu. Samaan aikaan ikävöin lapsia ja toisaalta olen onnessani, kun ovat toisen hoivissa ja saan vain olla. On ikävä, kun kukaan ei hyppää illalla viittä kertaa lastenhuoneen ovella kertomassa vielä yhtä tärkeää asiaa. Mutta on ihanaa, kun saa katsoa elokuvan illalla ihmisten aikaan ilman että kukaan keskeyttää. On ikävä, kun kukaan ei supata aamulla sängyn vieressä, että saako mennä tietokoneelle kun on syönyt aamupalan. Mutta on ihanaa, kun saa nukkua aamulla pitkään. On ikävä, kun kukaan ei heti töistä tullessa ole vastassa ja kerro sataa asiaa yhtäaikaa päivän tapahtumista ja pohtimistaan asioista ja kysy tärkeitä kysymyksiä. Mutta on ihanaa, kun työpäivän jälkeen saa kaatua vain sohvalle lukemaan kirjaa ilman, että kukaan puhuu mitään.

Olen parinviikon ajan yrittänyt syödä järkevästi ja käyttänyt siinä apuna jotakin valmista tarkkaa ruokavaliota. Alku suijui ongelmitta, mutta nyt on ollut vaikeaa, kun lapset ovat reisussa, niin on koko ajan nälkä (tai ehkä mieliteko), kun on ihan liikaa aikaa ajatella ruokaa.

Lopputulema: Tytär ja Poikanen, tulkaa pian kotiin! Mutta pitäkää hauskaa, kun nyt siellä olette!